keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Dorian Gray-parka sai nyt vähän kärsiä siitä, että luin (tai oikeastaan kuuntelin) juuri äskettäin toisen 1800-luvun kauhuklassikon Frankensteinin. Lisäksi olen aika varma, että olen lukenut tämän joskus yläasteikäisenä englanniksi, mutta en ole ihan tajunnut kaikkea. Tuttuuden tunne vaivasi ehkä jo sen takia, että tarina on niin kovin kuuluisa. Tästä valituksesta voisi päätellä, etten erityisemmin pitänyt kirjasta, mutta näin ei asia suinkaan ole. Kirja oli loistava, lukijan mielentila ei niinkään.

Luin Dorian Grayn loppiaisena junamatkalla Turusta Vaasaan. Loma oli ihana ja paluu arkeen, etäsuhteiluun, reissaamiseen ja liiallisen yksinoloon tuntui musertavalta. Olotila oli niin negatiivinen, että olisi ehkä pitänyt keskittyä ulos tuijottamiseen, mutta Dorian Grayn seurassa matka sujui luultavasti nopeammin ja mukavammin. Sen taas opin, että matkakirjoja ei saa pakata rinkkaan paikkaan, josta niitä ei saa helposti. Viimeisen tunnin jouduin matkustamaan ilman lukemista, kun kirja loppui. Tosin käytin tuon ajan lukemalla netistä artikkeleita Oscar Wildesta, joka osoittautui lähes yhtä kiehtovaksi ajankuluksi kuin itse romaani.

Muistin vasta artikkeleita lukiessani, että minä olen tosiaan käynyt herra Wilden haudalla, jopa kahdesti. Oscar Wilde oli alunperin irlantilaissyntyinen ja uraansa hän loi Lontoossa. Hyvin hämärien käänteiden myötä Wildestä tuli epäsuosittu ja hän muutti Pariisiin, jossa hän kuoli unohdettuna vuonna 1900. Hänet on haudattu Père-Lachaisen hautausmaalle, jossa minäkin siis olen käynyt vuonna 2005 ja joskus muutamaa vuotta myöhemmin (kauheaa, kun en oikeasti muista koska olin toista kertaa Pariisissa!). Wilden erikoinen hautamonumentti oli suudelmanjälkien peitossa ja pidin tuota silloin vähän ällöttävänä tai ainakin epähygieenisenä. Kirjaa lukiessani totesinkin, että jos kävisin nyt tuolla haudalla, voisin minäkin moiskauttaa siihen suukon ihan vain siitä hyvästä, miten hienon kirjan Wilde on kirjoittanut. Wikipedia kuitenkin kertoi minulle, että vuonna 2011 hautamonumentin eteen on asennettu pleksilasi estämään pussailua (kuva).

On mahtavaa tuuria (?) että niin häilyväinen, boheemi ja erikoinen persoona kuin Wilde oli, on saanut kansien väliin jotakin näin hienoa, kammottavaa ja ikimuistoista. Dorian Grayn tarina, jossa mies toivoo ikuista nuoruutta ja käykin niin, että mies ei vanhene, mutta hänestä maalattu taulu alkaa muuttua ja siinä näkyy kaikki Grayn sielun pimeimmät puolet ja rumuudet, on käsittämättömän kiehtova ja moderni. Gray elää välinpitämätöntä ja hyveetöntä elämää aiheuttaen tuhoa siellä, missä liikkuukaan. Hän on epämiellyttävä, irstas ja kammottava, mutta aina yhtä nuori ja kaunis. Taulussa tuo kaikki kuitenkin näkyy järkyttävänä irvokkuutena, kuoleman läheisyytenä ja hirvittävyytenä.

Tarina on upea, ajankohtainen ja kieli on kaunista, kuvailevaa ja viipyilevää (suomennoksesta kolme hurraa-huutoa Jaana Kapari-Jatalle!). Teoksen takana on nerokas mies, jonka haudalla lupaan käydä vielä kolmannenkin kerran, mikäli vielä satun tuolle kyseiselle hautausmaalle. Ja ainakin lisään kuvan haudasta tähän postaukseen, kunhan taas pääsen kotiin viikonloppuna. Tästäkin klassikosta voisin todeta, että jos et ole vielä lukenut, lue!



Kirjailija: Oscar Wilde
Kuunneltu kirja: Dorian Grayn muotokuva (suom. Jaana Kapari-Jatta)
Alkuperäinen kirja: The Picture of Dorian Gray
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1891
Sivumäärä: 363
Mistä hankittu: Turun pääkirjastosta
Missä ja milloin luettu: Turku-Vaasa junamatkalla 6.1.2014
Arvostelu: 




4 kommenttia:

  1. Ihanasti kirjoitettu ja teos itsessään on ihan mahtava. Nimenomaan juurikin tuo, että tämä jos mikä kestää aikaa. Wilden sanoma on ikuinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällaisten aikaa hyvin kestäneiden klassikoiden lukeminen on hyvin antoisaa :)

      Poista
  2. Luin myös tämän joskus nuorena (nyt olen jo 6-kymppinen) ja muistan kovasti vaikuttuneeni. Kiitos hienosta jutusta ja välähdyksestä haudalta. Hautausmaat ovat mielenkiintoisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hautausmaat ovat minustakin kiehtovia, etenkin hyvin vanhat hautausmaat. Pere-Lachaise on aivan uskomaton paikka ja todellakin vierailun arvoinen, jos joskus Pariisiin eksyy.

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!