tiistai 29. marraskuuta 2016

Winifred Watson: Miss Pettigrew Lives for a Day


Olen monesti ennenkin 1001-listan kirjoista kirjoittaessani todennut, että lista toimii parhaimmillaan unohdettujen aarteiden ja vieraampien tarinoiden esiin nostajana. Jo vuosia sitten ensimmäisiä kertoja listaa selaillessani kiinnitin huomioni mielenkiintoisen kirjan nimeen, Miss Pettigrew Lives for a Day. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se hurmasi minut ja vaikka en tarkemmin edes tiennyt, mistä kirja kertoo, tilasin sen itselleni. Luvattoman kauan kirja (niin kaunis kirja!) sai olla hyllyssäni ennen kuin lopulta tänä syksynä tartuin siihen.

Olen aiemmin lukenut paljonkin englanniksi, mutta viime aikoina se on jäänyt. Olin jopa vähän järkyttynyt, kun Helmet-haastetta selaillessani totesin, etten ollut lukenut tänä vuonna vielä yhtään kirjaa muulla kielellä kuin suomeksi. Eipä siinä, rakastan suomen kieltä, mutta taitoa pitäisi pitää yllä, ettei englannillekin käy niin kuin ranskalle ja ruotsille (= heikosti). Sainpa siis samalla yhden haastekohdan täyteen, verrytellä englannin sisäänlukutaitoani ja lukea ihastuttavan kirjan. Win, win, win!

Neiti Pettigrew on ikuinen vanhapiika, joka kuluttaa harvat vapaahetkensä ahmimalla romanttisia glamöörejä elokuvia. Hän on palvelijatar, joka kirjan alussa marssii työvoimatoimistoon hiukan epätoivoisena. Toimistosta neiti saa kuitenkin onnekseen paikan ja kello 10:00 hän soittaa tulevan työnantajansa ovea. Alkaa suuri seikkailu, päivä jolloin neiti Pettigrew todella elää ensimmäistä kertaa elämässään. Oven takana asuu neiti Delysia LaFosse, taiteilijatar, suuri persoona. Pian neiti Pettigrew huomaa olevansa kuin keskellä elokuvaa: miehiä tulee ja menee, suudelmia vaihdetaan, kasvoja ehostetaan, matkustetaan taksilla, juodaan drinkkejä ja taas uusia drinkkejä. Vilahtaapa tarinassa jopa kokaiinia! Ennenkuulumatonta!

Kaikessa viattomuudessaan kirja oli ihastuttava menneen ajan tuulahdus 1930-luvulta. Se ei kuitenkaan ollut mikään turhanpäiväinen hömppä vaan hyväntahtoinen, vauhdikas ja hauska kuvaus yhdestä päivästä, jonka aikana kuivahko vanha neiti löytää itsensä, vahvuutensa ja itsevarmuutensa. Se oli sopivan feministinen, vaikka toisaalta feministisyys piili lähinnä siinä, että siinä miehet ja naiset esitettiin ihan yhtä epäedustavassa valossa. Hurmaavaa oli myös se, että kaikki kirjan tapahtumat tapahtuvat yhden päivän aikana aamuvarhaisesta yömyöhään. Ja aivan erityisen hurmaava oli myös kirjan kuvitus (Mary Thomson), joka myös oli suoraan vuodelta 1938.


Googlaamalla en löytänyt yhtään suomalaista arvostelua kirjasta (hupsis, väärin meni, myös Hyönteisdokumentti on viihtynyt kirjan parissa!), mutta sen sijaan opin, että kirjan pohjalta on tehty elokuva vuonna 2008 ja suomennos on Miss Pettigrew - Päivä täynnä elämää. Olisikohan siinä minun hyvän mielen jouluelokuvani vuodelle 2016? Kirja oli kauniin elokuvamainen ja ammensi vanhan ajan Hollywoodista, olisipa siis mielenkiintoista nähdä, miten tunnelma on saatu siirrettyä valkokankaalle.

Kirjailija: Winifred Watson
Kirja: Miss Pettigrew Lives for a Day (1938)
Kuvitus: Mary Thomson
Mistä hankittu: Oma ostos, Adlibris
Sivumäärä: 233
Arvostelu: ★★★★

torstai 24. marraskuuta 2016

Sata maailmanhistorian parasta bändiä osa 4, sijat 70. - 61.

Alkaa peellä loppuu aalla. Pohjanmaan viime kesän uskomattomiin tunnelmiin palataan myöhemmin sarjassa, tänäänkin lakeutta kuitenkin vähäsen  jo sivutaan.
Bändilistaus on edennyt neljänteen osaansa. Aiemmat osat löytyvät täältä, täältä ja täältä.  Puoliväli alkaa lähestyä ja bändit sen kuin paranevat. Ilman kuvia mennään myös tässä osassa, junabloggaaminen alkaa olla jo perinne.


70. ZZ Top

Partaiset hassut miehet ja menevää musiikkia. Ei kai tätä edes tarvitse selittää? Tai pysty selittämään?

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1969-
Paras albumi: Eliminator (1983)
Poiminta tuotannosta: Sharp Dressed Man


69. Red Hot Chili Peppers

Minulla on muutama bändi, joiden yliarvostusta jaksan jatkuvasti ihmetellä. RHCP on hyvin lähellä päästä noiden bändien (esim. Foo Fighters ja U2, pliis, kertokaa joku minulle, että miksi!) joukkoon. RHCP:llä on onneksi kuitenkin muutama sellainen persoonallinen jippo takataskussaan, että yhtye nousee suosikkieni joukkoon, vaikka siihen hartaimpaan fanilaumaan en kuulukaan. Eri tyylien yhdistely, tarttuvat melodiat ja laulajan persoonallinen ääni iskevät minuun. Ilmeisesti bändi on myös aivan mahtava livenä, sitä olisi hauskaa joskus päästä todistamaan.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1983-
Paras albumi: Californication (1999)
Poiminta tuotannosta: Scar Tissue


68. E-Type

Ysäri on vilahdellut listallani aika paljon ennenkin, mutta tämä edustaja onkin oikein Eurodancen kuningas. Myös E-Type on kulkenut mukanani jo pari vuosikymmentä, ylä- ja alamäissä. Ihan konkreettisestikin, sillä E-Type on mitä parhainta hölkkämusiikkia. Satuinpa muuten huomaaman, että tämä ruotsalainen herrasmies keikkailee joulukuussa Suomessa. Sanotaan että ysäri on taas muotia. Minä taas mietin, että missä välissä se muka oli pois muodista.

Maa: Ruotsi
Vuodet: 1991-
Paras albumi: Last Man Standing
Poiminta tuotannosta: Angels Crying


67. Pantera

Tiedättehän Walkin riffin? Niinpä, eipä siitä kaikessa voimassaan ja yksinkertaisuudessaan paljon paremmaksi voi pistää. Panteralla on muutamia niin uskomattoman täynnä latausta olevia biisejä, että bändi on yksi suurista suosikeistani, vaikka laajaan tuotantoon mahtuu melkoinen määrä myös ei niin vakuuttavia kappaleita. Aggressiivista, mutta kuitenkin jollain tapaa suoraviivaista ja selkeää. Tykkään kuunnella Panteraa aivan erityisesti salilla.

Panterasta tulee mieleen myös hassu muisto mieheni ja minun seurustelun alkuajoilta, kymmenen vuoden takaa. Paikallisessa yökerhossa piti esiintyä illalla Pandora. Esitys oli pahasti myöhässä, eikä jaksettu jäädä odottamaan. Lopuksi kävi ilmi, että mieheni oli luullut, että esiintyjä olikin Pantera. Voi pojat, sitä minä kyllä olisin jäänyt odottamaan!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1981-2003
Paras albumi: Vulgar Display of Power (1992)
Poiminta tuotannosta: Walk


66. Klamydia

Punk-sinfonian väliajalla napattu kuva. Ensimmäinen ja viimeinen punk-keikkani, jossa oli väliaika!
 
Klamydia oli kova juttu ala-asteella poikien keskuudessa. Kilttinä tyttönä minä en moista hurjannimistä bändiä voinut kuunnella, paitsi tietty salaa Lista-ohjelmassa, josta olen tämän listauksenkin aikana jo monesti maininnut. Oikeastaan rakkaus tähänkin bändiin on syntynyt jo siis parikymmentä vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa näin bändin livenä kuitenkin vasta viime vuonna, kun Klamydia esiintyi Vaasan kaupunginorkesterin kanssa. Ilta oli nimetty osuvasti Punk-sinfoniaksi ja olihan se nyt hyvänen aika mahtavaa. Hiukan tosin jäin kaipaamaan raflaavampia biisejä, oli taidettu ottaa huomioon se, että kohdeyleisö poikkesi vähäsen normaalista punk-keikan yleisöstä. Eivätkä Klamydiaan perehtymättömät vaasalaiset välttämättä olisi kestäneet kuulla olevansa homeperseitä... Puhumattakaan siitä, mitä närpiöläiset olisivat saattaneet joutua kuulemaan.

Itse olen jo 3,5 vuoden ajan seurannut elämää Pohjanmaalla, siitä 2,5 vuotta Vaasassa, ulkopuolisen (turkulaisen) silmin ja täytyy sanoa, että Klamydia onnistuu tiivistämään aika paljon oleellista pohjalaisuutta lyriikoihinsa. Alkaa peellä, loppuu aalla. Plussaa bändi saa lisäksi siitä, että sen jäsenet ovat aivan mahdottoman symppiksen ja huumorintajuisen oloisia.

Maa: Suomi
Vuodet: 1988-
Paras albumi: Tyhmyyden ylistys (2005)
Poiminta tuotannosta: En voi vastustaa kiusausta, Närpiön kansallislaulu!


65. Billy Talent

Billy Talent on jollain tapaa hyvin kaupallinen ja tuotteistettu, mutta kuitenkin aito ja persoonallinen. Laulajan vähän ivallinen ääni, tarttuvat riffit ja sopivalla tavalla kiltti raivokkuus tekevät musiikista nautittavaa. Ei ole mikään ihme, että bändin biisejä on menneinä vuosina kovasti puhkisoitettu radiossa. Minä en kuitenkaan ole kyllästynyt, niin hyviä nuo suuret listahitit aina ja edelleen ovat.

Maa: Kanada
Vuodet: 1993-
Paras albumi: Billy Talent II (2006)
Poiminta tuotannosta: Fallen Leaves


64. Skunk Aansie

Kun mietin yhdistäviä tekijöitä lempibändeissäni, päädyn hyvin nopeasti laulajan persoonalliseen ääneen. Näin on tapaus myös Skunk Anansien kohdalla. Persoonallisuus ei tosin lopu ääneen, Skin on iso persoona muutenkin. Yhtye edustaa minulle 90-luvun lopun musiikillista heräämistäni, varhaisteinin havahtumista kaikkiin maailman mahtaviin bändeihin. Tuon ajan hurahduksista ehdottomasti suurin osa on kulkenut mukanani siitä asti, niin myös Skunk Anansie. Nyt bändin kuuntelu on ollut vähän tauolla, vedin nimittäin yliannostuksen gradua kirjoittaessani syksyllä 2012. Niin kävi muuten myös Lana Del Reyn kanssa, jota en oikein edelleenkään pysty kuuntelemaan ajattelematta kuivuvaa  ja kutistuvaa savea.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1994-2001, 2008-
Paras albumi: Post Orgasmic Chill (1999)
Poiminta tuotannosta: Charlie Big Potato


63. NOFX

Punkia olenkin esitellyt jo monen bändin voimin listauksessani, tässä nyt yksi tärkeimmistä. NOFX on hieno yhteiskunnallinen räyhäyhtye, jolla on ihan valtava tuotanto. Usein kuuntelen punkia vain tunnelman vuoksi, mutta NOFXin kohdalla on pakko kuunnella myös sanoja ja oivalluksia. Yhtyeen musiikki ei ole helpoimmasta päästä, mutta minä nostan bändin hyvin korkealle sarjassaan, enkä suinkaan vähiten sen vuoksi, että bändillä ei ole takanaan suurta levy-yhtiötä. Se sopii melkoisen hyvin punkin henkeen.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1983-
Paras albumi: Punk in drublic (1994)
Poiminta tuotannosta: Linoleum



62. The Cardigans

Lisää ruotsalaisia! My Favorite Game on oikeastaan 1990-luvun lopun soundtrack, niin paljon se soi, aina ja kaikkialla. Minun tietoisuuteeni bändi tuli tietenkin Listan kautta, eikä vähiten kyseisen kappaleen hienon musiikkivideon vuoksi. Fanitan Nina Perssonia edelleen aivan hulluna. Tämäkin bändi on viime vuosina keikkaillut Suomessa, mutta koskaan en ole heitä nähnyt livenä. Jonakin päivänä toivottavasti vielä!

Maa: Ruotsi
Vuodet: 1992-
Paras albumi: Gran Turismo (1998)
Poiminta tuotannosta: My Favorite Game


61. Keane

Keane on tehnyt  kaikkien aikojen tärkeimmän itken silmät päästäni -kappaleen (viittaus Mokomaan ei tahallinen), Bend And Breakin. Sitä en voi kuunnella silmät kuivina, eikä se ole tarkoituskaan, kun motiivina on rypeä. Kappale on julkaistu Hopes and Fears -albumilla vuonna 2004, vuosi isäni kuoleman jälkeen, jolloin elin hyvin vaikeaa aikaa. Keane tarjosi hirveän herkälle, pelokkaalle ja täysin musertuneelle teini-ikäiselle kaikkea sitä, mitä kaipasin. Ja niinpä se tarjoaa edelleenkin. Uskomattoman herkät ja kauniit lyriikat, tarttuvat mutta konstailemattomat sävelkuviot ja rauhallinen tunnelma saavat minut rakastumaan bändiin aina uudelleen. Somewhere Only We Know ansaitsee vielä eritysmaininnan hienosta videostaan.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1995-2014
Paras albumi: Hopes and Fears (2004)
Poiminta tuotannosta: Somewhere Only We Know

Löytyikö tästä osasta teidän suosikkejanne? Koitan palata mahdollisimman pikaisesti seuraavaan osaan, mitä pidemmälle juttusarja etenee, sitä enemmän innostun!

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan


Valtion rautateiden minulle tarjoama kuuden viikon ilmainen BookBeat-kokeilu päättyy tänään. Paljon olisin voinut sieltä vielä lukea ja kuunnella, mutta palvelun ongelma omalla kohdallani on se, että siellä on lähinnä vain uusia tai uudehkoja kirjoja. Sellaisille lukijoille, jotka lähinnä innostuvat uutuuskirjoista, palvelu saattaa olla oikeinkin passeli. BookBeatissa on vaikkapa saatavilla kaikki tämän vuoden Finlandia-ehdokkaat. Nyt kokeilun viimeisillä päivillä lukaisin Riku Korhosen Emme enää usko pahaan. Loputkin ehdokkaat olisin sieltä vielä lukenut, mikäli olisin jatkanut palvelua, mutta ehkä parempi näin. Luen uutuuskirjoja sitä mukaa, jos siltä tuntuu ja muuten palaan lukemaan vähän (tai paljon) vanhempaa tuotantoa.

Jokiranta.
Korhosen kirja kiinnosti minua ennen kaikkea sen vuoksi, että teos sijoittuu Turkuun, rakkaaseen kotikaupunkiini. Kirja on kuvaus nelikymppisten kaupunkilaisten Eeron, Larin ja Ainon elämästä, jämähtäneisyydestä, menetetyistä nuoruuden haaveista, ruuhkavuosista. Lari on viettänyt nuoruutensa avioerolapsena Kuuvuorella, ahmien Nummen ja yliopiston kirjastoista lainaamiaan tietokirjoja ja potien pakkoajatuksia ihmislihaan uppoavista teräaseista. Eero on paintball-yrittäjä, yritteliäs mies, joka taistelee aikaa vastaan. Avioliitto Ainonkin kanssa on väljähtänyt, keski-ikäistynyt. Eero päättää tuoda ikiaikaisen neidonryöstön osaksi elämäänsä, elvyttää suhdettaan Ainoon ja avuksensa Eero värvää Larin.

Pääskyvuori.
Suunnitelma ei toimi niin kuin sen pitäisi. Pahuus iskee ja pahuudelta ei voi välttyä. Puhtaat  ja kauniit aikeet sisältävät miehistä ja aggressiivistakin tarvetta olla mies, patoutuneet tunteet, väärinymmärrykset ja sattumien summa kääntävät neidonryöstön painajaismaiseksi kokemukseksi.

Halistensilta.
En tiedä oliko ongelma siinä, että olen väärää sukupolvea, en päässyt nelikymppisten nahkojen sisään, en ymmärtänyt heidän lapsuuden traumojaan, elämäänsä pettymistään ja kyllästyneisyyttä. Maailma oli minulle vieras. Tapahtumapaikat olivat sentään tuttuja ja siinä piilikin kirjan suurin anti minulle. Lukukokemus oli kuitenkin jostakin syystä erittäin uuvuttava. En ole ennen lukenut Korhosta ja hänen kielensä kuohuvuus, koukeroisuus ja vimma yllättivät ja väsyttivät minut. Tutut tapahtumapaikatkaan eivät pelastaneet kaikkea ja sen huomasin viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasin takertuneeni kiukulla siihen, että kukaan Turussa ei puhu Tähtitorninmäestä. Kaikki tietävät, että mäki jolla tähtitorni sijaitsee, on Vartiovuorenmäki. Täysin sivuseikka, mutta kuvastanee niitä vaikeuksia, jotka kohtasin kirjaa lukiessani.

Littoistenjärvi.
Kuitenkin ymmärrän miksi kirja sai Finlandia-ehdokkuuden, ja miksi siitä on pidetty. Muinaisen neidonryöstömotiivin ja sukupolvikokemuksen yhdistyminen on taidokasta ja Korhosen kielelle löytyy varmasti laaja joukko ymmärtäjiä ja ihailijoita. Minun vain on myönnettävä, vaikka se tuntuukin jopa nololta, että en saanut kirjasta juuri mitään, enkä pitänyt siitä. Aion kuitenkin kokeilla lukea Korhoselta jotakin muuta. Vimmainen kieli voisi olla omiaan jossakin toisenlaisessa, minulle paremmin sopivassa tarinassa.

Vaarniemen näkötorni.
Jutun kuvat on otettu kirjassa mainituissa paikoissa. Muut kuvat ovat tältä vuodelta, mutta Littoistenjärven kuva on jo pari vuotta vanha.

Kirjailija: Riku Korhonen
Kirja: Emme enää usko pahaan (WSOY, 2016)
Mistä hankittu: BookBeat
Sivumäärä: 392
Arvostelu: ★★

torstai 10. marraskuuta 2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

 
Monesta suusta on kuulunut, että tämä syksy on ollut poikkeuksellisen upea kirjasyksy. Se taitaa tosiaan pitää paikkansa, sillä uutuuskirjat ovat löytäneet tiensä myös tänne klassikkohullun, listaprojekteja harrastavan ja vanhoja kirjoja rakastavan lukijan yöpöydälle ja junamatkoille. On oikeasti täysin poikkeuksellista, että olen lukenut useamman ihan uuden kirjan putkeen, viimeisimpänä Leena Parkkisen Säädyllisen ainesosan.

Sinänsä on hassua puhua Säädyllisestä ainesosasta uutena kirjana sillä lukutuntuma siinä oli erittäin kaukana uudesta. Säädyllinen ainesosa sijoittuu 1950-luvun Helsinkiin ja vähän Turkuunkin. Jokainen luku on otsikoitu ruokalajin mukaan, mutta ei minkä tahansa läskisoosin, vaan rakkaudella, tunteella ja intohimolla laitettujen annosten mukaan. Ruoka kuvastaa rakkautta, fyysisyyttä ja kyseistä aikaa tavalla, joka hyrisyttää ja lämmittää. Lohturuokaa nälkäiselle sielulle.

Luettuani kirjaa noin puoleen väliin aloin kiinnittää huomiota yhteen asiaan. Näin kirjan voimakkaasti väreinä, erilaisina haalean vaaleina punaisina, sinisinä ja keltaisina sävyinä. Tuttuuden tunne oli aluksi epämääräinen, kunnes tajusin: yhtä voimakkaan synestesisen lukukokemuksen koin viimeksi lukiessani Parkkisen Sinun jälkeesi, Max -teosta. Synestesiani on aikuisiällä ollut melko vaatimatonta, joihinkin numeroihin liittyy edelleen värit ja joidenkin esineiden näkeminen aiheuttaa fyysisen tuntemuksen (kynsiharjaa ei tarvitse kuin ajatella niin alkavat jo kylmät väreet juosta pitkin selkää). Ehkä ääniyliherkkyyskin on jonkinasteista aistien sekoittumista. Siksi tuntuukin vielä erikoisemmalta se, että yksi ja sama kirjailija pystyy herättämään kirjoissaan minulla tämän piilevän taipumukseni. Lukukokemuksesta tulee  luonnollisesti ikimuistoisempi ja, ihan oikeasti, värikkäämpi.

Kirjasta poikkeuksellisen tekee monikin asia. Se kuvaa naisten välistä rakkautta aikana, jolloin se oli kaikkea muuta kuin tavallista ja hyväksyttävää. Se kuvastaa aikaa, ajan muuttumista, ihmistä sodan jälkeen, ihmisen suhdetta ruokaan, rakkautta, fyysistä kaipuuta ja historiallisia tapahtumia. Rakastuin kirjaan sen tunnelman vuoksi, vaikka sen hahmoista en oikein saanutkaan otetta.

Ennen kaikkea taisin lopullisesti rakastua Leena Parkkiseen. Parkkisesta puheen ollen täytyy todeta, että ei omena kauas puusta putoa. Isä-Parkkiseen olen rakastunut jo yli 20 vuotta sitten. Tämä romaani oli kansainvälinen, timantiksi hiottu teos ja on vääryys, ettei se päässyt Finlandia-palkintoehdokkaiden joukkoon. Tosin en ehkä ole paras arvostelemaan valintaa, sillä en ole lukenut ehdokkaista kuin Lopotin. Toivon kuitenkin, että tämä kirja löytää yhtä runsain joukoin tiensä joulukuusten alle pakettipaperiin käärittynä kuin tuleva Finlandia-voittajakin.

Helmet-haasteessa täytän kohdan kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja, ihan sillä perusteella, miten tyrkyllä tämä oli kirjastossa. Samassa pikalainahyllyssä oli myös Pulkkisen uusin, mutta en sentään ahnehtinut sitäkin mukaani, vaikka sekin kuuluu tämän syksyn pakko lukea -uutuuskirjojen joukkoon.

Kirjailija: Leena Parkkinen
Kirja: Säädyllinen ainesosa (2016)
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 340
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

lauantai 5. marraskuuta 2016

Miika Nousiainen: Juurihoito


Olin kovasti pettynyt, kun Nousiainen ei ollut mukana lempiohjelmani Hyvät ja huonot uutiset viimeisimmällä kaudella. Sitten kuitenkin kuulin, että mies kirjoittaa uutta kirjaansa ja totesin, että parempi niin. Aika kuluu niin nopeasti, että yhtäkkiä huomasinkin kirjan jo ilmestyneen ja aika nopeasti sain sen kirjastostakin.

Vadelmavenepakolainen on yksi kotimaisista suosikeistani ja sekä Metsäjätistä että Maaninkavaarasta olen tykännyt paljon. Odotukseni olivat korkealla, enkä tosiaan joutunut pettymään, Juurihoito oli erittäin mukava lukukokemus. Juurihoidossa puhutaan paljon hampaista ja ilmeisesti Nousiainen on ammentanut teeman omasta elämästään, hän nimittäin kertoi kirjamessuilla kaatuneensa lapsena pyörällä siten, että useampi hammas katkesi. Hampaisiin liittyvät asiat ovat meille tärkeitä ja hampaisiin ja hampaiden hoitoon liittyy usein traumaattisiakin kokemuksia.

Juurihoidossa etsitään juuria ja parannetaan juuria. Siinä käytetään hammaslankaa, koetaan sukulaisuutta samanlaisten hampaistojen kautta ja podetaan hammassärkyä. Esko ja Pekka, toisistaan tietämättömät veljekset, kohtaavat hammaslääkärillä, jossa Esko on lääkäri ja Pekka potilas. Alkaa selvitä, että salaisia sisaruksia on enemmänkin ja veljekset lähtevät reissuun, joka vie heidät aina Australiaan asti.

Juurihoidossa ei liikuta niin syvissä vesissä kuin vaikkapa Maaninkavaarassa. Juurihoito oli erittäin viihteellinen, mutta viisaalla tavalla. Se on nousiasmaiseen tapaan täynnä hauskoja ja osuvia oivalluksia ja kirjan lukeminen aiheuttaa hymähtelyä ja hyväksyviä nyökkäyksiä. Nousiainen hallitsee sanat ja herkkyyden ja hauskuuden tasapainon. Tällaisia kirjoja kaivataan maailmaan ehdottomasti lisää.

Kirjassa seikkailtiin ympärs maailmaa, joten laitan kirjan Helmetin-haasteen kohtaan matkakertomus.

Kirjailija: Miika Nousiainen
Luettu kirja: Juurihoito, Otava, 2016
Sivumäärä: 332
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★