torstai 30. maaliskuuta 2017

Michel Faber: Lihaa ja verta


Jokainen kirjojen ystävä tietää varmasti sen tunteen, kun on juuri lukenut jotakin, josta piti valtavasti. Tulee voimakas tarve kertoa jollekin kokemastaan, huutaa ääneen, että hei, lukekaa tämä kirja, vau!

Tällainen tunne minulla tuli, kun sain luettua loppuun Michel Faberin Lihaa ja verta. Olin junassa ja siellä huutaminen olisi ollut aika kiusallista. Onpa siis hyvä, että minulla on tämä blogi, jossa voin hehkuttaa ihan niin paljon kuin tahdon. Kirjan lukemisesta on tosin aikaa jo reilusti yli kuukausi, mutta sen aiheuttama innostus ei ole laantunut.

Nyt kun aloitin tekstini näin, on melko ikävää heti seuraavaksi todeta, että kirjasta ei voi kertoa paljoakaan paljastamatta liikaa sen sisältöä. Oikeastaan kirjasta ei voi kertoa yhtään mitään. Siksi suosittelenkin, että lopeta tämän bloggauksen lukeminen tähän ja lisää kirja lukulistallesi!

Siis tähän. Älä lue enää pidemmälle, hus pois täältä ja kirjastoon!

Usko minua, älä lue enää pidemmälle.




Isserley on nainen, joka ajelee ympäri Skotlannin maaseutua etsien kyytiinsä liftarimiehiä. Miehet eivät saa olla liian laihoja tai liian lihavia, heidän pitää olla hyvännäköisiä. Miehet eivät myöskään saa vaikuttaa siltä, että joku kaipaisi heitä tai oikeastaan edes tietäisi näiden olinpaikkaa. Aika varhain lukija alkaa tajuta, että vaikka Isserley kuvataankin viehättäväksi, hänen ulkonäössään on kuitenkin jotakin todella häiritsevää ja kieroutunutta.

Kieroutuneisuus ei perustu ainoastaan ulkonäköön. Isserley ei olekaan nimittäin ihminen! Hän on nelijalkaisen lajin edustaja pakotettuna leikkauksin liikkumaan kuin ihminen. Ja ihmisetkään eivät oikeastaan ole ihmisiä, vaan vodseleita, syötäväksi kelpaavia otuksia, joita Isserley käy keräämässä tien poskista liftaamasta.

Olen tainnut monesti ennenkin kertoa synkästä maustani, siitä miten nautin kaikesta mustasta, kieroutuneesta ja pahaenteisestä. Siksipä tämä kirja iski. Ja myös siksi, että asetelmat heitettiin mukavasti päälaelleen. Lukija tajusi miettivänsä, että kenen puolella sitä oikein onkaan. Ja kertomuksen pystyi helposti rinnastamaan myös lihansyönnin problematiikkaan ja moraalisiin ongelmiin.

Mutta pakkohan se vaan on lopulta myöntää. Tykkäsin kirjasta mahdottomasti siksi, että se oli niin tuhottoman friikki. Ja se sitten taas taitaa kertoa aika paljon minustakin. Onneksi kaikki lopettivat lukemisen varoitukseeni, ettei tämä karmiva totuus paljastunut.

Jälleen kerran löysin 1001-listalta siis oikean helmen, tällä kertaa sellaisen hyvin kieroutuneen ja kummallisen, mutta helmen kuitenkin.

Vedän Helmet-haasteessa yli kohdan 6, sillä Isserleyn liftaajauhrit pääsivät myös ääneen.

Michel Faber, Lihaa ja verta, Tammi 2001. Suom. Juhana Rossi. Alkuperäinen teos Under the Skin (2000). 336 s.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Marko Annala: Värityskirja


Minä olen jo vuosikausia ollut jossakin määrin Mokoma-fani, mutta todellinen fanitus alkoi viime kesänä Seinäjoen Törnävällä, jossa yhtye soitti Kuoleman laulukunnaat -albuminsa alusta loppuun ja vielä muutaman muun hitin päälle. Siitä saakka kaikki Mokoman levyt (paitsi ne akustiset jutut ei niinkään innosta) ovat soineet ahkerasti kuulokkeissani.

Erityisesti sydämeni on vienyt sanoitukset, miten ne voivatkaan olla samaan aikaan niin raadollisia, kauniita, riipiviä ja lohdullisia. Suomen kieltä kunnioittavia ja taitavasti käyttäviä, oivaltavia ja henkilökohtaisesti juuri minua puhuttelevia. Esimerkiksi nyt vaikka "Tahdon pohjoisen taivaan / tahdon alleni graniitin", mitä muuta kotimaataan kovasti rakastava geologi voisi sanoituksilta toivoa?

Oivaltavista sanoituksista esimerkkinä olkoon koko Kuollut, kuolleempi, kuollein, joka on synkkääkin synkempi, mutta silti silmäkulmasta löytyy pieni varsin tarpeellinen ivallinen pilke: "Olen päättänyt viimeinkin kuolla / samapa teenkö sen täällä vai tuolla / Tässä on sentään tuoretta multaa /Ja madoille multa on kalliimpi kultaa".

Kun kuulin, että bändin keulahahmo Marko Annala julkaisee omiin kokemuksiinsa pohjaavan romaanin, tiesin heti, että se pitää lukea. Halusin päästä tuon kiehtovan miehen pään sisään, kurkistaa mitä löytyy minuun kiinni kasvaneiden lyriikoiden takaa. Annala on kertonut julkisuudessa masennuksestaan, eikä sitä joudu kauan kaivelemaan levyjen sanoituksistakaan.

Kirja oli koskettava, mielenkiintoinen ja koukkuunnuttava. Sen teho ei perustunut kielelliseen ainutlaatuisuuteen tai uraauurtavaan kirjoitustapaan vaan arkiseen rehellisyyteen, knausgårdmaiseen pikkutarkkuuteen. Emmin kovasti tuoda Knausgårdia ilmi tässä yhteydessä. Minusta nimittäin tuntui lukiessani, että Annala on myös knasunsa lukenut, mutta en halua, että ajattelisitte minun pitävän sitä pahana asiana. Annalalla on oma ääni, mutta tuo samalla pikkutarkka ja karu arkisuus tuntui varsin tutulta, ainoastaan hyvällä tavalla. Annala sitä paitsi päästää läheisensä huomattavasti vähemmällä kuin Knausgård, onneksi.

Tällainen päiväkirjamainen kirjoitustyyli, jonka päähenkilö on kirjoittaja itse, taitaa kiehtoa minua ennen kaikkea siksi, että toden ja keksityn raja on hämärä, sen voi tietää vain kirjailija itse, mutta toki hän tietää sen, että lukija ottaa lähestulkoon kaiken totena. Kirjailijan valta on suurimmillaan, utelias lukija ei koskaan saa tietää koko totuutta.

Värityskirja oli myös karmaiseva rajujen koulukiusaus- ja masennuskuvausten vuoksi, mutta lopulta olin yllättynyt siitä, miten valoisa se olikaan. Kunnianhimolla, mielettömillä lahjoilla ja puhtaalla sisulla kiusatusta oudosta pojasta koko kansan tuntemaksi rokkitähdeksi; lohdullinen tarina. Samaistun tarinassa moneen asiaan, luontivimmaan, herkkyyteen, erilaisuuden kokemiseen.

Minussa syntyi kova tarve kirjoittaa jotakin samankaltaista, purkaa itseni ja syvät haavani paperille. Tajusin että minulla on myös elämässäni jaksoja, joista en muista mitään. Ne ovat kadonneet, tai oikeammin aivoni ovat kaivaneet ne syvään kuoppaan ja lapioineet metrikaupalla multaa päälle. Mahtavaa oli myös lukea eri levyjen syntyprosesseista ja todeta, miten hyvin levyt heijastavatkaan tapahtumia niiden taustalla.

Uskon että kirja tarjoaa paljon myös heille, jotka eivät ole Mokoma-nimisestä yhtyeestä kuulletkaan, mutta erityisesti meille, jotka ovat imeneet, suorastaan narkanneet, itseemme Annalan lyriikoita vimmaisesti ja koko ajan lisää hamuten.

Ja muuten, vaikka Mokoma (allekirjoittaneen mielestä parhaimmillaan!) muistuttaa kovasti yhtä esikuvaansa Slayeria, löytyy tuotannosta myös sellaista rauhallisempaan makuun sopivaa nautiskeltavaa. Suosittelen siis kokeilemaan kumpaakin, niin Värityskirjaa kuin Mokoman musiikillista tuotantoakin. Oma ikiaikainen Mokoma-suosikkini on syvälle iskevä Itken silmät päästäni, mutta en tahdo jättää tähän kirjoitukseen niin surumielistä loppua. Siispä loppulainauksena saa toimia muutama säe melkoisesti lohdullisemmasta Irti-kappaleesta Elävien kirjoihin -levyltä, siinä ajatusta tähän alkavaan viikkoon:

Joka liitos natisee
Käy höyry korvista
On aika laittaa lauseelle piste

Uusi virke alkakoon
Se soikoon uljaana
Ihmiskunnan uusi alkukaste

Päämääräkö sen määrää
Missä määrässä
Määränpäässä joku päätäni jo määrää

Tehkää tietä sillä olen irti
Enkä väistä enää ketään
Olen päässyt eroon kahleistani
Enkä pelkää enää mitään

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Leo Tolstoi: Sota ja rauha

Kuva kesältä 2015. Yksi niistä kerroista, kun koitin lukea Sotaa ja rauhaa.
Hei pitkästä aikaa! Täällä on tapahtunut jännittäviä asioita, syitä hiljaiseloon on nyt enemmän kuin tekosyitä. Helmikuussa minusta nimittäin tuli tontinomistaja ja maaliskuussa tehtiin talotoimittajan kanssa sopimus. Monta asiaa on vielä selvitettävänä ja tehtävänä ennen kuin olemme omakotiasujia, muun muassa vanha talo pitäisi saada tontilta ennen pois kuin uuden rakentaminen voi alkaa. Mutta siis, elän erittäin jännittäviä, innostavia ja kiireisiä aikoja.

Toinen vähintäänkin yhtä iso asia oli se, että sain lopultakin luettua Sodan ja rauhan loppuun. Klassikko on kummitellut mielessäni teini-ikäisestä saakka ja olen koittanut lukea sen mm. joka ikiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen siinä onnistumatta. Neljä nidettä on kököttänyt kirjahyllyssäni syyttävän näköisenä jo vuosia, eikä projekti ole koskaan edennyt alkua pidemmälle. Erittäin yllättävää oli, että syy miksi lukeminen lopulta alkoi edetä, oli nykyaika ja sen modernit mahdollisuudet. Löysin kirjan Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista ja syksyn huonounisina öinä aloin lukea sitä, kunnes nukahdin uudelleen. Sen verran unettavia kohtia kirjassa oli, että unilääkevaikutus oli mahtava, mutta silti projekti eteni mukavasti, välillä e-kirjana ja välillä perinteisenä. Ja helmikuun lopussa jossakin Parkanon ja Seinäjoen välimaastossa sain lopulta kirjan luettua loppuun.

Lukukokemus oli välillä todella puuduttava ja välillä innostava. Odotin koko ajan, pääsenkö jossakin kohdassa tarinan imuun siten, että kirjan klassikkoasema avautuu kirkkaana ja lukeminen on suuri nautinto. Näin kävi hetkittäin mm. sellaisten klassikoiden kuin Rikos ja rangaistus tai Sadan vuoden yksinäisyys kohdalla. Sota ja rauha oli kuitenkin harmikseni enemmän sellainen tasapaksu kokemus. Kirja oli mielenkiintoinen ja hienosti rakennettu analyyttinen kuvaus sodasta ja Venäjästä, mutta jostakin syystä en päässyt sukeltamaan oikein pintaa syvemmälle.

Kirjassa suuteloitiin ja vääntelehditiin paljon. Nykylukijan silmin vaikuttaa myös kummalliselta se, miten paljon käytettiin aikaa kaunotarten mustien huulihaivenien kuvaukseen tai siihen, miten naiset kovasti kaunistuvat pulskistuessaan. Silti inhimillisyyden, ihmisten arjen ja juhlan, ilojen ja murheiden kuvaus tuntui tutulta, aidolta ja nykyaikaiselta. Ihminen ei lopulta muutu, vaikka ajat muuttuvat. Kirjaa lukiessani mietin taas, miten paljon Suomen kulttuuri on saanut vaikutteita Venäjältä. Kirjan parhainta antia olikin se laaja katsaus Venäjän maahan, jonka teos tarjosi sekä suoraan että rivien väleissä.

Parasta kuitenkin oli teoksen historiallisuus. Omat historiantietoni ovat vajavaiset, niin kuin olen ennenkin todennut ja oli kiehtovaa päästä sukeltamaan Napoleonin ja Aleksanteri I:n saappaisiin. Sodan hirveydestä ja raakuudesta muistan kuulleni historian tunnilla, mutta kirjan sivuilta tarinasta tuli totta, hirvittävää totta. Tolstoi on kirjoitustyyliltään analyyttinen ja perusteellinen. Tämä näkyy niin historiallisten tapahtumien kuin ihmisten välisten suhteidenkin kuvauksessa. Ehkä juuri siksi kirjan hahmoista ei tullut minulle kovinkaan rakkaita. Sama ilmiö kävi muuten myös Anna Kareninan kanssa muinaisina lukiovuosina. Rakastin kirjaa, mutta en sen henkilöitä.

Vaikka kirja ei ollutkaan mikään Kurjien tyylinen huumaava klassikkolukukokemus, olen silti erittäin vaikuttunut kirjasta ja iloinen siitä, että sain sen lopulta luettua. Kirja on ansainnut klassikkoasemansa, ehdottomasti. Viimeistä nidettä lukiessani mielessäni pyöri jatkuvasti ajatus, että Sota ja rauha taitaa olla Venäjälle sama kuin Täällä Pohjantähden alla on Suomelle. Kansien väliin siirretty tarkka ja monipuolinen kuvaus kansasta, sen identiteetistä ja taisteluista.

Helmet-haasteessa  vedän yli kohdan 43, todellakin olen suunnitellut tämän lukemista jo pidempään.

I made it!