lauantai 24. syyskuuta 2016

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta


Olipa hyvä, että koko ajan kirjaa lukiessani mielessä pyöri Studio Julmahuvin klassikkosketsi, jossa asiantuntija Stig Carpelan kommentoi työtaistelun pitkittymistä. (Kuuluu muuten yleisivistykseen, kuten lähes tulkoon kaikki muutkin Julmahuvi-sketsit. Heti Youtubeen, jos et tiedä, mistä puhun.)

Ilman tuota huvittavaa mielikuvaa olisin nimittäin todennäköisesti eksynyt vähän turhan synkille vesille tämän kirjan parissa. Menin nimittäin lukemaan, että Lehtiä syksyn arkistoista jäi Bo Carpelanin viimeiseksi kirjaksi ja kirjailija kuoli pian kirjan julkaisun jälkeen. Kuolemaa oli havaittavissa joka puolella kirjaa mustana valkoisella ja rivien väleissä. Jo valmiiksi alakuloiseen mielialaan se ei ehkä ollut omiaan. Lehtiä syksyn arkistosta oli kuitenkin äärettömän kaunis kirja, oikeaa kaunokirjallisuuden tarjoamaa sielun lohturuokaa. Siinä kuvataan tarkalla ja uskomattoman lämpimällä tavalla kirjoittamista, luontoa, vanhenemista, kuolemaa ja elämää.


"Syksyn tullen kaikki äänet, tieltä tai vainioilta kantautuvat, tai ne, jotka kaikuvat metsistä, käyvät kovin yksinäisiksi. On kuin ne hakisivat vastausta, mutta vastaus on jo kauan sitten kaikonnut, niin kuin sumu kaikkoaa, kun taas ääet, ihmisten, lintujen, kierroksiaan kiihdyttävän traktorin, perämoottorin merenselällä, kaikki etäisiä ja kaukana toisistaan, etenevät sumuvöiden lomitse hiipuakseen vitkaan niin kuin savukiemura hälvenee, liukenee. Silmä voi seurata ääntä ja sen katoamista. Tämä kaikki on täysin mahdotonta kaupungin sokkeloissa." s. 62.

Koko kirjan voisi oikeastaan kehystää seinälle huoneentauluksi. Niin täynnä se oli kauniita lauseita ja hienoja oivalluksia. Kuitenkin teos ei sorru liialliseen kikkailuun vaan se on helposti lähestyttävä ja antaa tilaa myös suvantohetkille. Kirja sopi täydellisesti luettavaksi ensimmäisiin pimeisiin syysiltoihin ja kuoleman ja elämän ohella se sisältää paljon oivalluksia myös syksystä, joka tietenkin yhdistyy temaattisesti kuolemaan.

"Syksy on minun vuodenaikani. Se saapui varhain, viipyy pitkään, melkein kokonaisen elämän iän, kunnes se jonain aamuna luovuttaa ja katsoo suoraan valoon." s. 166

Sumu peitti merenrantaa viime maanantaina Mustasaaren Svedjehamnissa.
Kirja oli kuin syksy parhaimmillaan: pakahduttavan kaunis ja aiheutti tunteen siitä, että tähän hetkeen on tartuttava, näistä kauniista päivistä on nautittava täysillä, sillä kohta ne ovat ohi.

Kirjailija: Bo Carpelan
Luettu kirja: Lehtiä syksyn arkistosta (suom. Caj Westerberg)
Alkuperäinen kirja: Blad ur höstens arkiv (2011)
Sivumäärä: 206
Mistä hankittu: Lahja siskolta <3
Arvostelu: ★★★★

2 kommenttia:

  1. Tämä on tosiaankin pakahduttavan kaunis kirja ja monestakin syystä täydellinen syyskirja. Romaani täynnä surua ja sen painoa, mutta myös valoa. Upeaa kieltä!

    VastaaPoista
  2. Aloitin tämän juuri ja ihastelin kaunista kieltä. Kuten sanot, teennäisyyttä tässä ei ole yhtään. Kuin proosarunoa koko kirja.

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!