perjantai 25. huhtikuuta 2014

All you can read -viikonloppu (päivittyvä postaus)


Hellurei! Kun tämä teksti ilmestyy nettiin, meikätoimistorotta istuu vielä töissä. Mutta sitten kun sieltä palailen, alkaa uskomaton, hillitön, suorastaan megalomaaninen lukuviikonloppu. Normaalistihan istun perjantai-iltapäivät ja -illat junassa, mutta nyt olemme Eskon kanssa kahdestaan viikonlopun Vaasassa ja mikäs olisi parempi tapa viettää viikonloppua kuin lukea kuin hullu! Paitsi Eskon mielestä paras tapa olisi varmastikin pupujahti.

Varsinaista lukumaratonia en aio pitää, sillä haluan tehdä muutakin ja tuo nelitassuinen karvakaveri myös tykkää huomiosta. Ainakin käyn lauantaina salilla ja jos säät sallivat, voisin mennä Eskon kanssa geokätköilemään. Ajattelin kouluttaa siitä pesunkestävän geokoiran, joka tunnistaa geokätköjen paikat hajun perusteella, mutta tähän mennessä koulutus ei ole juuri tuottanut tulosta... Muutenkin kätköilytaidot ovat pahasti ruosteessa talven jäljiltä, jolloin ei tullut kätköiltyä.

All you can read -viikonlopun idea on siis se, että yksinkertaisesti luetaan niin paljon kuin ehditään ja jaksetaan. Otin tämän kuvan todistusaineistoksi siitä, että luettavaa todellakin on. Kuvassa on täältä Vaasan kämpästäni (saanen huomauttaa, että neliöitä yksiössäni on ruhtinaalliset 16) löytyvät kirjat, joita en ole vielä ehtinyt lukemaan. Mittanauha on osoittamassa sitä, että kirjojen pino on metrin korkuinen. Näiden lukemiseen saattaisi tarvita aika monta viikonloppua enemmänkin. Ja nyt kun asiaa tarkemmin tutkin, pari tiiliskivijärkälettä jäi vielä kuvasta poiskin.

Luettava ei siis suinkaan lopu ainakaan kesken ja jokaikinen kirja tässä pinossa on sellainen, että odotan sen lukemista innolla. Lukufiilistähän ei voi koskaan etukäteen ennustaa, mutta joka tapauksessa aion tähän postaukseen päivittää etenemistäni ja viikonloppuni tunnelmia. Näillä univeloilla tästä saattaa tulla ihan hyvin myös All you can sleep -viikonloppu (seitsemän tuntia yöunta ei vain riitä!). Hauskaa ja kirjaisaa viikonloppua kaikille muillekin, tervetuloa seuraamaan minun lukupainoitteista viikonloppuani!

Ps. Sain lopultakin aikaiseksi laittaa kuvan tuohon blogini otsikkoon. En tiedä huomaatteko te mitään eroa, mutta minusta blogista tuli nyt paljon kivamman näköinen. Kuva on peräisin Saatana saapuu Moskovaan -kirjasta, lempikohtauksestani eli siitä, kun Margarita lentää luudalla. Taustakuvana blogissani on edelleen etelä-pohjanmaalaista sedimenttiä ja aika hyvin nämä kaksi eri intohimoani, kirjallisuus ja maaperä, näyttävät sopivan yhteen.

Perjantai
Klo 18:04 

No niin, nyt on työpäivä ohi (maailma tehty valmiiksi ja pohjavedet pelastettu), Esko väsytetty koirapuistossa ja ruoka ihan kohta valmista. On siis aika aloittaa lukeminen, ah! Kiitokset kaikille ihanille kommentoijille ja lukupinon kauhistelijoille. Hiukan hirvitti tulla näin kertarysäyksellä kirjakaapista (heh) ulos, mutta eipä se kai mikään yllätys ole, että olen uskomaton kirjahamsteri ja nautin siitä, kun kirjat ympäröivät minua.

Sen verran on väsähtänyt fiilis, että kaipaan jotakin vauhdikkaan shokeraavaa alkuun. En tiedä onko Ian McEwanin Black Dogs sellainen, mutta sillä ajattelin aloitella. Jaahas, näemmä on, eka lause: "Ever since I lost mine in a road accident when I was eight, I have had my eye on other people''s parents." Eli katsotaan mitä tuleman pitää (koska tämä McEwan-inhon muuttuminen innostukseksi oikein tapahtui?).

Klo 21:01
Ensimmäinen kirja luettu! Juttelin tässä välissä myös tunnin äitini (<3) kanssa ja seurasin, kun Esko ihmetteli lattialla olevaa peiliä ja kummasteli, minne se peilissä oleva tyyppi meni, kun nostin peilin takaisin pöydälle.

No joo-op, eipä ollut Black Dogs shokeeraava vaan ennemminkin tylsä. Parisuhteita, perhesuhteita, politiikkaa, murtuva Berliinin muuri ja mustat koirat, konkreettiset ja vertauskuvalliset. Oli mielenkiintoista lukea McEwania englanniksi, taitava mies, pakko myöntää. Mutta tämä meni enemmän samaan sarjaan Lauantain kanssa, tunnelman kasvattamista ja pohdintaa ja minä se vaan haukottelen...

Kahvin voimalla etiäpäin! Seuraavaksi taidan napata pinostani (ei huolta, kirjat ovat turvallisesti hyllyssä ja pöydällä, en pelaa täällä mitään vaarallista huojuvaa kirjatornia) scifin klassikkoteoksen, jota en vielä ole lukenut eli Isaac Asmiovin Säätiön. Saas nähdä miten pitkään scifi-örkit (ei taida säätiö oikeasti liittyä örkkeihin...) jaksavat kiinnostaa ja koska kutsuvat unten maat.

Sivuja nyt luettuna: 174

Lauantai
Klo 9:21

Huomenta! Ihanat, pitkät yöunet. Vaihdoin lukemisen suosiolla nukkumiseksi ja kyllä teki hyvää. Ihana auringonpaiste ulkona, aion nauttia siitä. Säätiökin vaikuttaa hurjan mielenkiintoiselta, kiva päivä tulossa varmasti.

Sivuja luettuna: 263

Klo 13:44
En ole tässä välissä lukenut yhtään, paitsi muutaman sivun Gillian Flynnin Kilttiä tyttöä puhelimella (ostin sen hurjan halpaan hintaan Elisa krjan e-kirjamessutarjouksena), kun odottelin bodypump-tunnin alkua. Nyt kun on kroppaa rääkätty (kidutettu suorastaan, au ai au jo nyt, mitäköhän huomenna) voi hyvällä omalla tunnolla pötkötellä loppupäivän lukemassa. Ja venyttelemässä...kun jaksaisikin. Säätiöllä jatketaan siis!

Klo 16:36
Sain Säätiön luettua, hyvä oli ja pitänee joskus lukea sen jatko-osatkin. Ihanaa kun kirjan takana oli muinaisjäänne, tasku ja taskussa tallella lainauskortti. Niinkin hiljattain kuin 2005 on vielä ollut tuo systeemi käytössä! Parasta oli se kun siinä vastakappaleessahan oli aina lainaajan numero. Lapsena kävi tosi usein niin, että meidän kirjastokortin numero saattoi olla kolmekin kertaa peräkkäin kortissa, kun muut eivät olleet lainanneet kirjaa siinä välissä. Kirjahullu jo 90-luvulta alkaen tai jotakin sellaista... Ja meidän äidin kirjastokortin numero oli ainakin helppo muistaa. Kaikilla muilla se oli kolme- tai neljänumeroinen, meilläpä se olikin 3. Näiden muisteluiden myötä taidan jatkaa lukemista ja jatkan kesken olevaa Knausgårdin Taisteluni 2. kirjaa. Koukkuunnuttavaa, vaikkakin minua vaivaa toisinaan tunne, että tirkistelen toisen elämää. Olen kirjassa nyt sivulla 180.
Sivuja luettuna:
427

Klo 22:27
Niinpä vain tämäkin päivä alkaa olla ohi. Onpa ollut mukavaa ja rentouttavaa! Hirveästi en ole sivumäärällisesti saanut luettua, mutta nautiskellut olen sitäkin enemmän. Knausgård on kyllä melkoinen ilmiö, näistä Taisteluni-kirjoista pitää kirjoittaa ihan erillinen postaus joskus. Vielä Eskon kanssa pikaisesti ulos ja sitten sänkyyn lukemaan. Olen kyllä niin illan torkku (ja myös aamun torkku) että kovin kauaa en varmaan pysy enää hereillä.

Sivuja luettuna:
667

Sunnuntai
Klo 10:58
Huomentapäivää! Kotiuduttiin äsken kahden tunnin ja 8,5 kilometrin geokätköilyaamulenkiltä. Kyllä me kumpikin vaan olemme eniten omassa ympäristössämme metsässä, ihanaa ja rentouttavaa. Kolmea kätköä haeskeltiin, joista kaksi löydettiin ja yhtä ei vaan tajuttu. Kuvassa toinen löytyneistä geokätköistä sekä geokoira, joka ei ihan tajunnut, miksi jumitettiin pitkään samssa paikassa. Nyt loppupäivän ohjelmassa on vain pyykinpesua ja rentoutumista. Ensin luen tuon Knasun loppuun ja katson sitten, mitä keksin.

Klo 14:26
Sain luettua Taisteluni 2:n. Jotakin käsittämätöntä siinä oli, periaatteessa aika inhottava kirja ja inhottava tyyppi, mutta silti kirjaa lukee suorastaan ahmimalla. Nyt päivän ensimmäinen kahvikupillinen ja jotakin luettavaa.

Sivuja luettuna: 886

Klo 17:08
Luin huhtikuun kuukauden klassikkoani eli Rikosta ja rangaistusta. Alkaa käydä huhtikuun päivät taas vähiin (ja maaliskuun klassikkokin on vielä kesken, hups...) Pakko myöntää, että alan olla vakuuttunut siitä, että kirja on jokseenkin loistava. Silti kaipaan välillä taas jotakin ihan muuta ja siksi ajattelin aloittaa nyt Yrjö Kokon Pessi ja Illusiaa.

Sivuja luettuna: 956

Klo 18:34
Nyt on sellainen fiilis, että lukeminen tältä viikonlopulta saa jo riittää. Yhteensä luin 1005 sivua, joka on aika paljon vähemmän kuin mitä olen lukenut vuorokauden maratoneillani, mutta aika suuri määrä lukemista kuitenkin, etenkin kun ehdin puuhailemaan kaikkea muutakin mukavaa. Muutama kirja tuosta pinosta jäi vielä lukemattakin ;) Kiitokset kaikille kommentoineille!

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Knut Hamsun: Nälkä


Hei kaikki, toivottavasti teillä on ollut ihana pääsiäinen! Itse olen risteillyt Tukholmaan ja ihmetellyt punaista auringonnousua laivan likaisesta ikkunasta, syönyt mämmiä ja suklaamunia vuoden tarpeisiin, tavannut ihania ihmisiä ja ennen kaikkea ihmetellyt noin joka toisessa lauseessani, että häh, mistä tämä kesä ilmestyi, miten on näin lämmintä, kuumaa, aurinkoista ja eikös nyt jäänyt joku vuodenaika välistä ja voi pojat, mikä ilma! Turussa mittari pyrki pariinkymmennen plusasteeseen ja alkuviikon lumihiutaleiset aamut Vaasassa alkoivat tuntui kummallisen etäisiltä. Olen rentoutunut niin, että tänään kun pitkästä aikaa aivoihini ilmeentyi jokin töihin liittyvä ajatus, oikein hämmästyin, että olenpa osannut rentoutua ja keskittyä elämästä nauttimiseen. Hiukan yli viikon päästä onkin sitten taas jo vappu, jolle toivon samanlaisia kesäisiä ilmoja.

Blogini on jäänyt aikamoiselle hunningolle, enkä taida oikeastaan enää edes haaveilla siitä, että saisin kirjoitettua kaikista niistä kirjoista, joista haluaisin kirjoittaa. Siitäkin, kun luin Knut Hamsunin Nälän, on jo kulunut melkein kolme viikkoa. Kirjoihin liittyvä dementiani on valitettava tosiasia. Kun kirja häipyy silmieni alta, siihen liittyvät muistikuvat katoavat jonnekin aivojeni Ö-mappiin ja niiden sieltä kaivaminen on työn ja tuskan takana. Hämmentävää tässä muuten on se, että muistikuvat eivät oikeasti katoa aivoista kokonaan. Näin viime viikolla kummallista unta Runotyttö-kirjoista, joita en ole lukenut ainakaan viiteentoista vuoteen. Hämmennyksen vallassa tehty googlauskierrokseni paljasti, että uneni tapahtumat olivat hyvin pitkälti kirjojen tapahtumia, mutta jos tässä valvetilassa olisi pitänyt kaivaa muistikuvia noista juonenkäänteistä, se ei olisi ikinä onnistunut. Väkisinkin sitä miettii, että mitä kaikkea tuolta aivoista oikein löytyisikään, jos osaisi sohaista kääntötalikon oikeassa kulmassa sopivaan kerrostumaan.

Nälästä päällimmäisenä mieleeni on jäänyt se, että se oli jollakin tapaa kummallisen raikkaan ja tuoreen oloinen teos. Omanlaisensa, yllättävän moderni ja kiinnostava. Vaikka Knut Hamsun on kirjoittanut pääteoksensa jo niinkin varhain kuin vuonna 1890. Siis lähestulkoon sata vuotta ennen tämän kirjabloggaajan syntymää, huisia. Nälässä köyhä kirjailija, joka minämuotoisena viittaa Hamsunin omiin kokemuksiin, etsii luovuuttaan, inspiraatiota ja rahaa vuokraan hirvittävän nälän riivaamaana. Nälkä ei vaikuta ainoastaan kirjailijan vatsaan ja fyysiseen jaksamiseen. Se sekoittaa kirjailijan pään, ajaa tämän kummallisiin aatoksiin, niin nauruun itkuun kuin humalaa muistuttavaan mielipuolisuuteenkin. Nälkä on kaiken keskiössä, se on noidankehä johon kaikki ajatukset aina päätyvät, ja joka hallitsee niin kirjalijan kuin kirjan lukijankin ajatuksia.

Nälkä ahdistaa, mutta myös vapauttaa. Se kokoaa henkiset ahdingot fyysiseksi ja antaa selityksen, motiivin ja päämäärän kirjailijalle. 1800-luvun lopun Norjan taiteilijaelämä oli ainakin minulle hyvin vieras ajatus. Yleensä boheemiin elämäntapaan ja taiteilijoiden köyhyyteen ja kurjuuteen yhdistää vain Pariisin ja kenties New Yorkin. Näkökulma oli minulle hyvin tuore ja yllättävä. Tuoretta oli myös Hamsunin tapa kirjoittaa, kuvailla ja kuljettaa tarinaansa eteenpäin. Tajunnanvirtamainen teksti kuvasti upeasti nälän aiheuttamia aistimuksia ja ahdistavasta aiheesta huolimatta kirjassa oli jotakin keveää, toiveikasta ja iloistakin.

Hiukan nyt harmittaa se, että Nälkään liittyvistä muistoistani on osa jo kadonnut. Suosittelen kirjan lukemista kuitenkin hyvin lämpimästi. Ja samoin suosittelen lukemaan ainakin SuvinJoken ja Elegian bloggaukset kirjasta.

Osallistun kirjalla 14 nobelistia -haasteeseen.

Kirjailija: Knut Hamsun
Kirja: Nälkä
Alkuperäinen kirja: Sult
Sivumäärä: 170
Arvostelu: ★★★

torstai 17. huhtikuuta 2014

Henri Charrière: Vanki nimeltä Papillon


Voi voi, bloggaamattomien kirjojen pino sen kuin kasvaa vaan. Täytyy varmaankin jossakin kohtaa purkaa sumaa lyhyellä koontipostauksella, muuten lukemattomat kirjat pääsevät unohtumaan ja sitähän en kaikessa tavoitekeskeisyydessäni halua...

Vanki nimeltä Papillon on ollut kesken koko kevään. Odotin kirjalta paljon ja aloinkin lukea sitä innoissani, mutta into lopahti kuin seinään. Taas se tuli ilmi: toiminta ei ole juttuni. Mitä enemmän sattuu ja tapahtuu ja mitä enemmän kirjassa on toimintaa, sitä vähemmän jaksan keskittyä. Vanki nimeltä Papillon oli sinänsä ihan kiinnostava vankilapakoseikkailu, mutta se vain oli niin täynnä toimintaa, jatkuvaa haahuilua paikasta toiseen, pakoa, uusia paikkoja ja tapahtumia ja ihmisiä, että en vaan jaksanut pysyä kärryillä.

Vanki nimeltä Papillon on osittain omaelämäkerrallinen tarina siitä, miten vanki, jota kutsuttiin perhostatuointinsa takia Papilloniksi (perhonen), pakenee, joutuu kiinni, pakenee ja niin edelleen. Papillon on tuomittu murhasta, jota hän ei ole tehnyt. Hänen seikkailunsa ovat sen verran uskomattomia, että lukija - ja ilmeisesti myös kaikki muut kirjan lukeneet - pohtii, että nyt taisi Charrière pistellä vähän omiaan. Kirjailijan onkin sanottu yhdistelleen kuulemiaan kaskuja, tarinoita ja juttuja omiin kokemuksiinsa.

Vanki nimeltä Papillon oli toki ihan kiintoisa matka vankilamaailmaan. Charrière käyttää eloisaa kieltä (köntti, hyi) ja kirjan henkilöt ovat monipuolisia ja uskottavia. Jatkuva vapaudenkaipuu ja kapinointi ärsyttivät, eikä Papillon oikein voittanut sympatoitani puolelleen. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen, että sain kirjan lopultakin luettua. Sitä paitsi tämä oli melkoinen jättipotti lukuhaasteisiin osallistumisen kannalta, sillä osallistun kirjalla sekä Vive la France -haasteeseen, Hei me lusitaan -haasteeseen että Lukuiloa Perhoslaaksossa -haasteeseen.

Kirjailija: Henri Charrière
Luettu kirja: Vanki nimeltä Papillon
Alkuperäinen kirja: Papillon
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1969
Sivumäärä: 514
Arvostelu: ★★

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Oodi vanhoille kirjoille (Jonathan Swift: Vaatimaton ehdotus)



Hoi! Tänäänpä täällä on Jonathan Swift, joka lähestyy sua.
Ois mulla Ehdotus Vaatimaton, siis kuuntelepa mua!

On meitä pölyisiä vanhuksia täällä hyllyssä monta,
uudemmat vain luetaan pois, voi mua onnetonta.
Mä 1700-luvulla kirjoittelin mieletöntä juttua
ja jos totta puhutaan, on monet uudet kirjat huttua.

Kirjoittelin vaikkapa köyhien vauvoista,
että olisihan se varmasti auvoista,
jos nuo vaivaksi olevat lapsoset turhat
kokisivat hyödylliset murhat.

Ja päätyisivät muruksi rikkaiden rinnan alle,
näin eivät olisi haitaksi yhteiskunnalle.
Pataan vaan lapsoset somat,
kun sattuivat olemaan köyhiä, onnettomat.

On kirjojen elinikä paljon enemmän kuin muutama hetki,
ja pyydänkin siksi sinua, aloita kiintoisa retki:

On näitä vanhoja kirjoja täällä monia mainioita
ja älä suotta huoli - muitakin kuin klassikoita.
Siispä karista pölyt meidän päältä
ja hae meidät luoksesi hyllystä täältä!

Tänään on ympäri blogistaniaa vanhojen kirjojen juhlaa
Siirry siis muualle tutkimaan, älä täällä enää aikaasi tuhlaa!

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945


Kuvasin kirjan Vaasan Tiklaspuistossa sijaitsevan Jäätie-veistoksen (Pekka Jylhä, 2000) kanssa. Taideteos on talvisodan jäätien muistomerkki. Kultainen vastaanottava käsi ojentuu kohti länttä, Uumajaa, josta tuotiin Suomeen talvisodan aikana vaatteita, elintarvikkeita ja sotatarvikkeita.

Olen vältellyt tietokirjojen lukemista, sillä siitä ajasta, kun vielä piti lukea tentteihin on kovin vähän aikaa ja tietokirja- ja tieteellisyysähky eivät ole houkutelleet lukemaan mitään tieteeltä haiskahtavaakaan. Kuitenkin heti kun kuulin tästä Tieto-Finlandia-palkinnonkin voittaneesta Murtuneet mielet -teoksesta tiesin, että tämän tietokirjan haluan lukea. Kirja käsittelee nimittäin aihetta, jota olen itsekin paljon miettinyt. Isoisistäni kumpikin oli sodassa ja isoäideistäni toinen oli lottana rintamalla. Toista isoisääni en tavannut koskaan, toisesta muistan vain pikkulapsen hämäriä muistikuvia ja lottana ollut mummuni, teräsmummu, täyttää tänä kesänä 95 vuotta. Olen aina pitänyt itsestään selvänä sitä, että sodan traumat eivät noin vain katoa ja ne vaikuttavat tavalla tai toisella useampaan sukupolveen. Sota ja sodassa murtuneet mielet ovatkin siis tavallaan yhä läsnä elämässämme. Niin paljon on vielä jäljellä niitä, joihin talvisota ja jatkosota ovat jättäneet jälkensä suorasti tai välillisesti.

Omassa geologisessa maailmankatsomuksessani Suomen viimeisimmistä sodista on häviävän vähän aikaa. Ja vaikka maailma onkin muuttunut, teknistynyt ja kaupungistunut, ei ihminen ole muuttunut miksikään. Siksi kun ajattelen isovanhempiani, jotka parikymppisinä, noin minun ikäisinäni ovat joutuneet sotaan, joutuneet kestämään ne kauhut ja elämään niiden kanssa lopun elämäänsä, en voi kuin hiljaisesti kunnioittaa sotiemme vetaraaneja ja sitä, miten he selvisivät siitä kaikesta.

Kivimäki käsittelee sotilaiden mieliä tehokkaan monipuolisesti. Eniten hän käsittelee mielen järkkymistä, sen syitä ja sen esiintymistapoja sodan eri vaiheissa. Etenkin se, miten jo talvisodassa sotineet miehet joutuivat takaisin jatkosotaan, liikutti minua erityisesti. Asia tuntuu mahdottomalta kestää. Talvisodan alkaessa ei juurikaan ollut hoitopaikkoja, joissa psykologisesti vaurioituneita oltaisiin voitu hoitaa ja hoitomuodot ja terminologiakin oli vajavaista. Pian kuitenkin huomattiin, miten suuri ongelma henkisesti järkkyneet sotilaat olivat ja hoitopaikkojen määrä lisääntyi nopeasti. Silti on selvää, että kaikki eivät saaneet tarvitsemaansa hoitoa, psykologisten ongelmien luokittelu oli vaikeaa ja oli aina myös niitä, jotka henkisiin syihin vedoten koittivat päästä pois rintamalta. Mielenkiintoista on myös Kivimäen selostus sodan ajan psykologisista hoitomuodoista ja valtion suhtautumisesta mieleltään järkkyneisiin sotilaisiin.

Kivimäen teksti on hyvin asiapitoista, mutta mukavan kansantajuista. Asia vain on niin hirvittävän rankkaa ja riipivää, että kirjan lukeminen ei ollut mitenkään kevyttä. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, että luin tämän ja aion lukea vastaisuudessakin Suomen sodista kertovia teoksia, niin tietokirjoja kuin romaanejakin. Sota vaikuttaa meihin edelleen enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan. Hienoa, että tätä valtavaa ja varmasti raskastakin työtä, jota Kivimäki on tehnyt kirjansa parissa, on arvostettu ja se on saanut runsaasti huomiota peräti Tieto-Finlandia-palkinnon muodossa.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja


Nuoren tytön päiväkirja on taas niitä kirjoja, jotka kaikki ovat lukeneet. En ymmärrä miten en ole lukenut tätä aiemmin! Tosin huomaan taas käyttäväni turhan laajasti käsitettä "kaikki". Junassa viereeni istunut juhlatuulelta haiskahtava nuorimies totesi Anne Frankista "nevö hööd", kun vastasin kysymykseen siitä, mitä kirjaa luin. Kun selostin, mistä kirja kertoo sain kahteen otteeseen hämmästelevää tivausta siitä, miksi moinen kiinnostus natsi-Saksaan. Voi voi, mitenköhän suurta hämmennystä olisi saanut aikaan, jos olisin kertonut tyypille listaprojekteistani ja siitä, että olen tullut lukeneeksi aika paljon kaikkea sellaistakin, mikä kiinnostaa hyvin paljon vähemmän. Anne Frankin päiväkirja ei ole 1001-listalla, mutta Keskisuomalaisen listalla se on sijalla kahdeksan.

Oletin kirjan olevan synkkä ja ahdistava. Yllätyin positiivisesti siitä, että teksti olikin kevyempää ja toisinaan jopa iloista. Tosin positiivisuuteni kääntyi pian suruksi, kun tajusin, että toivo, tavallisen nuoren tytön elämä ja ongelmat kääntyivät hyvin pian päiväkirjan kirjoittamisen jälkeen tuskaan ja kuolemaan vankileirillä. Kirja oli hyvin koskettava sen aitouden vuoksi.

Anne Frank oli amsterdamilaisen juutalaisperheen tytär. Juutalaisvainojen aikaan hän piileksi perheensä kanssa "Salaisessa siivessä" ja kirjoitti koko ajan merkintöjä päiväkirjaansa, jonka oli saanut 13-vuotislahjaksi vanhemmiltaan. Tekstit hän suuntaa kuvitteelliselle ystävälleen Kittylle. Hän käsittelee tekstissään niin suhteita muihin huoneistossa oleviin perheenjäseniin ja tuttaviin kuin maailman tilannettakin. Hän kuvaa tarkasti maan alle joutuneiden juutalaisten päivittäisiä askareita ja sitä miten yksitoikkoista, säädeltyä ja varovaista heidän elämänsä on. Hän kertoo ruuasta, jota he saavat, pommitusten äänistä, päivittäisistä keskusteluista, opiskeluista ja kirjoista, joita he saavat luettavikseen.

Liikuttavinta Anne Frankin päiväkirjassa on se, miten täynnä se on toivoa ja miten hirveässäkin tilanteessa eniten päänvaivaa aiheuttavat kelle tahansa teinitytölle harmia tuovat asiat, kuten pojat ja niistä tykkääminen. Myös Annen suhde äitiinsä on mielenkiintoinen. Anne kokee, että äiti ei ymmärrä häntä ja Anne onkin enemmän isän tyttö. Tavallisen, fiksun, eläväisen ja tulevaisuuden suunnitelmia pullollaan olevan teinitytön elämää ja mietteitä tavallisuudesta hirveällä ja julmalla tavalla poikkeavissa olosuhteissa.

Anne Frankin on sanottu käyttäneen muista Salaisen siiven asukeista salanimiä suojellakseen heitä, mikälin päiväkirja tulisi joskus julkiseksi. Lisäksi hän on tehnyt jo kirjoittamaansa tekstiin muutoksia ja parannuksia. Hän on siis selvästi pyrkinyt tuottamaan julkaisukelpoista tekstiä, uskonut kirjoittaessaan, että hänen kokemuksensa piilossa ovat merkityksellisiä ja hänen kirjoittajan kykynsä ansaitsevat huomiota. Vaikkakin hän toteaa, että "Sellaiselle kuin minä on päiväkirjan pitäminen omituinen kokemus. Ei vain siksi, etten ole koskaan ennen kirjoittanut mitään vaan myös siksi, että minusta tuntuu, etten itse eikä sen puolesta kukaan mukaan olisi kiinnostunut siitä, mitä kolmetoistavuotias koulutyttö mielestään purkaa." Nämä tällaiset tarinat, niin kirjallisuuden, taiteen kuin musiikinkin parissa, jossa taiteilija ei koskaan saa tietää saavuttamastaan arvostuksesta ja ihailusta, saavat minut aina surulliseksi. Joka tapauksessa on onni, että Annen päiväkirja ei ole tuhoutunut ja se on suostuttu julkaisemaan. Mitä enemmän hirvellä tapauksilla on oikeita kasvoja ja ääniä, sitä oikeammassa valossa vääryydet voidaan nähdä ja muistaa tulevaisuudessakin. Kuten junassa vieressä istuvalle totesin (vaikkakin hieman ironisesti), tämä kirja kuuluu todellakin yleissivistykseen.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Anne Frank
Kirja: Nuoren tytön päiväkirja
Alkuperäinen kirja: Het Achterhuis
Julkaisuvuosi: 1955
Sivumäärä: 252

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä



Tänään on kulunut täsmälleen sata vuotta hienon ranskalaisen kirjalijan Marguerite Duras'n syntymästä. Minä ja Esko onnittelemme häntä näin pikaisen kirjapostauksen muodossa.

LOL!

En voinut vastustaa kiusausta, antakaa anteeksi. Syksyllä aloitin tähän suureen ranskalaiseen tutustumista Rakastajalla ja kevättalvella jatkoin Lol V. Steinin parissa. Kuvasin Rakastajaa sanoilla täyteläinen, viipyilevä, kuivahko ja hyvin kypsynyt. Sellainen oli tämäkin kirja, oli totisesti. Koko kirja on niin runollinen, merkityksellinen ja kaunis, että sen lukeminen on aika hengästyttävää. Kaikki tuntuu merkitykselliseltä ja sellaiselta, että tämä pitää painaa korvan taakse ja muistaa loppuelämä.

Kuten Rakastajassakin myös Lol V. Steinin elämässä nuoren naisen maailma järkkyy. Lola Valerie Stein menettää tanssiaisissa komean rakastajansa ja jotakin särkyy. Lol jatkaa elämäänsä näennäisesti, mutta ei ole enää koskaan entisensä. Hän palaa kotikaupunkiinsa, jossa kohtaa jälleen nuoruutensa, sen tapahtumat ja sen ihmiset.

Duras on taitava, rohkea ja hengästyttävä. Sisällöllisesti hänen kirjansa eivät vetoa minuun juurikaan, mutta se henkevyys, merkityksellisyys ja kauneus, joka niistä kumpuaa, saa minut ihailemaan hänen työtään. Hieno nainen ja hienoa kirjallisuutta.

Tällä pikapostauksella puran postaamatta olevia kirjoja ja kirjoitusjumiani. Osallistun samalla Vive la France -lukuhaasteeseen.

Kirjalija: Marguerite Duras
Kirja: Lol V. Steinin elämä
Alkuperäinen kirja: Le Ravissement de Lol V. Stein
Julkaisuvuosi: 1964
Arvostelu: ★★★

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Kirjallinen katsaus vuoden ensimmäiseen neljännekseen

Kaikessa käsittämättömyydesssään on totta, että vuodesta 2014 on nyt kulunut 25 prosenttia. Neljännes, 1/4 tai 3/12 jos asian haluaa niin ilmaista. Viime vuonna kokosin luetut kirjat yhteen joulukuun lopussa ja totesin tämän aika työlääksi ja epäinformatiiviseksi. Kerran kuussa koontipostaus taas on minulle liian usein joten päädyin kokeilemaan tätä bisnesmaailmasta tuttua kvartaalimenetelmää. Notta tulos tai ulos.

Näitä kirjoja tässä listatessani mietin, että kaipa sitä ihmisellä vois jotain muutakin elämää olla kuin kirjat vai häh. Tosin olen nyt arki-iltoina lukenut paljon vähemmän kuin vaikkapa ennen joulua. Lukuaikaa on tullut lisää äänikirjojen kuuntelun myötä, kun käytän lähes 7 kilometrin päivittäiset työmatkakävelyt kirjojen kuuntelemiseen. Jos tätä vauhtia jatkan koko vuoden, paisuu luettujen kirjojen kokonaissaldo aika hillittömäksi. No, katsotaan mitä vuosi vielä tuo tullessaan.

Tammikuu

Aloitin vuoden onnellisena lomalaisena kotona. Kokosin palapelia, söin suklaata, kuuntelin äänikirjoja ja leijuin Murakami-tunnelmissa. Nautin pitkästä aikaa kunnolla elämästä.




Paluu Vaasaan yksinäisyyteen, jatkuvaan reissaamiseen, pakkaamiseen ja stressiin oli ihanan loman jälkeen hirvittävän rankkaa. Onneksi Tuulen viemää ihastutti ja sulostutti junamatkoja ja sen myötä keksin kuukauden klassikko -haasteeni. Ihastuin myös Lovecraftiin ja Itkoseen. Oli kylmää, aivan hirvittävän kylmää.








1) Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
2) Mary Shelley: Frankenstein  
3) Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
4) Haruki Murakami: 1Q84-trilogia
5) H.P. Lovecraft: Hulluuden vuorilla
6) Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
7) Mikko Rimminen: Nenäpäivä
8) Margaret Mitchell: Tuulen viemää
9) Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti
10) Pasi Ilmari Jääskeliäinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Helmikuu

Helmikuussa pakkaset katkesivat kuin seinään ja työmatkakävelystä tuli taas mielyttävämpää. Tosin oli ihan hirveän pimeää. Vietin yhden lomapäivän puolikkaan minulukumaratoonaten. Koko kuukautena ei tainnut tapahtua mitään kovin merkittävää, sillä mikään kello ei soi päässä, kun muistelen helmikuuta. Sumuinen ja pimeä kuukausi.







11) Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
12) Thomas Harris: Uhrilampaat
13) Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
14) H. G. Wells: Aikakone
15) Nathanel West: Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts
16) Joel Haahtela: Katoamispiste
17) Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen
18) Markus Zusak: Kirjavaras
19) Katja Kettu: Kätilö

Maaliskuu

Luin paljon ja lisääntyvä valo teki ihmeitä jaksamiselle. Kevyehkö kirjallisuus iski hyvin ja innostuin lukemaan suomalaisia kirjoja, jonka vuoksi kuukauden klassikoksi aiottu Dickens jäi puolitiehen, enkä edes ottanut stressiä aiheesta. Muutamasta kirjasta on vielä bloggauksetkin kirjoittelematta, toivottavasti saan joskus aikaiseksi.










20) Phil Schwarzmann: How to marry a Finnish girl
21) Aino Suhola: Rakasta minut vahvaksi
22) Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
23) Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
24) Jeanette Winterson: Ihoon kirjoitettu
25) Ulla-Leena Lundberg: Jää
25) Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
26) Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos
27) Miika Nousiainen: Maaninkavaara
28) Dostojevski: Kirjoituksia kellarista
29) Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä
30) Samuel Becket: Malone kuolee
31) Aapeli: Pikku Pietarin piha
32) Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
33) Antti Heikkinen: Pihkatappi

Sellainen alkuvuosi. 33 luettua kirjaa, joista 27 kuuluu jollekin listalleni. Laskujeni mukaan olen alkuvuoden aikana lukenut keskimäärin 2,5 kirjaa per viikko. Jos jatkaisin tätä vauhtia, voisin yhdeksän kuukauden päästä todeta lukeneneeni vuoden aikana 130 kirjaa. Mielenkiinnolla odotan, millaisia tuttavuuksia luettavakseni tänä vuonna vielä osuu. Vuosihan on vasta nuori!