maanantai 31. lokakuuta 2016

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006


Ensimmäisen kerran kiinnostuin tästä Juicen elämäkerrasta, kun emännöin pari vuotta sitten Blogistanian Tieto -palkintoa . Kirja sai valtavasti kehuvia arvioita myös sellaisilta, jotka eivät niin ole Juicea fanittaneetkaan. Minä fanitan, olen tainnut fanittaa siitä saakka, kun pienenä naperona kuulin ensimmäistä kertaa Haitaribussin. Ja fanitan myös Heikkistä, sillä hänen romaaninsa Pihkatappi vei muutama vuosi sitten maalaistytöltä heittämältä jalat alta. Käsittämättömän kauan siis kesti, ennen kuin tulin tarttuneeksi tähän helmeen.

Juice on legenda, käsite, merkittävä pala Suomen kulttuurihistoriaa. Juicesta tulee mieleen kuva, jossa mies seisoo linnan juhlissa kravatti päässään. Minä en ollut edes syntynyt tuon itsenäisyyspäivän aikaan. Jokainen suomalainen on kuullut joskus Juicen musiikkia. Itse levyttämänsä musiikin lisäksi hänen riiminsä ovat levinneet ympäri Suomea muiden artistien esittäminä. Enpä muistanut tai tiennyt muistavani sitäkään, että vaikkapa Rakkauden haudalla ja Yön Ihmisen poika ovat lähtöisen Juicen kynästä.

Juice oli nero, jolle sanoilla kikkailu oli elämäntapa ja välttämättömyys, varmasti pakkomiellekin. Kirjassa kerrotaan, että Japanissa Jussi ahdistui, kun sanojen tuomat virikkeet jäivät puuttumaan, kun mies ei ymmärtänyt kirjoitettua kieltä. Olen monesti ennekin kertonut, miten paljon rakastan sanaleikkejä, huvittavia riimejä, kaksoismerkityksillä kikkailua. Jukka Parkkista, Timo Parvelaa ja Juice Leskistä. Leskisen riimejä kuunnellessa tulee usein naurahdeltua spontaanisti ääneen - miten hyvin keksitty, mikä oivallus, enpä olisi ikinä keksinyt moista itse. Lähes yhtä usein tulee kuitenkin mietittyä, miten kukaan osaa kuvata surua, ahdistusta, pelkoa ja synkkyyttä yhtä läpitunkevasti.

Kaksi puolta musiikissa, kaksi puolta miehessä. Juice oli rokkaripersoonansa lisäksi myös Jussi, ihan se tavallinen juankoskelainen mies. Tavattoman herkkä ja ujokin, mutta kuitenkin huomiota himoitseva seuramies. Samaistun aina herkkien ihmisten kuvaukseen ja tässä oli taas yksi hyvin samaistuttava persoona, luonnollisesti vain tietyiltä osin. On vaikea kuvitella, miten Juicen elämä olisi edennyt, ellei hänestä olisi tullut kuuluisa. Ehkä noilla taidoilla kuuluisaksi tuleminen oli välttämättömyys. Kuluttavan elämän eläminen ei kuitenkaan vähentänyt Juicen tuotteliaisuutta. Uskomatonta, miten fyysisesti heikossa kunnossa oleva ihminen voi silti tuottaa henkisesti niin hienoa materiaalia.

Kirjassa Juicen/Jussin tarinaa elävöittävät lukuisten tuttujen, sukulaisten, työtovereiden ja jopa entisten heilojen kertomukset. Miehestä piirtyvä kuva on elävä kaikessa  kahtiajakoisuudessaan, surullisuudessaan ja no, risaisuudessaan. Kirjaa lukiessa nauratti ja itketti koko ajan. Samaan aikaan ja yhtä paljon.

Kun kirja oli minulla vielä kesken, tuli uutinen siitä, että Bob Dylan sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Ensimmäinen ajatukseni oli, että mitäköhän Juice olisi tästä tuuminut. Kyllä olisi Juicekin ansainnut Finlandia-palkinnon, vähintään. Ja Heikkinen ansaitsee elämää suuremman kiitoksen ja kumarruksen näin hienon teoksen kirjoittamisesta.

Kirjailija: Antti Heikkinen
Luettu kirja:  Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006. Siltala 2014.
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 478
Arvostelu: ★★★★★
 

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Helsingin kirjamessujen lauantai


Eilen oli suuri päivä. Raahasin luuni ensimmäistä kertaa ikinä Helsingin kirjamessuille. Ja kylläpä kannatti, ihan mahtava messupäivä enkä jaksaisi odottaa taas vuotta! Toisaalta hyvä, että pitää odottaa, sen verran rankkaa puuhaa tuo messujen kiertäminen on, että ei tuntunut missään viime yölle ilmaantunut ylimääräinen tunti.

Lähdin Turusta aamun ensimmäisellä junalla, mutta silti ehdin aamun ensimmäiseen tapahtumaan, WSOY:n ja Tammen bloggariaamiaiselle, puoli tuntia myöhässä. Istumapaikkoja ei enää ollut ja aamiainenkin jäi väliin, mutta väkimäärää hämmästellessäni koin päivän ensimmäisen lämpimän tuulahduksen, onpa meitä kirjabloggareita paljon!


Kirjailijahaastattelujen aikana hieman häpeillen tajusin, että en ole lukenut ainuttakaan kirjaa tapahtumassa mukana olleilta kirjailijoilta. Lukuunottamatta Hannu Mäkelän lastenkirjaa Hevonen joka hukkasi silmälasinsa. Kiinnostuin kovasti Mäkelän Muistan-sarjasta, sitä pitää kokeilla. Muut tilaisuudessa haastatellut kirjailijat olivat Claes Andersson, Anja Snellman, Tuula-Liina Varis ja Riitta Jalonen.


Tilaisuuden jälkeen minun pitikin juosta Aleksis Kivi -lavalle, jossa alkoi Don Rosan haastattelu. Olin etukäteen vähän jännittänyt, miten selviän suuressa ja vieraassa tilassa surkean suuntavaistoni kanssa, mutta tilat yllättivät minut positiivisesti. Vaikka väkeä olikin paljon, ei tullut kuitenkaan liian ahdasta ja hallissa oli helppo suunnistaa. Don Rosa on mahtava esiintyjä eikä ollut siis mikään ihme, että väkeä oli kuuntelemassa satamäärin.


Erityisen hauskaa oli se, kun haastattelun päätteeksi Rosa intoutui heittelemään itse kasvattamiaan chilejä yleisöön. Linnealta kuulin myöhemmin, että tämä on ollut miehellä tapana jo aiemminkin ja Linnean kotoa löytyy yksi Rosan chilipalko kuivatettuna! Itse olin niin kaukana lavasta, että chilin saamiselle ei ollut mahdollisuuksia.


Haastattelun jälkeen Rosa oli signeeramassa neljä tuntia eikä jono tainnut missään vaiheessa olla lyhyt. Myöhemmin päivällä ostin miehelleni Roope Ankan elämä ja teot -kirjan ja jaksoin jonottaa siihen nimmarin.


Vähän ennen puolta päivää alkoi nälkä kurnia, Varsinaisessa Suomessa aamun pimeinä tunteina nautitusta hätäisestä aamupalasta alkoi olla jo aikaa. Toast skagen ja historiallista romaania, Paula Havasteen ja Johanna Valkaman haastattelu Eino Leino -lavalla suoraan ravintolan alapuolella.


Ruuan jälkeen koin hyperventilaatiota antikvariaattiosastojen (huomattavasti Turun messuja edullisemman!) tarjonnan äärellä ja puoleksi päiväksi etsin tieni Boknäsin osastolle tapaamaan hurmaavia kirjabloggaajakollegoja. Lämpimiä läikähdyksiä ja mukavia kohtaamisia! Oli hauska saada tutuille blogeille kasvot, keskustella kirjoista ja bloggaamisesta. Miten mukavaa, että periaatteessa hyvin yksinäinen harrastus, kirjojen lukeminen ja niistä kirjoittaminen, voi olla näin yhteisöllistä. Minulla taisi vierähtää siinä ainakin tunti, jonka jälkeen katsoin parhaimmaksi siirtyä sinne Rosan nimmarijonoon.

Puoli kolmelta Aleksis Kivi -lavalla alkoi kovasti odottamani ohjelma, kun Mikko Kuustonen, Tuomas Kyrö ja Mikko-Pekka Heikkinen keskustelivat huumorista. Haastattelun aikana sai nauraa välillä ihan kunnolla, teki hyvää. Samoin teki hyvää lepuuttaa jalkoja. Mutta kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun myöhemmin Kyrö ei tullutkaan signeeraamaan, vaikka piti. Miehellä taisi olla pyöritystä WSOY:n klassikkoäänestykseen liittyen. Päätin myös, että BookBeatissakin oleva Heikkisen Poromafia pitää lukea hetimiten.



Haastattelun jälkeen lavalla alkoi välittömästi WSOY:n klassikkoäänestyksen keskustelu ja kävi ilmi, että 12 juhlapainoksina julkaistavien klassikoiden joukkoon pääsi nykykirjailijoista Kyrö Mielensäpahoittajalla ja Sofi Oksanen Puhdistuksella.


Messuilla oli niin valtavasti näkemistä, että luulen etten nähnyt tarjonnasta kuin pikkiriikkisen osan. Haastatteluja oli joka lähtöön ja parasta oli se, kun aina välillä huomasi vahingossa törmänneensä johonkin oikein mielenkiintoiseen ohjelmaan. Sattumalta näin Ville Haapasalon signeeraamassa, Alivaltiosihteerit kertomassa palindromeja ja Mike Pohjolan haastattelun. Pohjola olisi kuulemma jakanut tulitikkuja, joissa luki jotakin sen suuntaista, että ethän polta Turkua, mutta koin kuitenkin liian riskialttiiksi sellaisten tuomista kotikaupunkiini. Mutta sen kyllä päätin, että Pohjolan kirja on luettava.




Turun messuillakin bongasin mäyräkoiria ja nyt jatkoin perinnettä. Loppuun siis messuilla nähty mäyräkoira ja sitten meidän Esko. Eskonkin mielestä messusaaliini oli varsin herkullinen! Erityisen innoissani olen tuosta Vakoilijan käsikirjasta. Mikä nostalgiaryöppy! Messupäiväni oli siis erittäin onnistunut ja ikimuistoinen, kiitos kirjamessuille bloggaajapassista. Ensi vuonna pitänee viettää messuilla useampi päivä.



perjantai 28. lokakuuta 2016

Tärppejä Helsingin kirjamessujen lauantaille


Huomenna juna vie minut pitkästä aikaa Helsinkiin, jossa suuntana on ensimmäistä kertaa ikinä Helsingin kirjamessut. Totta puhuakseni en ole tainnut vielä kokonaan toipua Turun messujen kolmen päivän rutistuksesta ja lisäksi minua vaivaa flunssan rippeet. Siksi en ole kauheasti ehtinyt tutustua ohjelmaan. Toiveissa on eniten tutustua kanssabloggaajiin, kun kerrankin sitä lähtee ihan isolle kirkolle. Muutamia ohjelmia olen katsonut valmiiksi, se jää nähtäväksi, mitä onnistun näkemään ja miten yleensä onnistuu vieraassa paikassa ja ruuhkassa suunnistaminen.

Odotan huomista innolla ja jännityksellä! Jos tunnistatte, niin tulkaahan nykimään hihasta, minä kun en luultavasti itse tunnista ketään :) Boknäsin osastolle pitää osata suunnistaa, siellä kun on parhaat tsäänssit törmätä kanssabloggaajiin.

Minna Canth

Klo 15:00 Allsång på Bokmässan: BumtsiBumin Esa Nieminen laulattaa Suuren Toivelaulukirjan sävelin
Tämä on jotenkin niin randomia, että melkein pitäisi kokea itse.


Kirjakahvila

Klo 13:30 Ville Haapasalo & Hasse Härkönen: Vimpan päälle kalareissu
Haapasalo on niin karismaattinen, että olisi ilo nähdä hänet livenä.

Klo 15:00 Kielletty lapsilta! Hugleikur Dagsson
Dagssonin sarjakuvia olen lukenut paljon ja kovasti kiinnostaisi kuulla, mitä hänellä on sanottavanaan. Että onko se sitten hyvin mustaa huumoria vai Allsång, heh.

Aleksis Kivi

10:30 Don Rosa & ankkaklassikot
Tämä on must see!

11:00 Finnish Nightmares: Suomalaisten painajaisia
Fanitan näitä sarjakuvia paljon.

14:30 HS: Miten miehet naurattavat Suomen kansaa?
Tätä ohjelmaa odotan messuilta eniten, Tuomas Kyrö ja Mikko Kuustonen <3 Haastattelun jälkeen ajattelijn mennä fanityttöurpoilemaan ja punastelemaan Kyrön signeerausjonoon.

Mika Waltari

Lavalla on vuorossa Dekkarilauantai ja ainakin vähäksi aikaa olisi kivaa jäädä kuuntelemaan dekkarikeskusteluja.

Tässä tosiaan vain muutamia poimintoja, ähky iskee jo pelkästä ohjelman lukemisesta. Raportoin sitten sunnuntaina, miten messupäiväni sujui. Huippuja messuja kaikille, ehkä törmäillään!

torstai 27. lokakuuta 2016

Sata maailmanhistorian parasta bändiä, osa 3 (sijat 71.-80.)

Kuva viime kesältä Rockavariasta. Tähänkin tilaisuuteen palaan myöhemmin...
Kolmas osa bändilistauksesta on täällä! Aiemmin olen listannut sijat 90.-81. ja sijat 91.-100.
Tällä kertaa juttu saa olla ilman bändikuvia, olen nimittän junassa ja hermoni eivät riitä kuvien lataamiseen.

80. Edu Kettunen

Edu Kettunen taitaa olla kaikille tutuin Lentäjän pojallaan. Hänen kappaleistaan minulle kuitenkin ehdottomasti rakkain on toinen lentoaiheinen biisi, Kadonnut lennolla. Kappale oli jollakin muinaisella bonus-cd:llä ja se iski heti ensikuuntelulla (voi bonus-cd:t, niiden kautta tutustuin ja rakastuin mm. Donkkareihin!). Kettusen lyriikoissa ja sävellyksissä on herkkyyttä, joka välittyy kuulijalle täysin poikkeuksellisella ja ihon kananlihalle nostattavalla tavalla. Hänessä kiehtoo myös persoona, Kettunen ei ennen viime vuosia ole juuri keikkaillut. Lahti-kesänäni vuonna 2012 Kettunen olisi ollut legendaarisessa Möysän Essossa keikalla ja vielä tänäänkin harmittelen, miksi en uskaltanut mennä paikalle ja vähät välittänyt seuran puuttumisesta.

Maa: Suomi
Vuodet: n. 1980 -
Paras albumi: Elävien maassa
Poiminta tuotannosta: Kadonnut lennolla

79. The Corrs 

Voi ysäri ja ysärin irkkubuumi! Riverdance ja tietenkin The Corrs. Only When I Sleep oli lähellä joutua puhkikuluneeksi nuoruudessani (apua, taisin olla vielä ala-asteella!), mutta edelleen se kuulostaa superhyvältä. Siksipä bändi löytyy listaltani näinkin ylhäältä, vaikka se ei nykyisin aktiivikuuntelussani soikaan.

Maa: Irlanti
Vuodet: 1996-
Paras albumi: Talk On Corners
Poiminta tuotannosta:  Only When I Sleep


78. The Clash

The Clash on aika paljon sukua Sex Pistolsille ja Ramonesille, mutta ei sitten kuitenkaan. Clashin musiikki on melkoista sekametelisoppaa, ehdottomasti uudistavaa ja ehdottoman nautittavaa. 

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1976-1985
Paras albumi: London Calling
Poiminta tuotannosta: I Fought The Law
 
77. Creedence Clearwater Revival

CCR:stä tulee nykyisin ensimmäisenä mieleen vastikään eläkkeelle jäänyt työkaverini, jonka kanssa kävin Vaasassa asuessani työväenopiston kitarakurssilla. Kurssin opettaja oli kovasti mieltynyt CCR:ään ja tästä tuli meille yleinen vitsi, että taas mennään soittelemaan vähän CCR:ää, vaikka toki siellä muutakin soiteltiin. Eipä sillä, CCR sopii loistavasti kitaralla soitettavaksi ja mukana hoilattavaksi.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1967-1972
Paras albumi: Cosmo's Factory
Poiminta tuotannosta:   Up Around the Bend

76. Kent

Oj Kent, jag älskar dig! Minulla on jostakin syystä sellainen mielikuva, että on jotenkin tosi epäcoolia fanittaa Kentiä. Olisikohan kielikysymys, joka juontaa juurensa jostakin pakkoruotsintunneilta? No, onneksi musiikin suhteen en ole koskaan välittänyt mikä on muodikasta ja olen fanittanut Kentiä jo yli vuosikymmenen. Nyt surkastuneilla ruotsintaidoillani voisikin olla ihan aiheellista ottaa bändin levyt tehokuunteluun samalla lyriikoita lukien. Kärleken väntar on niitä harvoja ruotsinkielisiä biisejä, jotka osaan ulkoa ja joiden sanat (suurimmaksi osaksi) ymmärrän. Kentiä olen soittanut paljon pianolla ja moneen kappaleeseen on senkin vuoksi tullut poikkeuksellisen tiivis side.

Maa: Ruotsi
Vuodet: 1990-2016
Paras albumi: Vapen & ammunition
Poiminta tuotannosta:   Kärleken väntar

75. Korpiklaani

Korpiklaanin olen löytänyt kunnolla mieheni kautta. Mahtava bändi, jolla on yllättävänkin monipuolinen tuotanto. Rakastan suomalaisesta kansanperinteestä kumpuavia vaikutteita ja vaikkapa Kalevala on selvästi bändin musiikissa läsnä. Mutta myönnetään, parhaimmillaan bändi on Vodkan kaltaisissa äijäilybiiseissä. Kesällä Saksassa rockfestareilla oli muuten ilahduttavaa nähdä, miten paljon baijerilaisen metalliväen päällä näkyi Korpiklaani-paitoja!

Maa: Suomi
Vuodet: 2003-
Paras albumi: Karkelo
Poiminta tuotannosta:  Paljon on koskessa kiviä

74. Sentenced

Sentenced on keskimäärin vähän liian laimeaa minulle ollakseen huippubändien joukossa, mutta onhan tämä nyt hyvänen aika ihan mahtava yhtye. Etenkin vanhempi tuotanto, vaikka usein kai ajatellaan että Sentenced pääsi kunnolla vauhtiin vasta uudempien melodisten levyjen myötä. Monista Sentencedin uudemmista biiseistä tulee mieleen HIM, jonka suosiota en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Yhteistä bändeille on ainakin se, että vaatii pokkaa tehdä biisejä, joissa kuolemasta ja itsemurhasta lauletaan niin suoraan. Sillä aina joku haluaa tahallaan väärinymmärtää ja pahoittaa mielensä.

Maa: Suomi
Vuodet: 1989-2005
Paras albumi: North From Here
Poiminta tuotannosta: Awaiting the Winter Frost

73. Bad Religion

Muistan lukeneeni määritelmän, että Bad Religion soittaa melodista hardcore-punkia. Se jo määritelmänä kuulostaa juuri täydelliseltä minulle, ei siis ihme että tykkään bändistä ja monista sen kaltaisista niin paljon. Melodisuus tekee biiseistä helpompia ja tarttuvampia (ja usein myös kanssakuulijaystävällisempiä) kuin "perinteisempi" hardcore on. Bad Religionilla on aika paljon myös sanottavaa, joskus ehkä liikaakiin. Iskevää ja älykästä musiikkia, tykkään.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1979-
Paras albumi: Against the Grain
Poiminta tuotannosta:  Lähestyvän joulun kunniaksi!

72. Bon Jovi

Kuka ei tykkäisi Bon Jovista! No, aika moni. Mutta minulle bändi on ollut aina hyvinkin mieluinen. En enää muista mikä kappale oli kyseessä, mutta muistan rakastuneeni Bon Jovin musiikkiin kertaheitolla, kun näin jonkun heidän videonsta Lista-ohjelmassa. Kovin vanha en silloin ollut.

Bon Jovi on hyvänmielen rokkia olematta liian helppoa ja liian itsestäänselvää. Uutta Bon Jovia en valitettavasti oikein jaksa kuunnella. En tiedä onko ongelma niinkään musiikissa kuin nostalgian puuttumisessa. Joka tapauksessa jos tekisin listausta parhaista biiseistä parhaiden bändien sijaan, löytyisi Bon Jovia huomattavasti tätä sijaa korkeammalta.

Maa: 1983-
Vuodet: Yhdysvallat
Paras albumi: Slippery When Wet
Poiminta tuotannosta:  You Give Love a Bad Name, tietenkin!


71. Uriah Heep

Uriah Heep on hauska bändi siitä, että 80-prosenttisesti keskustelut yhtyeestä menevät jotenkin niin, että ai mikä uriahhiippi? No kyl sä tiiät, se iisiliving siinä mainoksessa? Ai SE!

Bändi saa tietysti plussaa jo ihan nimensä perusteella, vaikka suhteeni Dickensiin onkin vähintäänkin ongelmallinen, mutta tärkein syy fanitukselleni on bändin ainutlaatuinen soundi. Kappaleet ovat usein varsin yksinkertaisia, mutta niissä on mahtava pohjaväri ja hienoja bassokulkuja. Niitä on kiva myös soittaa kitaralla (vertaa CCR) joka aina avittaa bändien nousua suosikkilistalleni. Viime vuosina yhtye on käynyt Suomessa useastikin, mutta en ole vielä päätynyt heidän keikalleen, toivottavasti joskus vielä.
 
Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1969 -
Paras albumi: Valtavasta tuotannosta en osaa valita yhtä
Poiminta tuotannosta:  Lady in Black

Sellaista tällä kertaa! Löytyikö suosikkeja tai inhokkeja joukosta?  Seuraavassa osassa alankin päästä jo niihin bändeihin, joista jaksan jauhaa suu vaahdossa päivä- ja yökaudet. Stay tuned!

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Pika-arvonta: voita liput Helsingin kirjamessuille! (arvonta päättynyt!)


Ensi viikonloppuna on luvassa mukavaa tekemistä, kun vuorossa on yksi koko vuoden merkittävimmistä kirjatapahtumista, Helsingin kirjamessut. Itse aion olla menossa mukana ensimmäistä kertaa ikinä. Paikalle junailen Turusta vain lauantaiksi, messuthan ovat peräti nelipäiväiset ja alkavat jo torstaina.

Nyt sinulla on mahtava mahdollisuus voittaa kaksi lippua messuille! Kahdella lipullahan pääset paikalle kahtena päivänä tai sitten otat kaverin mukaan yhdelle päivälle. Koska messut alkavat jo ihan pian, tämä arvonta on varsin pikainen. Osallistumisaikaa on huomiseen maanantaihin klo 11:00 asti, jonka jälkeen arvon voittajan (1 kpl, joka siis saa kaksi lippua) ja liput lähtevät matkaan heti, kun saan voittajan yhteystiedot.

Arvontaan pääset osallistumalla huutamalla kommenttikenttään vaikka hep! ja lisäämällä kommenttiin sähköpostiosoitteen. Voittajan arvon random.org:n satunnaisgeneraattorilla.

Onnea tasapuolisesti arvontaan ja hauskoja messuja kaikille! Liputhan tarjoaa siis Helsingin kirjamessut, jonka tarjoamalla bloggaripassilla pääsen messuille.

 Maanantai klo 11:36

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille, teitä oli lopulta mukava määrä, 13 osallistunutta. Random.org pyörähti ja voittajaksi valikoitui 10. kommentoija eli nimimerkki Sara! Onneksi olkoon, laitoin sinulle äsken sähköpostia.

Kiitos osallistuneille ja hauskoja messuja kaikille! Palaan vielä ohjelmatärppien parissa myöhemmin tällä viikolla.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö


Kirjat kolahtavat usein monista eri syistä: Yksi kirja on tavattoman kaunis, toisessa on hieno juoni ja kolmas sopii täydellisesti sen hetkiseen mielentilaan. Sitten on myös niitä, jotka kaivavat alitajunnasta unohtuneita asioita, porautuvat ytimiin ja muistuttavat jostakin jo kadonneeksi  luulemastaan. Ravisuttavat siis henkilökohtaisella ja yllättävällä tasolla. Tällainen kirja oli Saara Turusen Rakkaudenhirviö.

Rakkaudenhirviössä päähenkilö on tavallinen maalaistyttö. Tai siis tavallinen siinä mielessä, että tytön äiti muistuttaa jatkuvasti, että tavallisuus on juuri se tärkein voima, jota elämässä tulee tavoitella. Tyttö ei kuitenkaan oikein sopeudu muottiin ja tarina onkin itsensähakemista ja kasvukertomusta. Minulle se oli kuitenkin samaan aikaan sekä ahdistava paluu että helpottava pakomatka omaan lapsuuteeni, omiin traumoihini ja kultaisiin muistoihini. Haukoin monesti henkeäni kertomuksen tarkoille yksityiskohdille, jotka olivat kuin suoraan elämästäni: tytön koulussa seinällä on "Hyvät tavat kaunistavat" juliste, ja kun tyttö muuttaa pois kotoa, hän heittää menemään seurakunnan leiriltä saadut syömäpuikot. Kuten totesin, asioita, jotka kaivoivat lukukokemuksen myötä tiensä ulos alitajunnastani. Katkeransuloisesti ja kivuliaasti.

Kirjan yksi tärkeimmistä puolista, johon myös kansikuva liittyy, oli minulle valitettavasit liiankin tuttu. Ja sen kuvaus oli tehty kirjassa niin että alkoi itkettää. Miksi tuo fiksu ja kiva tyttö näkee itsensä noin, hirveänä, toisista erottuvana ja aina alakuloisena lehmänä. Herättävä kokemus tämäkin. "Juoman pinta väreilee ja lasin pohjalta minua katsoo takaisin yksinäinen nauta. Nautaparka, se on pelokas ja toiveikas. Se toivoo, että joku katsoisi sitä ja ihailisi sitä, mutta samalla se toivoo olevansa näkymätön. Se haluaisi piiloutua, hävitä maan päältä kokonaan."

Kirja on myös tarkkaa, viisasta ja humorististakin analyysia Suomesta ja suomalaisuudesta. Sisäänpäin kääntyneestä ja sotatraumoja yhä kantavasta kansasta. "Hyviin tapoihin kuuluu esimerkiksi se, että kun opettaja astelee luokkaan, tulee nousta seisomaan pulpetin viereen ja lausua sotilaallisessa kuorossa muiden kanssa: Hyvää huomenta herra opettaja. Koulun ulkopuolella opettajaa eikä ketään muutakaan tarvitse tervehtiä. Riittää, kun tuijottaa maahan ja teeskentelee, ettei näe toista, niin tekevät kaikki kylän asukkaat. Tervehtijä herättää täällä epäilykset." Suomifanina minua kuitenkin lohdutti, että tyttö kaipaa myös ulkomailla asuessaan jäyhää maatansa ja sen tapoja.

Kirjan tarina oli varsin yksinkertainen, mutta sen kerronta vei minua alusta asti täysillä mukaansa. Huumori on avointa ja välillä mustaa, juuri parahultaista. Mielenkiintoista lisäjännitettä antoi myös se, että Teatterikorkeakoulussa tyttö tutustuu Lauraan ja Anttiin, jotka Hesarin arvion mukaan saattaisivat hyvinkin olla sukunimiltään Birn ja Holma.

Minua, maalaistyttöä, hävettävän huonon itsetunnon omaavaa palapelin palaa, joka ei tunnu sopivan minnekään, palaa, joka on aina tuntenut olevansa hiukan vääränlainen, liian toisenlainen, tämä kirja lohdutti paljon. Meitä palasia taitaa olla paljonkin. Rakastin ja samalla vihasin tätä kirjaa, sitä mitä se toi pintaan. Olen kuitenkin onnellinen, että tulin lukeneeksi sen ja toivon, että Turunen kirjoittaisi vielä lisää, paljon lisää.

Kirjassa myös juhlittiin, joten Helmet-haasteesa vedän yli kohdan 17.

Kirjailija: Saara Turunen
Kirja: Rakkaudenhirviö (Tammi 2015)
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★

lauantai 8. lokakuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi


Luinpa kauniin kirjan, luinpa Minna Rytisalon Lempin. Lempistä on kirjoitettu jo paljon ylistäviä sanoja, mutta minä haluan kirjoittaa vielä muutaman lisää. Lempi on ehdottomasti tämän vuoden esikoiskirjatapaus. Oikeastaan haluaisin tiputtaa tuosta sanasta alun pois, kirja olisi melkoinen tapaus, vaikka se ei olisikaan esikoinen.

Lempi on kertomus rakkaudesta, vihasta, katkeruudesta ja sodan tuomasta epävarmuudesta. Näkökulmia on kolme, yksikään niistä ei Lempin oma. Lempi on sekä romanttisen että siskon rakkauden kohde, Lempiä vihataan, Lempiä kaivataan ja ajatellaan jatkuvasti. Eri kertojien näkökulmat saavat voimansa hyvin erilaisista tunteista. Tarinat yhdistyvät kauniisti ja riipaisevan koskettavasti. Lempin elämä, elämän sattumanvaraisuus ja traagisuus levittyvät lukijan eteen pakottamattomasti ja elinvoimaisesti.

Rytisalo sanoo välimerkeillä enemmän kuin moni kirjaimilla, lauseet yhdistyvät ketjuiksi kauniisti ja pilkku on monesti voimakkaampi kuin piste. Rytisalo on kertonut, että teksti syntyi helposti, kuin itsestään. Ajatuksissa leikitty barbieleikki, tämä olis täällä ja tuo odottais sitä, siirtyi paperille ja syntyi romaani. Luomisen helppous näkyy kirjasta, teksti on soljuvaa, täyteläistä ja vaivatonta. Helppo ei kuitenkaan kuvaa kirjaa millään muulla tasolla, se vaati paljonkin pureksintaa.

Jos sinulla on vielä hakusessa täydellinen kirja tähän syksyyn, se on tässä: sopiva sekoitus älykästä ja syvällistä ajatusta, pehmeää kerrontaa ja polttavaa tunnetta, joita on hyvä sulatella villasukat jalassa pimenevässä syysillassa.

Helmet-haasteessa  laitan kirjan kohtaan vuonna 2016 julkaistu kirja.


Kirjailija: Minna Rytisalo
Luettu kirja: Lempi (Gummerus, 2016)
Sivumäärä: 234
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Sunnuntain messutunnelmia

Yhdet päiväunet takana ja mietin juuri, pitäisikö mennä vielä toisille. Kohta tosin voi mennä jo yöunille. Messuilu siis vei voimat, eikä ihme. Kolmen päivän kirjallinen ilotulitus, mielenkiintoiset kirjailijahaastattelut, tungos ja hälinä kuormittavat henkisesti ja fyysisesti. Olen ennenkin verrannut kirjamessuviikonloppua jouluun ja tosiaan, olo on ihan kuin joulun jälkeen: onnellinen, väsynyt ja samaan aikaan surullinen siitä, että pitkään odotettu viikonloppu on ohi, mutta kuitenkin salaa onnellinen siitä, että nyt voi palata arkeen ja seuraaviin messuihin on aikaa vuosi (paitsi Helsingin messuthan ovat jo neljän viikon päästä).


Aloitin messuaamun Otavan lukupiirissä ihanan ihanan ihanan Enni Mustosen kanssa. Puolitoistatuntinen kului kuin siivillä. Myöhäisromaanikot-lukupiiri johti keskustelua, enkä voinut olla hiukan ihmettelemättä sitä, että lukupiiriläiset eivät kuulemma olleet lukeneet muita Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan osia kuin Ruokarouvan.

Oli ilo kuunnella Mustosen kerrontaa romaanien syntyprosessista ja kaikesta siitä valtavasta taustatyöstä ja lähteiden penkomisesta. Rakkaus historiaan ja sen tutkimiseen näkyy kirjailijattaresta ja hänen kirjoistaan niin poikkeuksellisella tavalla, että ei voi olla itsekin innostumatta. Olen seurannut jo pitkään Syrjästäkatsojan tarinoiden facebook-sivuja, jonne Mustonen (Manninen) lisää linkkejä taustatarinoihin ja olen oppinut paljon sellaista, josta en ennen ole tiennyt. Rakastan itsekin vanhoja karttoja ja valokuvia ja paikkoihin sidottu jännittävä (lähi)historia saa ihoni kananlihalle.


Hovimäkeäkin keskustelussa sivuttiin ja minun piti ihan Wikipediasta tarkastaa, että olin 12-vuotias, kun sarja alkoi. Pidin sarjasta valtavasti ja sarjan jo päätyttyä teini-ikäisenä ahmin eräänä kesänä kaikki kirjat putkeen ja yöt sitten vietin piikatyttönä kartanossa. Olen aina ajatellut, että olen syntynyt henkisesti väärällä vuosikymmenellä ja ehkäpä se on syy, miksi rakastan niin paljon Syjrästäkatsojan tarinoitakin. Ihanaa olikin kuulla se, että viisiosaiseksi aiottu sarja saattaakin kasva kuusiosaiseksi. Seuraavaa osaa en taas malttaisi odottaa lainkaan, sillä siinä on pääosassa Kirsti, joka pääsee seikkailemaan aina Pariisiin asti.


Messukiertelystä väsyneet jalkani eivät laittaneet yhtään vastaan sitä, että menin odottelemaan Riikka Pulkkisen haastattelua Agricola-lavalle. Ennen Pulkkista vuorossa oli Raija Oranen, josta en oikeastaan tiennyt yhtään mitään, mutta jonka kirjoista kiinnostuin haastattelun perusteella. Haastattelu oli oikeastaan hauska jatkumo Mustosen haastattelulle ja Orasen Ackté!-romaanin päähenkilö Aino Acktéhan esiintyy myös Mustosen Emmännöitsijässä, kun Edelfelt maalasi laulajattaresta kuuluisaa taulua.

Olen erittäin samaa mieltä kuin Mustonen ja Oranen siitä, että historiallinen romaani on genrenä erittäin tärkeä. Historian ymmärtäminen olisi tärkeää ja historiaa ei todellakaan saisi unohtaa. Tämän aamupäivän johtopäätöksenä totesin, että en aio jatkossakaan lukea niitä suurmiesten päiväkirjoja tai kuivakoita historiikkeja, mutta historiallisen ja faktoihin perustuvan laadukkaan romaanin lukemista aion harrastaa tulevaisuudessa huomattavasti enemmän.


Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma pitää lukea, siitä vakuutuin haastattelun perusteella. Kirjamessujen huono (noi ei oikeasti) puoli piileekin siinä, että jo valmiiksi mahdottoman pitkä lukulista paisuu entisestään ja varausmäärät kirjastoon sen kuin kasvavat. Tähän kirjaan näyttää olevan kirjastossa 144 varausta eli hetki menee ennen kuin saan sen käsiini. Mikä on tietysti ihan hyvä, niin ehdin lukea muita jonossa olevia sitä ennen pois.


Pulkkisen jälkeen lavalle nousi Tommi Kinnunen, jonka Lopotin kuuntelin juuri äänikirjana ja aion blogata siitä mahdollisimman pian. Kinnunenkin lupaili, että Neljäntienristeys ja Lopotti saavat vielä joskus jatko-osan, mahtavaa! Kirjabloggaajat mainittiin muuten tässäkin haastattelussa, kun haastattelija Anna-Riikka Carlson totesi, että monet bloggaajat olivat hieman kauhulla odottaneet, täyttääko Lopotti odotukset, kun Neljäntienristeys oli niin upea. Kinnunen totesi siihen, että onpa hyvä, että paineet oli ulkoistettu, että hänen itsensä ei ole niitä tarvinnut kokea. Kinnusen kirjoissa minua ihastuttaa ennen kaikkea niistä henkivä kotiseuturakkaus, rakkaus paikkaan ja juuriin. Eipä muuten ollut tämän viikonlopun ainoa kirjalijahaastattelu, jossa nämä teemat olivat esillä!

Minähän muuten pidin lupaukseni, enkä ostanut yhtään kirjaa. No, ilmaiseksi saatujahan ei lasketa. Yksi myyjä nimittäin ei halunnut viedä kirjoja enää mukanaan ja jakoi kaiken ilmaiseksi. Eihän tuollaista tarjousta voi jättää käytämättä, joten messusaalis kasvoi vielä Alexandre Dumas'n Kamelianaisella, Agatha Christien Rikos yhdistää -pokkarilla sekä Kaari Utrion Pirita Karjalan tytär -romaanilla.

Kahden aikaan totesin, että messut olivat tältä vuodelta tässä ja poistuin messuilta uskomattomaan auringonpaisteeseen. Keskustassa minulla oli aikaa ylimääräinen kaksikymmentäminuuttinen ennen bussini lähtöä. Kiipesin Samppikselle ihailemaan väriloistoa. Oi Turku rakkaani, olet niin kaunis! Näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämä erittäin onnistunut messuviikonloppu.



lauantai 1. lokakuuta 2016

Messutunnelmia lauantailta

Yhtään ei väsytä, mitään en myönnä! Mahtava päivä oli tänäänkin ja väkeä oli messuilla kuin pipoa.


Hot Dog on vielä lukematta, mutta se eksynee lukulistalle varsin pikaisesti. Messuilta ostimme myös vahempia Vares-dekkareita hyllymme täydennykseksi. Mäki on mahtava esiintymään ja hänen huumorinsa ja turkulaiset Vares-tarinansa uppoavat minuun kuin häkä. Ilmeisesti aika moneen muuhunkin, sillä Mäen kirjoja on myyty kuulemma jo 2 miljoonaa. Mukava oli myös kuulla, että vaikka joskus Mäki saakin kuulla toiveita siitä, että Vareksen pitäisi uudistua, ei hän kuulemma tule tulevaisuudessakaan harrastamaan ryhmäspinningiä tai luomuruokaa.


Minulla on ihan tosi paha girl crush Minna Rytisaloon! Luin tänään Lempin lähes loppuun ja luvassa on jälleen yksi hehkutusbloggaus kirjasta, miten kaunis teos. Inkeri Markkulan kirjasta Kaksi ihmistä minuutissa en ollut ennen kuullut, mutta pitänee sekin lukea, se alkoi kiinostaa ennen kaikkea luonnontieteellisen aspektinsa vuoksi.

Haastattelussa puhuttiinkin myös siitä, että luonnontieteilijät eivät kovinkaan usein ole romaaneissa päähenkilöinä. Siinä sitten mietinkin, että ehkäpä minun pitäisi kirjoittaa romaani, jossa tarinan sankari olisi maaperägeologi. Muutenkin haastattelusta tuli sellainen olo, että pitäisi kirjoittaa, tuli suorastaan huutava tarve päästä luomaan tekstiä. Rytisalo sai kirjoittamisen kuulostamaan niin ihanan helpolta! Muutaman vuoden päästähän siis minä olen messuilla kertomassa esikoiskirjastani, jossa seikkaillaan kiehtovien sedimenttien, pohjavesien ja maaperäkerrostumien maailmassa...


Itkosen haastattelua odotin hirveästi ja olihan mies ihan juuri niin ihana kuin arvelinkin. Nimmaria hakiessa sain taas fanityttöurpoilla ihan kunnolla. En pysty suhtautumaan Itkoseen ihan kovinkaan järkevästi, niin iso elämys Anna minun rakastaa enemmän  minulle oli. Olen juuri lukemassa teosta uudelleen, että se on tuoreessa muistissa, kun pääsen aloittamaan Palatkaa perhoset. Ihana oli myöskin kuulla se, että Itkonen ei pidä mitenkään mahdottomana ajatuksena sitä, että Summer Marplen tarinasta saattaisi tulla trilogia.


Tein tänäänkin hienoja löytöjä. Luulin jo eilen kolunneeni vanhat kirjat läpi, mutta silti löysin tänään Viimevuotiset ystävämme ja Saariston lapset, joita eilen en löytänyt. Kumpikin ilahdutti minua valtavasti. Kohtalo ja Varekset pääsevät mieheni yöpöydän kautta hyllyyn kaltaisiensa joukkoon, olisi minunkin korkea aika lukea tuo Howeyn trilogia. Varekset ajattelin aloittaa kronologisessa järjestyksessä, sillä olen lukenut niitä aiemmin muutamia sieltä täältä.

Huomenna en aio ostaa yhtään ainutta kirjaa!