torstai 31. joulukuuta 2015

Stoner, Candide ja Cold Comfort Farm & muistutus Maalaismaisemia-haasteen päättymisestä

Ja niin kului taas vuosi! Humpsis! Muistattehan että Maalaismaisemia-haasteen koontipostauksen tekemiseen on aikaa puoleen yöhön asti. Viikonloppuna tai heti alkuviikosta arvon haasteen voittajan ja teen loppuyhteenvedon. Olkaa siis kuulolla!

Koska haluan palata huomenissa (siis vuonna 2016) kokoamaan lukuvuoden 2015 pakettiin, haluan vielä kirjoittaa lyhyesti muutamasta kirjasta tämän vuoden puolella. Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2016!

John Williams: Stoner


Yhtäkkiä internet oli täynnä kuvia kirjasta, jonka kannessa oli karvanaamainen mies ja jonka nimestä ei voinut päätellä mitään. Stoneria kehuttiin, ylistettiin ja kehuttiin vähän lisää. Totta kai minunkin piti lukea kirja.

Ymmärrän täysin, miksi kirjasta on pidetty. Mutta omiin lukumieltymyksiini kirja ei oikein sopinut. En pidä sellaisesta kirjallisuudesta tai elokuvista, joissa kaikki tuntuu menevän koko ajan huonosti. Kutsun tätä Dancer in the Dark -efektiksi, sillä minulla on traumat kyseisestä elokuvasta. Olin liian nuori, kun koitin katsoa elokuvaa ja sen tunnelma ahdisti. En tiedä vieläkään, onko elokuva oikeasti niin negatiivinen ja kurja kuin kuvittelen sen olevan. Olen iloinen että luin Stonerin. Se oli totta vieköön vähäeleinen ja suuri mutta minun makuuni se sisälsi liikaa ahdistavia elementtejä. Joka tapauksessa Stoner on tärkeä romaani siinä mielessä, että se on julkaistu jo 1965 mutta nousi maailmanmaineeseen vasta äskeittäin. On todella lohduttavaa, että tällainenkin on mahdollista nykymaailmassa.

Kirjailija: John Williams
Luettu kirja: Stoner (suom. Ilkka Rekiaro) Bazar 2015
Alkuperäinen kirja: Stoner (1965)
Sivumäärä: 306


Voltaire: Candide
 


Candide taitaa olla todellinen klassikko. En kuitenkaan saanut siitä oikein mitään irti. 1700-luvun satiiri taisi mennä yli hilseen. Kirja oli kuiva, vaikka sen kai olisi ollut tarkoitus olla ainakin osittain hauska. Candiden ja kumppaneiden seikkailut olivat tylsiä ja satiiri ei innostanut.

Kirjailija: Voltaire
Luettu kirja: Candide (suom. Hollo)
Alkuperäinen kirja: Candide (1759)
Sivumäärä: 156

Stella Gibbons: Cold Comfort Farm



Cold Comfort Farmin lukeminen kesti erittäin pitkään. Syynä oli se, että kirjan englanti oli vaikeampaa kuin mihin olen tottunut. Siksi en nauttinut kirjasta niin kuin olisin toivonut. Sillä nautittava kirja tosiaan oli. Siinä nuori itsenäinen nainen Flora Poste jää orvoksi ja muuttaa sukulaistensa luokse maalle, syrjäiseen Sussexiin hyvin osuvasti nimetylle "Laihan lohdun maatilalle".

Takapajuisella maatilalla asustavat sukulaiset ovat kaikki aika erikoisia persoonia. Flora alkaa auttaa serkkujaan etenemään elämässä ja kommelluksilta ei tietenkään vältytä. Teoksesta on tehty myös elokuva ja aionkin etsiä sen käsiini. Tarina oli hauska, vaikka lukukokemus olikin työläs. 

Kirjailija: Stella Gibbons
Luettu kirja: Cold Comfort Farm (Penguin Books 2006, alkup. 1932)
Sivumäärä: 233

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä



Olen monesti ennenkin kertonut että musiikki on minulle elintärkeä henkireikä. Blogissa (tietenkin) näkyy rakkauteni kirjallisuuteen, mutta loppujen lopuksi kaiken taustalla on musiikki. Se limittyy elämääni ja tapahtumiin niin tiiviisti, että oikeastaan kaikkeen kokemaani, myös kirjoihin, liittyy aina musiikkia. Joskus musiikki ja kirjallisuus kohtaavat konkreettisemmin. Tästä hienona esimerkkinä on kuuluisan luonnonfilosofin Henry David Thoreaun Walden.

Olen ollut kirjasta kiinnostunut jo pitkään ja listasin sen myös yhdeksi kirjavaihtoehdoksi Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen (olettehan jo tehneet koontipostaukset!). Tämän vuoden (2015, hetkisen vielä) maaliskuussa räjähti. Nightwish julkaisi uuden Endless Forms Most Beautiful -levynsä, ensimmäisen albumin, jossa laulajana on rautainen Floor Jansen. Levy osui ja upposi. Löysin uudelleen nuoruuteni suosikkiyhtyeen, joka oli mennyt mielestäni väärään suuntaan Anette Olzonin aikana. En ehkä olisi tajunnut innostua uudesta levystä ilman ystävääni, joka tiesi kertoa, miten uskomaton laulaja Floor on. Uuden levyn huuma ja nuoruuden bändirakkauden uudelleen lämpiäminen huipentui kesällä Oulussa (samaisen ystäväni kanssa) Nightwishin upeaan keikkaan. Mikä uskomaton livebändi ja ne kylmät väreet!

Voisin kirjoittaa ikuisuuksia Endless Forms Most Beautiful -albumista, sen kauniista luonnontieteellisyydestä, mahtipontisista sävellyksistä ja upeista lyriikoista. Jotta kuitenkin lopulta pääsisin asiaan, mainitsen nyt lyhyesti, että levyllä on My Walden -niminen kappale. Kappale on saanut innoituksensa tietenkin Walden-teoksesta ja näin ollen olen tullut ennätyksellisen pitkän johdantoni päätökseen. Aina käy näin, kun puhun musiikista. Sovimme ystäväni kanssa tuon keikan jälkeen, että kumpikin lukee Waldenin vuoden 2015 aikana. Silloin loppuvuosi tuntui pitkältä ajalta, mutta sain kirjan luettua viimeinkin loppuun tänään aamupäivällä, vuoden toiseksi viimeisenä päivänä.

Walden on kertomus siitä, mitä Thoreau koki, kun hän muutti 1840-luvulla kahdeksi vuodeksi mökkiin Walden-järven rannalle. Hän rakensi oman mökkinsä, hankki itse kaikki tarvikkeensa ja eli muutenkin yksinkertaista, luonnonläheistä elämää vailla perinteisiä yhteiskunnan mukavuuksia. Walden-teokseen Thoreau on koonnut aihepiireittäin kokemuksia tuosta ajasta. Mikään yksinkertainen listaus kokemuksista teos ei kuitenkaan todellakaan ole vaan se vilisee viittauksia muihin teoksiin, filosofeihin, merkkihenkilöihin ja aikalaisiin. Teoksen lukemista hidastikin melkoisesti suomentajan huomautusten yli viidensadan kohdan lista, mutta ilman listaa ei teos missään tapauksessa olisi auennut yhtä loistokkaalla tavalla.

Nykyihmisen mittapuulla elämä 1800-luvun puolivälissä vaikuttaa olleen kovin yksinkertaista verrattuna nykyaikaan. Silti Thoreau puhuu yksinkertaisemisesta ja osoittaa, että myös tuon ajan ihminen pärjäisi paljon vähemmällä. Hän sanoo suoraan: "Yksinkertaistakaa, yksinkertaistakaa, yksinkertaistakaa!" ja kertoo mitä etuja on sillä, että vähentää elämästään haitallisia ja turhaa aikaa ja energiaa vieviä asioita. Tärkein näkökulma on luonnonläheisyys ja se, miten ihminen on menettänyt yhteyttään luontoon. Thoreau ei asunut erakkona, vaan hänen mökkinsä sijaitsi kylän laitamilla. Silti hän ei tarvinnut jatkuvaa yhteyttä muihin ihmisiin vaan koki onnea luonnon tapahtumien seuraamisesta. Kirjassa kuvailtavien eliöiden määrä on loputon ja myös eloton luonto saa osansa. Ihastuttavaa luettavaa luonnontietelijälle!

Walden on ennenkaikkea kaikkien yksinkertaisesta elämästä haaveilevien, downshiftaajien, Jäniksen vuoden ihailijoiden ja humanistisiakin pohdintoja arvostavien luontoihmisten raamattu. Se on älykäs, välillä hiukan yliromanttisuuteen ja turhalliseen mahtipontisuuteen taipuva monipuolinen kuvaus yhden miehen kokemuksista luonnon keskellä ja hänen maailmankuvastaan. Walden on innoittava teos ja vaikka en aiokaan (ehkä?) tehdä vatasia tai thoreau'ita, niin jotakin sen ajatuksista tahdon sisäistää ja koittaa pitää mielessäni tässä hullussa ja hektisessä maailmassa.

"Ainakin tämän opin kokeilullani: jos ihminen etenee luottavaisesti unelmiensa suuntaan ja pyrkii elämään elämäänsä niiden mukaisesti, hän saavuttaa menestystä, jota ei arkisempina hetkinään olisi osannut odottaakaan. Hän jättää joitakin asioita taakseen ja voittaa näkymättömiä rajoitteita. -- -- Mitä yksinkertaisemmaksi hän muuttaa elämänsä, sitä vähemmän mutkikkailta maailmankaikkeuden lait alkavat näyttää, eikä yksinäisyyskään tunnu enää yksinäisyydeltä, köyhyys köyhyydeltä tai heikkous heikkoudelta. Jos olettekin rakennelleet pilvilinnoja tyhjän päälle, työnne ei ole mennyt hukkaan, sillä ne ovat aivan oikeassa paikassa. Nyt vain luotte niille perustukset." s. 348

Kirjailija: Henry David Thoreau
Luettu kirja: Walden - Elämää metsässä (suom. Antti Immonen)
Alkuperäinen kirja: Walden, or Life in the Woods (1852)
Kustantaja: Kirjapaja
Kansi: Elina Warsta
Sivumäärä: 398
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Suuri tonttukirja & hyvän joulun toivotus!


Joulupuu on rakennettu, kiireet loppuvat ja rauha valtaa mielen. Toivotan kaikille blogini lukijoille oikein ihanaa, rauhaisaa, rentouttavaa, lämmintä, herkullista ja kirjaisaa joulua! Palaan vielä loppuvuodesta blogin pariin ainakin vuosikatsauksen ja ehkä lukumaratonin merkeissä ja kohtahan tulee päätökseen myös Maalaismaisemia-lukuhaaste. Kylläpä vuosi taas vierähti nopeasti.

Siirryn nyt joulun viettoon tämän taianomaisen kirjan esittelyn myötä. Hollantilaisten Wil Huygenin ja Rien Poortvlietin Suuri tonttukirja kuului lapsuuteni lukemistoon. Unohdin teoksen pariksi vuosikymmeneksi niin, että aina välillä muistelin sitä, mutta koskaan en saanut aikaiseksi selvittää, mikä tuo runsas, yksityiskohtainen, jännittävä ja hiukan pelottavakin kirja oikein oli. Ilahduinkin paljon, kun Mustikkakummun Anna mainitsi teoksen joulukalenteriluukussaan. Innostuin ja varasin teoksen kirjastosta heti. Se sopikin joulunodotuslukemiseksi mitä mainioimmin, vaikka se ei kuvailekaan joulutonttuja vaan niitä perinteisiä ihan oikeita tonttuja.



Olin todella yllättynyt. En tosiaan muistanut, että kirjan kuvitus oli niin kaunis, mutta toisaalta synkkä ja välillä jopa pelottava peikkoineen kaikkineen. Yllättynyt olin myös siitä, että minulla ei ollut juuri lainkaan mielikuvaa teoksen mainioista teksteistä. Jälleen osoitus siitä, että sama kirja voi sopia ihan yhtä hyvin sekä lapsille että aikuisille. Eri ikäiset keskittyvät eri asioihin.

Tonttujen elämää ja ominaisuuksia kuvataan ihastuttavan luonnontieteellisesti ja tarkasti. Teos oli vanhahtava sillä hiukan arveluttavalla sovinistisella tavalla,  mutta en antanut sen paljon häiritä. Kauneinta teoksessa oli niin kuvituksen kuin tekstinkin osalta luonto ja sen arvostus. Tontut ovat yhtä luonnon kanssa, arvostavat ja kunnioittavat sitä eivätkä ole liikakansoittuneet. Meillä on siis paljon opittavaa tontuilta. Tonttukirja oli vähintään yhtä vaikuttava nyt aikuisena ja sen kuvitus oli aivan omaa luokkaansa. Todellinen klassikko.


Kirja: Suuri tonttukirja (suom Panu Pekkanen, tekstaus suomeksi Marketta Ritvanen)
Alkuperäinen kirja: Leven en werken van de Kabouter (1976)
Teksti: Wil Huygen
Kuvitus: Rien Poortvliet
Sivumäärä: 212
Mistä hankittu: Kirjastosta

Hyvää joulua kaikille näiltä tontuilta!

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Viisi äänikirjaa syksyltä

Olen hehkuttanut blogissa (ja oikeassakin elämässä) äänikirjarakkauttani kyllästymiseen asti. Sitä en kuitenkaan ole kai vielä maininnut, miten mahtavaa on että monet uutuuskirjat julkaistaan saman tien myös äänikirjoina! Ja mikä parasta, äänikirjoihin ei ole kirjastossa juuri lainkaan jonoa. Sain melkein välittömästi lainaan kolme syksyn odotettua kotimaista uutuuskirjaa, Oksasen Norman, Ketun Yöperhosen ja Mäen Tulivuoren. Tulivuoresta bloggasinkin jo aiemmin, nyt vuorossa  lyhyesti Norma, Yöperhonen sekä kolme vanhempaa dekkaria. Kaikki viisi kirjaa olen kuunnellut kuluneen syksyn aikana.

Sofi Oksanen: Norma


En ole mikään Sofi Oksasen ykkösfani. Puhdistuksesta pidin sillä ihan ok -tasolla. Kuuntelin Turun kirjamessuilla Oksasen haastattelun ja kiinnostuin uutuuskirja Normasta. Haastattelussa Oksanen puhui asiasta, jota olen itsekin paljon miettinyt, hiuspidennysbisneksestä ja siihen liittyvistä eettisistä ongelmista. Minustakin on aika kummallista, että ihmiset, jotka saattavat muuten kantaa suurta huolta siitä, että syövät, pukeutuvat ja elävät eettisesti, eivät kyseenalaista millään tavalla sitä, että käyvät kampaamoissa laittamassa päihinsä jonkun toisen tukkaa.

Haastattelusta sain käsityksen, että Norma olisi aika raskas, sillä hiusten lisäksi Oksanen kertoi kirjan käsittelevän kohdunvuokrausbisnestä. Norma oli kuitenkin yllättävän kevyt lukukokemus. Tarinassa oli toki asiaa ja rankkojakin piirteitä, mutta teos oli vähän kuin aikuisten satu. Samalla teos oli parhaimmillaan jännityskertomus ja yhdistelmä oli aika piristävä ja uudenlainen. Silti koin että jotakin puuttui, enkä kauheasti innostunut Normasta. Silti suosittelen sitä lämpimästi oudoista tarinoista pitäville lukijoille.

Sofi Oksanen: Norma (2015)
Lukija: Leena Pöysti
Kustantaja: Like
Kesto: 8 h 5 min


Katja Kettu: Yöperhonen


Samoin kuin Sofi Oksaselta, myös Katja Ketulta olen lukenut aiemmin yhden kirjan, Kätilön, jonka kuuntelin pari talvea sitten työmatkoilla äänikirjana. Kokemus oli vaikuttava ja halusin ehdottomasti lukea myös Yöperhosen, jota oli kehuttu jopa Kätilöä vahvemmaksi teokseksi. Totesin kuitenkin taas, miten huonosti Kettu sopii äänikirjaksi: kieli on niin vahvaa, että tarinasta ehtii mennä ohi useampia lauseita, kun jäin pureksimaan joitakin ilmauksia tarkemmin.

Koen että kirja pitäisi lukea perinteisenä paperisena, että saisin siitä irti enemmän. Teos oli monitasoinen, siinä liikuttiin kahdessa eri ajassa ja juoni oli yllättävä. Kettu on käsittämättömän lahjakas kirjailija ja kirja oli hieno, mutta silti pidin Kätilöstä enemmän, kenties sen uutuudenviehätyksen vuoksi.

Katja Kettu: Yöperhonen (2015)
Lukija: Krista Kosonen
Kustantaja: WSOY
Kesto: 12 h 33 min


Taavi Soininvaara: Ebola Helsinki




Olen kuunnellut paljon suomalaisia dekkareita ja nyt oli aika tutustua taas minulle uuteen kirjailijaan, äitini suosittelemaan Taavi Soininvaaraan ja hänen Ratamo-dekkareihinsa. Ebola Helsinki oli yllättävän hurja! Ebola-virusta saapuu helsinkiin filippiiniläisten apinoiden mukana. Tutkija Arto Ratamo tekee uskomattoman läpimurron ja kehittää tautiin vastalääkkeen. Siitä alkaa hurja ja monitahoinen seikkailu, johon sotkeutuu mukaan muun muassa Venäjän mafia sekä Suomen puolustusvoimien pääesikunta. Ruumiita tulee ja Ratamo on kovilla, tapahtumia tuntui olevan hiukan liiankin kanssa. Silti Soininvaaran esikoisteos oli niin lupaava ja Ratamon hahmo kiinnostava, että aion ehdottomasti jatkaa Ratamon seikkailujen parissa. Äänikirjan lukija ei ollut makuuni töksähtelevän lukutyylin vuoksi, se vähän häiritsi kuuntelukokemusta.

Taavi Soininvaara: Ebola Helsinki (alkup. 2000)
Lukija: Jarmo Mäkinen
Kustantaja: Tammi (2006)
Kesto: 9 h 31 min


Leena Lehtolainen: Tuulen puolella

 

Kuudes Maria Kallio -dekkari Tuulen puolella tuli ahmittua hetkessä kuten edeltäjänsäkin. Kallio on palannut äitiyslomaltaan töihin. Jälleen hän joutuu kohtaaman menneisyytensä, sillä Marian entinen poikaystävä lintumies-Harri kuolee. Tasan vuotta myöhemmin samalla paikalla, Rödskärin liukkailta kallioilta löytyy uusi ruumis, ekomaaleja valmistavan yrityksen toimitusjohtaja Juha Merivaara. Pian selviää, että Merivaara on murhattu.

Tuulen puolella oli tähänastisista Kallio-dekkareista synkin ja teemoiltaan raskain. Siitä huolimatta pidin kirjasta niin, että se pääsi suosikkieni joukkoon. Kävin samantien lainaamassa kirjastosta kolme seuraavaa dekkaria, niin ei pääse vieroitusoireet yllättämään.

Leena Lehtolainen: Tuulen puolella (alkup. 1998)
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kustantaja: Tammi (2014)
Kesto: 10 h 30 min

Paula Hawkins: Nainen junassa 


 
Tämän paljon hehkutetun dekkarin nappasin Elisa Kirjan hyvästä tarjouksesta. En oikein osaa muotoilla tätä kauniimmin... En pitänyt kirjasta yhtään. Sen juoppo ja ressukka päähenkilö muistikatkoksineen oli minulle erittäin vastenmielinen päähenkilö. Kertomuksen muutkin hahmot olivat epämielyttäviä enkä edes yllättynyt, vaikka sitä yllätyksellisyyttä kovasti lupailtiinkin. Aikamoinen pettymys, enkä oikein ymmärrä kirjan menestystä.

Paula Hawkins: Nainen junassa (2015)
Lukija: Leena Pöysti
Kustantaja: Otava (2015)
Kesto: 11 h 36 min

tiistai 8. joulukuuta 2015

Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?


Olen todella huono lukemaan runoja. Erityisen huono olen lukemaan murrerunoja. Ja murrerunoista kaikista kauimpaa kierrän ne, jotka on kirjoitettu lounaismurteella. Kenties ristiriitaista, sillä olenhan varsinaissuomalainen, asunut elämästäni 18 vuotta Laitilassa ja kymmenen vuotta Turussa. (Tiedättekö muuten, mikä on Suomen rumin koira? Olen eri mieltä, mutta vastaus silti jutun lopussa.)

Jossakin vaiheessa, suureksi osaksi Heli Laaksosen ansiosta, murteet ja murrerunous pompsahtivat supersuosituksi. Myönnän ihan suoraan olevani ennakkoluuloinen ja suvaitsematon. Murrerunoilusta tulee mieleen kovaääninen ja koko kehollansa nauraa kaakattava täti-ihminen, jolla on "Sikses nätti"-tekstillä varustettu t-paita ja huovutettu hassu hattu. Kovaäänisyys ja päällekäyvä asenne saavat minut varautuneeksi ja kiertämään kaukaa murrejutut. Vaikka olen jo yläasteella (mentiin oikein kaupungintalolle kuuntelemaan laitilalaista julkkista!) todennut, että Heli Laaksonen on mahtava ja sujuvasanainen esiintyjä, edustava ja fiksun oloinen, olen silti kiertänyt hänen runonsa niin kaukaa kuin se inhimillisesti on mahdollista.

Enpä siis osaa sanoa mitä oikein tapahtui, mutta huomasin tässä päivänä muutamana lainanneeni Laaksosen Lähtisiks föli? -kirjan kirjastosta. Eikä siinä vielä kaikki! Luin sen lähestulkoon yhdeltä istumalta ja huomasin hörähteleväni monessa kohdassa. Ensimmäistä kertaa jo ihan ensimmäisellä sivulla, jossa Laaksonen mainitsee samassa kappaleessa Nizzan ja Lontoon kanssa "Leimäe vesimylly" ja kehuu paikkaa hienoksi. Tuttu paikka naapurikylästä! Ja kiva paikka tosiaan.

Laaksonen on työnsä vuoksi reissannut paljon ympäri Suomea. Näillä reissuilla on tietenkin sattunut ja tapahtunut jos jonkinlaista. Lähtisiks föli? -kirjaan on koottu näitä sattumuksia hauskoiksi pieniksi jutuiksi, jotka on otsikoitu tyyliin "Mitä mää tiärän keikkapaikoist?", "Mitä mää tiärän Markust?" tai "Mitä mää tiärän räntäsattest?". Näiden juttujen lisäksi Laaksonen kirjoittaa Suomen paikkakunnista ja mitä hän tietää niistä. Paikkakunnista kirjoitetut jutut olivatkin ehdottomasti kirjan parasta antia (Markku-jutun lisäksi. Suosittelen lukemaan, oli hulvaton). Laaksonen on jutuissaan kiltti, hän tekee huomioita positiivisella asenteella ja kiltillä huumorilla. Jopa Lahrest ja Hesastakin hänellä on ihan positiivisia asioita sanottavana. Ja Turust hän sanoo: "See nyy kumminki on mailmanapa, vaik toiselaissiakin käsityksi o."

Ennakkoluulojen vuoksi voi menettää hienoja kokemuksia elämässä. Huomasin että olen ollut turhaan ennakkoluuloinen Heli Laaksosen suhteen. Tosin on kyllä niin, että hänen runojansa en edelleenkään taida haluta lukea. Tällaiset humoristiset jutustelut ovat paljon enemmän makuuni. Samastuin niin moniin Helin juttuihin, että voinen tässä myöntää, että taidan tämän lukukokemuksen myötä ihan pikkuisen fanittaa naista, tai mitä sitä kiertelemään, ihan kunnolla.

Pitääpä vielä kertoa, että olen tavallaan ollut tämän kirjalijattaren fölis. Hän nimittäin sattui istumaan parin penkin päässä samalla junamatkalla kohti pohjoista. Sitä tutun kuuloista jutustelua kuunnellessa tuli kummallisen kotoisa olo, pala Varsinais-Suomea jossakin päin Etelä-Pohjanmaata.

Niin, se Suomen rumin koira. Sehän on (muka) Turun Murre.

Kirjailija: Heli Laaksonen
Luettu kirja: Lähtisiks föli?
Kustantaja: Otava 2015
Sivumäärä: 219
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

lauantai 5. joulukuuta 2015

Kirjabloggaajien joulukalenterin 5. luukku

Joulu on tulvillaan perinteitä, uusia ja vanhoja. Tänään on aika avata jo perinteeksi muodostuneen kirjabloggaajien joulukalenterin 5. luukku. Eilisessä DesdemOna-blogin luukussa vietettiin pikkujouluja kirjastossa ja huominen luukku avautuu Tuijata-blogissa. Kaikki joulukalenteriin osallistuvat blogit näet Hyönteisdokumentti-blogista. 

Kuva: Yöpöydän kirjat

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

"Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla --" 

On päivän valoisin hetki, mutta silti vähän hämärää. Kuusen huumaava tuoksu leijuu ilmassa ja kynttilöiden valo heijastuu punaisista palloista ja hopeisista nauhoista. Tutut koristeet palauttavat mieleen muistoja lapsuuden joulujen onnesta ja jännityksestä. Riisipuuro on kypsynyt rauhassa ja se on täydellistä juuri puolen päivän aikaan. Aamupäivä on ollut vielä kiireinen, mutta nyt on aika rauhoittua. Kokoonnumme pöydän ääreen ja kauhomme pyhälautasillemme riisipuuroa ja sekametelisoppaa samalla, kun televisiossa Tuomikirkon kello lyö kaksitoista lyöntiä.



Minun jouluni alkaa siitä, kun Suomen Turku julistaa joulurauhan. Olen ollut turkulainen kohta kymmenen vuotta, mutta en ole kertaakaan ollut katsomassa joulurauhan julistusta paikan päällä. Miksi olisinkaan, sillä osa tunnelmasta on katsoa sitä televisiosta joulupuuroa syödessä. Vanhalle Suurtorille on viime vuosina kerääntynyt joka jouluaatto yli 10 000 ihmistä ja television ääressä voi välttää myös ruuhkan ja tungoksen.

"Suomen Turku julistaa joulurauhan" on vuoden katsotuimpia televisio-ohjelmia ja lähetystä voi nykyisin seurata myös ulkomailla netin välityksellä. Joulurauhan kiehtovaa historiaa on avattu uudessa Joulurauha Suomen Turusta -tietokirjassa (Kunttu, Soikkanen ja Laaksonen. Otava 2015). Kirjassa lukija pääsee mm. Brinkkalan parvekkeelle kokemaan aavistuksen siitä, mitä joulurauhan julistajan päässä liikkuu juuri ennen h-hetkeä.



"-- ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään, sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja joulujuhlaa jollakin laittomalla taikka sopimattomalla käytöksellä häiritsee --" 

Turkulaisen joulurauhan perinne on alkanut jo keskiajalla. Brinkkalan talon parvekkeelta julistus on suoritettu ensimmäisen kerran vuonna 1886. Julistus radioitiin ensimmäistä kertaa vuonna 1935 ja televisiointi aloitettiin 1980-luvulla. Joulurauhan julistajia on ollut lukematon määrä ja heistä viimeisimmät kansliapäällikkö Paavo Heinonen (1985-2002), kansliapäällikkö Jouko K. Lehmusto (2003-2012) ja protokollapäällikkö Mika Akkanen (2013-) ovat jääneet televisioinnin myötä pysyvästi ihmisten mieliin. Monille joku näistä julistajista on "se oikea" ja aina julistajan vaihtuessa taitaa julistajan lisäksi myös katsojia vähän jännittää, miten uusi julistaja selviää tehtävästään.

Julistus kestää vain hetkisen, mutta sen takana on valtavasti työtä. Teksti pitää hallita sekä suomeksi että ruotsiksi, mutta julistuksessa ei saa olla ulkoaluvun tuntua. Kun Jumala ompi linnamme on päättynyt, Tuomiokirkon kello lyönyt 12 kertaa ja soittokunta soittanut Marskin hopeatorvet -fanfaarin, työntää kyykyssä tai polvillaan oleva avustaja parvekkeen ovet auki ja poistuu. Tämän jälkeen julistaja pääsee suorittamaan arvokkaan tehtävänsä.





"-- on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen rangaistukseen, jonka laki ja asetukset kustakin rikoksesta ja rikkomuksesta erikseen säätävät. --"

On kauniin symbolista, että joulurauha julistetaan juuri Turun Vanhalta Suurtorilta Tuomiokirkon kupeesta. Alue on vanhinta Suomea, sieltä on peräisin maamme sivistys ja myös kristillisyys. Joulurauhan julistus on säilynyt samassa muodossa jo pitkään. Edes musiikkeja ei ole juuri muutettu, vaikka etenkin Porilaisten marssia, joka soitetaan tilaisuuden lopuksi, on kritisoitu paljonkin. Kaikki tämä muuttumattomuus, jatkuvuus, jokavuotinen väenpaljous Vanhalla Suurtorilla sekä samanaikaisesti miljoona televisioiden eteen kokoontuvaa suomalaista kertovat siitä, että modernissa ja hektisessäkin maailmassa loppujen lopuksi tärkeintä ovat perinteet ja vanhojen tapojen arvostus. Se on aika hieno ja lohduttavakin ajatus.




 "-- Lopuksi toivotetaan kaupungin kaikille asukkaille riemullista joulujuhlaa."

Samoin minä toivotan kaikille oikein ihanaa joulunaikaa! Millä tavalla joulurauhan julistus kuuluu sinun jouluusi?


Lähdeteos: Joulurauha Suomen Turusta. Kuninkaanrauhasta ekumeeniseen rauhanvetoomukseen.
Kirjailija: Tapani Kunttu, Timo Soikkanen ja Tarja Tuulikki Laaksonen.
Kustantaja: Otava 2015
Sivumäärä: 183
Mistä hankittu: Kirjastosta

Jutun kuvat olen ottanut Turussa marraskuun lopun ja joulukuun alun harvoina kauniina päivinä.

torstai 3. joulukuuta 2015

Hurraa, 200 täynnä!

Saavutin tällä viikolla melkoisen etapin: olen lukenut nyt 200 eli viidesosan 1001-listan kirjoista. Kun aloitin blogini, luettuja teoksia oli 53 eli huimasti olen edennyt projektissani. Ikävuosia minulla on mittarissa 28 (maaliskuussa 29, apua!) joten siihenkin suhteutettuna voin olla aika ylpeä projektini etenemisestä. Blogini taisi täyttää juuri kolme vuotta eli olen lukenut keskimäärin suunilleen yhden listan kirjan viikossa.

Olen tehnyt koontipostauksen sadan kirjan välein siten, että lasken mukaan vain blogiaikana lukemani kirjat. Ensimmäinen sata (yhteensä 153 luettua kirjaa) täyttyi viime vuoden elokuussa ja silloin listasin suosikit, inhokit ja yllättäjät täällä. Seuraava listaus tulee siis, kun kirjoja on luettuna 253 eli jo neljäsosa. Varovaisesti heitän ilmoille ajatuksen, että se saattaisi täyttyä jo ensi vuonna. Tai viimeistään vuonna 2017. Tässä alkuvaiheessa kirjoja kertyy vielä helposti, kun valinnan varaa on paljon.

Tässä lyhyesti 199. ja 200. listalta lukemastani kirjasta. Kohti uusia etappeja ja uusia tarinoita!

Toni Morrison: Sula


Olen lukenut Morrisonilta aiemmin esikoisromaanin Sinisimmät silmät, joka oli minulle turhan rankka. Nyt jatkoin tähän Nobel-kirjailijaan tutustumista hänen toisella kirjallaan. Sula on kertomus kahdesta naisesta Sulasta ja Nelasta. He elävät pikkutyttöinä 20-luvulla tiiviisti yhdessä tummaihoisten yhteisössä Ohiossa. Heillä on yhteiset ilot, surut ja salaisuudet, joista yksi on poikkeuksellisen synkkä. Aikaa kuluu, tytöt kasvavat aikuisiksi. Nel jää kotikylään, menee naimisiin ja hankkii lapsia. Sula valitsee toisenlaisen polun ja lähtee maailmalle. Kymmenen vuoden jälkeen he kohtaavat jälleen ja kaikki on muuttunut.

Koen vähän hassusti huonoa omaatuntoa siitä, etten erityisemmin innostunut tästäkään kirjasta. Koen että Morrison on kirjailija, josta kuuluisi pitää ja jota kuuluisi suuresti arvostaa hänen teemojensa vuoksi. Morrison maalaa vahvoja tarinoita, joiden tärkeänä osana ovat persoonalliset hahmot ja voimakkaat tapahtumat. Silti en jaksanut innostua Sulasta, enkä ole kovin innokas tarttumaan seuraavinkaan Morrisonin kirjoihin (joita listalla on jäljellä vielä kolme).

Kirjailja: Toni Morrison
Luettu kirja: Sula (suom. Seppo Loponen)
Alkuperäinen kirja: Sula (1973)
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 176
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä


Olen törmännyt viime aikoina Houellebecqiin, kiisteltyyn ranskalaiskirjailijaan, vähän kaikkialla. Päätin että on aika täyttää tämänkin kirjailijan kohdalla oleva sivistysaukko. Aloitin kirjailijan esikoisteoksella Haluen taistelukenttä, joka näytti helposti lähestyttävältä sen lyhykäisyyden vuoksi.

Olen tainnut lukea aika paljon kaikkea kamalaa ja yököttävää, sillä olin varautunut henkisesti paljon pahempaan. Tavallaan pidin teoksesta, sen yksinkertaisesta ja kursailemattomasta kerronnasta. Teos on kuin 90-luvun Sivullinen, samaa on pohtinut myös Luettua elämää -blogin Elina. Se muistutti minua monella tavalla myös Siepparista, Kokaiiniromaanista ja muutamasta muusta "minämuotoisesta haahuiluromaanista", joissa kuvataan nuoren miehen sisäistä tyhjyyttää, kaipuuta ja kipuilua. En kuitenkaan valtavasti innostunut kirjasta ja se jätti minut aika kylmäksi. Silti toisin kuin Morrisonin kohdalla, odotan paljon Houellebecqin muita kirjoja. Jotakin erittäin kieroutuneella tavalla lupaavaa tässä teoksessa oli.

Kirjalija: Michel Houellebecq
Luettu kirja: Halujen taistelukenttä (suom. Ville Keynäs)
Alkuperäinen kirja: Extension du domaine de la lutte (1994)
Englannikielinen käännös: Whatever
Sivumäärä: 151
Kustantaja: WSOY
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★★

torstai 26. marraskuuta 2015

Leena Lehtolainen: Kuparisydän, Luminainen & Kuolemanspiraali

Äänikirjaseikkailuni Maria Kallion seurassa jatkuvat. Kolmas, neljäs ja viides osa on julkaistu vuosina 1995, 1996 ja 1997 ja kirjojen tapahtumat sijoittuvat samoihin aikoihin. Dekkarit ovat samalla siis ihastuttava aikamatka 20 vuoden takaiseen Suomeen, aikaan jolloin itse oli juuri aloittanut koulutaipaleeni. Kovin samankaltaiselta kuulostaa 90-luvun puolivälin maailma kuin nykyinenkin. Lama vaivaa ja kaikessa säästetään.

Olen lukenut ja etenkin kuunnellut tänä vuonna valtavan määrän dekkareita. Maria Kalliot ovat kuitenkin dekkareista ykkösiä sen vuoksi, että olen äärettömän kiinnostunut päähenkilön elämästä. Kallio on suunnilleen ikäiseni nainen eikä sille vain voi mitään, että samaistun aika paljon paremmin häneen kuin vaikkapa Sakari Koskiseen, Jussi Varekseen tai Kari Takamäkeen. Dekkareissa kuvaillaan paljon Kallion elämää ja tuntemuksia, joka tekee kirjoista kevyempiä. Siksi aionkin kohta taas aloittaa seuraavan osan, kunhan saan pari keskeneräistä äänikirjaa ensin alta pois. Äänikirjat ovat jälleen pelastaneet yhden synkän syksyn. Kolme hurraahuutoa äänikirjoille!



Kuparisydän (1995) on tähänastisista Kallio-dekkareista suosikkini. Siinä Kallio muuttaa kesäksi kotikuntaansa Arpikylään toimiakseen nimismiehen sijaisena. Olen itsekin kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja Marian ongelmallinen suhde lapsuuden kotipaikkaan kuulostaa erittäin tutulta. Lisäksi ihailin Lehtolaisen kykyä kuvata vanhan kaivoskaupungin tunnelmaa. Arpikylä sijaitsee Pohjois-Karjalassa, alueella on aiemmin ollut vilkasta kaivostoimintaa, mutta kun malmivarat ovat ehtyneet, on kaupunki hiljentynyt. Kaivokseen avataan kuitenkin kaivosmuseo, jonka toivotaan tuovan uutta eloa ja turisteja. Sivumennen sanoen olen käynyt Outokummussa ja kummasti Arpikylästä tuli muistoja mieleen...

Avajaisjuhlien jälkeen tornin juuresta löytyy ruumis ja Kallio on taas selvittämässä murhaa, jonka epäiltyjen joukossa on hänen tuttaviaan mukaan lukien nuoruudenihastus Johnny. Tarina on vetävä, jännittävä ja upeasti rakennettu. Rakastan Lehtolaisen tapaa kuljettaa teemaa läpi kirjan. Kupari, kylmyys ja malmin kovuus ovat tarinassa atkuvasti läsnä.

Lukija: Erja Manto
Kesto: 8 h 19 min
Kustantaja: Tammi
Arvostelu: ★★★★


Luminainen (1996) taas oli tähänastisista vähiten mieluisa Kallio-dekkari. Koin tarinan vähän liian ahdistavana, enkä vähiten sen vuoksi että juuri dekkaria kuunnellessani uutisoitiin laajasti Nuuksion metsään kadonneesta tshekkinaisesta. Luminaisessa nimittäin tapaninpäivänä löydetään kyseisestä metsästä hengiltä paleltunut nainen. Nainen on Elina Rosberg, joka pitää naisten terapiaryhmää Nuuksiossa Rosbergan kartanossa.

Luminaisessa on paljon pohdintaa naisen asemasta muun muassa voimakkaan uskonnollisuuden sekä erään stripparina toimivan hahmon kautta. Dekkari oli jälleen hieno juonellisesti ja sisällöllisesti mutta teemojensa vuoksi turhan raskas.

Lukija: Erja Manto
Kesto: 11 h
Kustantaja: Tammi
Arvostelu: ★★★



Kuolemanspiraalissa (1997) hallitsevana elementtinä on jää. Nuori lupaava taitoluistelijatyttö löydetään kuoliaaksi pahoinpideltynä. Käy ilmi, että tappovälineenä on ollut tytön omat luistimet. Kuparisydämessä kuparimalmi oli läsnä monella tavalla ja vastaavasti Kuolemanspiraalissa luistelu ja jää on sovitettu tarinaan hienosti konkreettisesti ja kielikuvin.

Raaka oli tämäkin tarina, mutta teoksessa oli paljon pehmeämpikin puoli, sillä Kallio odottaa kirjassa lasta. Odotusaika on tietenkin kalliomaisesti melkoisen rempseää ja sisältää muun muassa pohdintaa siitä, miten hän tulee soveltumaan äidiksi voimakkaan temperamenttinsa vuoksi. Lisäksi jännitettä aiheuttaa mahdolliset tulevat uudet nimityskuviot ja kilpailuasetelma Pertti Strömin kanssa. Kirjan lopussa Kallio synnyttää lapsensa ja odotankin kovasti, mitä tulevat osat tuovat tullessaan. Tuskinpa Maria kovin kauaa jaksaa äitiyslomalla istuskella. Toteanpa taas, että onneksi olen vasta alussa tällä Maria Kallio -taipaleellani!

Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 12 h 28 min
Kustantaja: Tammi
Arvostelu: ★★★

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Marie Kondo: KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika

Kirjahyllyn karsiminen KonMari-mentelmällä olisi äärimmäisen helppoa. "Tämä kirja tekee minut iloiseksi. Ja tämä ja tuo ja tuo..."

KonMari-menetelmää on hehkuteltu ympäri world wide webbiä vähän siellä sun täällä. Menetelmän on kehittänyt japanilainen Marie Kondo, lempinimeltään KonMari. Menetelmä perustuu tavaroiden karsimiseen ja sillä luvataan olevan pysyviä vaikutuksia kodin siisteyteen ja jopa koko elämään. Kodin järjestämisestä kuntoon voi seurata jopa laihtumista, uusia työpaikkoja, parempia ihmissuhteita ja niin edelleen. Suhtauduin tapani mukaan epäluuloisesti, mutta sen verran kiinnostunut kuitenkin olin, että kun kirja oli sähköisenä hyvässä tarjouksessa Elisa Kirjassa, nappasin sen itselleni. Tässä yhteydessä on myös todettava, että uusi puhelin ja sen iso näyttö ovat melkoista luksusta e-kirjojen aktiivilukijalle. Vietin viime viikonloppuni Tampereella (viikonloppu sisälsi myös mahtavan Sugar - Piukat paikat -teatteriesityksen, suosittelen!) ja käytin bussimatkani kirjan lukemiseen.

No miten kävi? Koenko että saan KonMari-menetelmällä kotini järjestykseen ja elämäni mullistuu siinä sivussa? No en todellakaan. Mutta en silti väitä, että menetelmä ja kirja siinä sivussa olisi täyttä huuhaata. Itse asiassa siinä oli paljon hyviä pointteja, jotka ajattelin ottaa kokeiluun pyrkiessäni hallitsemaan kodin kaaosta. Meillä asuu kolmiossa kaksi hamsteria (tunnetaan myös nimityksellä ihminen) ja yksi koira. Tavaraa on paljon ja asunnossamme on hyvin näkyvissä erillisen varaston tai vaatehuoneen puute. Säilytystilaa on yksinkertaisesti liian vähän tavaran määrään verrattuna. Kaapit näyttävät yläriville asti täyttyneeltä tetris-peliltä.

Kondo kehottaa käymään kaikki kodin tavarat läpi tavaratyypeittäin, siis vaatteet, paperit, sekalaiset ja niin edelleen. Jokainen tavara tulee ottaa yksittäin käteen ja tunnustella sitä tunnetta, jonka esine tuo. Perusideana on se, että jos esine ei tee sen omistajaa onnelliseksi, se pitää heittää pois. Kondo puhuu kirjassaan asiakkaista, jotka ovat heittäneet jätesäkittäin tavaraa pois. Hän myös suosittelee heittämään pois asioita, jotka perinteisesti koetaan säästettäviksi, käyttöohjeita, lahjoja, jopa valokuvia. Kirjoista puhumattakaan. (Jouduin skippaamaan kohdan, jossa puhuttiin kirjojen karsimisesta, alkoi ahdistaa liikaa koko ajatus). Karsimisen myötä ihmiselle jää ympärilleen vain tavaroita, jotka tekevät hänet onnelliseksi, kaikelle on oma paikkansa ja asunto säilyy siistinä jatkossakin.

On surkuhupaisaa, että länsimaalaisen ihmisen korkea elintaso ja kyky hankkia tavaroita saattaa aiheuttaa pahaa oloa, kun tavaravuoret kasvavat. Koko kirja oli oikeastaan siis aika paradoksaalinen. Käytännössä jokainen tietää, että tavaramäärää voi vähentää ainoastaan luopumalla tavarasta, mutta luopumisen vaikeus on se perimmäinen ongelma. Ihmiseen on sisäänrakennettu tarve hamstraamiseen, sillä "eihän sitä koskaan tiedä, millainen pula-aika vielä tulee". Toisaalta tavaroihin saattaa myös kehittää turhan vahvoja tunnesiteitä. KonMari-menetelmässä kehotetaan unohtamaan nämä tunteet ja rohkeasti luopumaan tavaroista.

Kirjasta löytyi myös erittäin kummallinen hihhulointipuoli. Kondo kehottaa suhtautumaan tavaroihin kuin elollisiin olentoihin. Kun hän tulee töistä kotiin, hän purkaa laukkunsa ja tavaransa niille kuuluville paikoille ja kiittelee niitä hyvin tehdystä päivän työsä. Puhuttelua hän suosittelee käyttämään myös poisheittovaiheessa:

"Lähetä tavara ilomielin matkaan sanomalla esimerkiksi: 'Kiitos kun löysit minut' tai 'Hyvää matkaa. Nähdään pian!' Heitä pois tavarat, jotka eivät enää tuota iloa. Pidä läksiäiset, joissa hyvästelet ne uudelle matkalle. Juhli tätä hetkeä niiden kanssa. Uskon todella, että kun päästämme irti tavaroista, ne ovat onnellisempia ja eloisampia kuin silloin, kun hankimme ne."

Vaikka en ollutkaan mitenkään myyty tai ajatuksiltani mullistettu, toi kirja silti jotakin uutta ajatuksiini. Esimerkiksi ylipursuileva vaatekaappi olisi oikeasti hyvä käydä läpi siten, ettei sinne jäisi vaatteita, joita ei kuitenkaan aio käyttää, mutta silti ei raaski heittää pois. Samaten minua kiinnostaisi käydä läpi kaikki kodin paperit niin, että jäljelle ei jäisi mitään turhaa. Vaikka en halua hävittää jätesäkeittäin tavaraa, tulee lievemmästäkin karsimisesta kumman hyvä olo.

Kirjan parasta antia taisi olla kuitenkin Kondon ohjeet tavaroiden säilytyksestä. Hänen mukaansa esimerkiksi sukat kannattaisi säilyttää taiteltuina eikä "perunoina" eli pallolle kierrettynä. Taidanpa siis joulusiivouksen yhteydessä antaa KonMarille tilaisuuden ja kokeilla, miten toimisi taiteltu sukkalaatikon sisältö. Kenties sukat sitten kiittävät minua, kun ne eivät kuulemma voi yhtään hyvin, jos niitä säilyttää palloiksi kierrettyinä. Sukkaparat. Olenkin ihmetellyt, mikä on se vaimea ääni, jonka aina välillä kuulen. Se taitaakin olla kaikkien väärin ja ahtaasti säilytettyjen tavaroideni tuskainen valitushuuto. Onneksi kuitenkaan kirjoja ei voi koskaan olla liikaa...

tiistai 24. marraskuuta 2015

Kolme kirjaa listalta: Pastoralia, Franny ja Zooey & Tulipunainen kirjain


Kaksisataa listalta luettua kirjaa lähestyy niin kovaa vauhtia, että olen viime aikoina ihan tahallani valinnut listalta lyhyitä kirjoja. Suorittaja täällä hei! Olen kuitenkin jo kauan sitten oppinut, että lyhyys ei todellakaan ole mikään tae helppoudelle. Päinvastoin lyhyet kirjat ovat usein vaikeampia kuin pitkät. Niissä on tiivistettynä niin paljon, että lukija joutuu koville. Nämä kolme marraskuun aikana lukemaani kirjaa olivat kaikki lyhyitä, hankalahkoja mutta myös palkitsevia. Kaikki kolme olivat lainassa kirjastosta.

George Saunders: Pastoralia

Saundersin Pastoralia on ihastuttavan vinksahtanut novellikokoelma. Sen niminovelli oli riemastuttava mutta klaustrofobinen kertomus nykyaikaisesta luolamiehestä. Ihan oikeasta luolamiehestä, sillä tarina sijoittuu huvipuistoon, jonne on rakennettu luolia, joissa luolamiehet asuvat. Ohikulkijat voivat työntää päänsä luolaan ja ihmetellä muinaista elämänmuotoa ja oppia siitä jotakin, mutta harvemmin kukaan työntää päätään sisään.

Luolissa elävät viestivät ulkomaailman kanssa fakseilla. He tarkistavat päivittäin, josko "Big Slot"-huoneeseen olisi toimitettu vuohi. Päähenkilön kanssa samassa luolassa asuu Janet, kapinoiva ja huonosti käyttäytyvä (hän mm. puhuu englantia eikä pelkästään murahtele) nainen. Luolamieselämään kuuluu myös päivittäinen asuinkumppanin arviointi. Luolien elämää koskevat myös muut nykyaikaisesta työelämästä tutut kuviot kuten mahdollinen luola-asujien vähennystarve tuottavuussyistä.

Pastoralia oli kaikessa ristiriitaisuudessaan hulvaton ja ikimuistoinen. Muut teoksen novellit eivät olleet yhtä vahvoja, mutta kaikkia niitä yhdisti vinksahtaneen onneton maailma ja surkuhupaisat hahmot. En odottanut paljonkaan tästä novellikokoelmasta, joten yllätyinkin valtavan positiivisesti.

Kirjailija: George Saunders
Luettu kirja: Pastoralia (2000)
Sivumäärä: 188
Arvostelu:  ★★★★

J. D. Salinger: Franny ja Zooey

Luin alkuvuodesta Salingerin Sieppari ruispellossa ja nyt jatkoin sivistymistäni Frannyn ja Zooeyn parissa. Teos oli siepparimaista nuoruuden harhailua, kapinaa ja pahoinvointia. Franny ja Zooey ovat sisarukset ja kumpikin on elämässään hukassaan omalla tavallaan. Kertomukset on alunperin julkaistu erikseen. Ihan hirveästi en innostunut kirjasta ja tuntuu, että aika paljon meni ohikin. Identiteetin etsintää, sisäistä tuskaa ja kattoon tuijottelua oli tämä kirja pullollaan. Tuntuu että Franny ja Zooey oli jonkinlainen Siepparin sisarteos. Samoja elementtejä ja samaa, vaikkakaan ei niin vahvaa, tyyliä.

Kirjailija: J. D. Salinger
Luettu kirja: Franny ja Zooey (alkup. Franny 1955 ja Zooey 1957, suom. Pentti Saarikoski).
Sivumäärä: 195
Arvostelu: ★★★

Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirjain

Tulipunainen kirjain edustaa pitkästä aikaa vanhempaa kirjallisuutta, joka on viime aikoina jäänyt blogissa vähemmälle. Innostuin lainaamaan kirjan, kun se mainittiin Downton Abbeyssä (Jos et ole vielä katsonut sarjaa, suosittelen! Viisi ensimmäistä kautta löytyy Netflixistä. Siinäpä tekemistä joulun pyhiksi).

Tulipunainen kirjain sijoittuu Uuden Englannin puritanistien yhdyskuntaan. Päähenkilö Hester Prynne on saanut häpeärangaistuksen, sillä hän on ollut uskoton. Hester on saanut lapsen, vaikka hänen englantilaisen aviomiehensä kuolemasta ei ole varmuutta. Hester kantaa rinnassaan suurta ja hohtavaa, punaisesta kankaasta ompelemaansa A-kirjainta (adultery, aviorikos). Hän ei suostu paljastamaan lapsensa isää, rikoksen toista osapuolta.

Tulipunainen kirjain oli yllättävän kiinnostava ja ei läheskään niin saarnaava kuin pelkäsin. Mutta olihan se nyt hyvänen aika vanha, kuiva ja jäykkä. Etenkin Hesterin tyttären, Pearlin, käytös oli kirjassa epäuskottavaa ja ärsyttävää. Dialogi oli tönkköä ja toisinaan kirjan lukeminen oli tuskaista, vaikka kuten jo mainitsin, pelkäsin pahempaa. Vaikka tietyt moraaliset kysymykset säilyvät aina ajankohtaisina, nykyihmisen silmin kirja on kuitenkin auttamatta vanhentunut.

Kirjailija: Nathaniel Hawthorne
Luettu kirja: Tulipunainen kirjain (suom. Aune Brotherus)
Alkuperäinen kirja:  The Scarlett Letter (1850)
Sivumäärä: 225
Arvostelu:  ★★★

torstai 12. marraskuuta 2015

Richard Brautigan: Melonin mehu


1001-lista sisältää kummallisia kirjoja, joihin ei ikinä ilman listaa tulisi tutustuttua. Tällainen omituisuus oli myös Richard Brautiganin Melonin mehu (In Watermelon Sugar). Lukaisin kirjan eräänä sunnuntaiaamuna ennen nousemista yhtenä suupalana. Melonin mehu on julkaistu vuonna 1968, aikana jolloin hippiliike oli voimissaan. Se on kummallinen kertomus kummallisesta kaupungista, jonka keskiössä on iDEATH, hyvä paikka.

"Minulla on mökki iDEATHin lähellä. Näen iDEATHin ikkunasta. Se on kaunis. Näen sen silmät kiinnikin ja voin koskettaa sitä. Juuri nyt se on kylmä ja muuttuu joksikin jota lapsi pitelee kädessään. En tiedä mikä se voisi olla." s. 7.

Maailmaa kuvaillaan minämuotojan silmin, mutta kertojasta ei saa paljon irti. Se tiedetään, että hän kirjoittaa kirjaa ja tämä seikka herättää kummastusta kanssa-asukeissa. Lisäksi hän on jatkuvasti rakastunut Margaretiin mutta seurustelee silti erään Paulinen kanssa. Kaupunkia ympäröi vesimelonivainiot, siellä on Vesimelonitehdas ja taivaalla paistaa aurinko, joka on viikon jokaisena päivänä eri värinen. Keskiviikko on harmaiden vesimelonien päivä, torstai mustien.

"Me valmistamme täällä koko joukon tavaroita vesimelonin sokerista - kerron kyllä teille siitä - tämän kirjankin jota kirjoitetaan iDEATHin lähellä. Kaikki tämä joutuu, kulkee vesilmeonin sokeriin." s. 8.

"Muistan erään miehen joka valmisti kelloja mustista, äänettömistä vesimeloneista ja hänen kellonsa olivat hiljaisia. Mies teki kuusi tai seitsemän sellaista kelloa ja sitten hän kuoli." s. 40.

Tarinassa on myös pahis, inBOIL, joka on hylännyt iDEATHin ja asuu Unohdetulla tehtaalla. Jännitettä kaupunkiin luovat myös tiikerit, jotka ovat ennen hallinneet kaupunkia, mutta joiden aika on jo ohi. Kaupunkilaiset ovat mieltyneet patsaisiin. Tiikerien ajasta muistuttaa patsas ja löytyypä kaupungista myös mm. peruna- ja lanttupatsaat.

Totta puhuakseni en osaa analysoida kirjaa sen kummemmin. Se oli erittäin omaperäinen, hyvin lyhyt ja outoudessaan kiehtova, mutta vaikea. Ainakin se tuntui jättävän pysyvän muistijäljen, joka on aina positiivista. Kirjan on lukenut myös Hyönteisdokumentin hdcanis ja en voinut olla hyrähtämättä, kun luin hänen bloggauksensa viimeisen rivin. Se nimittäin tiivistää juuri sen, mitä mietin tätä tekstiä kirjoittaessani:

"En ole ihan varma, mutta luulen että pidin tästä kirjasta paljon."

Kirjalija: Richard Brautigan
Luettu kirja: Melonin mehu (suom. Jarkko Laine)
Alkuperäinen kirja: In Watermelon Sugar (1968)
Kustantaja: Otava (1975)
Sivumäärä: 128
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

tiistai 10. marraskuuta 2015

Kummeli - Erittäin hyvin sanottu (Tuomas Marjamäki)

Kummeli-kirja ja karhunpentu. Mikäli karhunpentu ei ole tuttu eläin, siihen voi tutustua tarkemmin
Viimeiset pirkkalaiset -sketsissä.
Olen 90-luvun lapsi, mutta silti vältyin Kummeleilta tuohon Kummeleiden kulta-aikaan. Minun piti elää parikymmentä vuotta aina vuoteen 2005, jolloin aloitin lopulta sivistysmatkani Kummeleiden parissa. Tuolloin tapasin nimittäin mieheni, jonka suosiollisella avustuksella aloin lopulta ymmärtää, mistä Kummeleissa oikein olikaan kyse. Ja mitä ne kaikki pojat puhuivat koko ala-asteen ajan. Ja mistä ne lukuisat miehenikin viljelemät sanonnat olivat peräisin. Väitän että Kummelien tunteminen on osa yleissivistystä. Niin uraauurtavaa työtä porukka on tehnyt huumorin parissa.

Olen vähän tosikko ja huumorintajuni on yleensä kuivahko ja melkoisen musta. En innostu alapäähuumorista enkä lapsellisista jutuista. Silti Kummelit iskivät ihan heti kaikesta kohelluksesta ja lapsellisuudesta huolimatta. Kummeli-miehet olivat taitavia, helposti lähestyttäviä ja ennen kaikkea aitoja. DVD-taltiointeja läpi kahlatessamme löysin heti suosikkini: Satu ja Tuija, Speedy ja Saku ja ykkösidolini kautta aikojen, Jaakko Parantainen. Myöhäisherännäisyydestäni huolimatta olen nykyisin avoimesti ja innolla Kummeli-fani ja ylpeä siitä! Erityisen lähellä sydäntäni ovat alkuperäiset Kummeleiden tv-jaksot sekä Kummeli Stories -elokuva.

Turun kirjamessuilla törmäsin ensimmäistä kertaa Tuomas Marjamäen kirjoittamaan ja Docendon kustantamaan Kummeli-kirjaan. Kirja jäi sen verran mieleen kaivertamaan, että varasin sen myöhemmin kirjastosta ja odottelin hartaasti sen saapumista minulle. Kun lopulta kirja oli noudettavissa, lukaisinkin sen yhdessä illassa. Lukeminen oli ihan vastaava kokemus kuin Kummeleiden katsominen. Keskittyneen lukutuokion keskeytti vähän väliä hörähdys jos toinenkin, välillä ihan kunnon hihitys.

Kummeli - Erittäin hyvin sanottu on Kummeli-fanin aarreaitta. Se kokoaa yhteen koko Kummeleiden tähänastisen tarinan, kertoo mistä kaikki alkoi ja miten kukakin Kummeli-miehistä päätyi mukaan porukkaan. Kirjan ehdottomasti parasta - ja hauskinta - antia olivat kertomukset siitä, miten sketsit syntyivät ja mikä niihin innoitti. Hauskaa oli myös lukea joidenkin sketsien vastaanotosta. Kuten vaikkapa siitä, miten Kahilainen on joutunut selittämään keuhkovammaliiton tädille puhelimessa, että Peter North ei liity mitenkään North-tupakkaan. Kyseessä on nimittäin aikuisviihdetähti, jonka nimen Kummelit lainasivat Kultakuume-elokuvaansa.

Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu, rakenteeltaan onnistunut ja sisällöltään runsas. Uskoisin että se sisältää uutta tietoa myös niille superfaneille, jotka ovat seuranneet Kummeleiden tarinaa jo 90-luvulta alkaen. Kummeli-tyypit ovat todellakin parasta A-ryhmää ja tämä kirja kuuluu samaan parhaaseen joukkoon. On mahtavaa, että Kummelien tarina on tallennettu yksien kansien väliin. Kirja on myös visuaalisesti herkullinen ja se houkuttelee välittömään uudelleenlukuun. Uskoisin että yhdestä jos toisestakin lahjapaketista löytyy tulevana jouluna tämä kirja.

Ja niin, tuo meidän karhunpentumme nimihän on Esko. Arvaattekin varmaan jo, mistä Esko on saanut nimensä. No tästä: https://www.youtube.com/watch?v=PNZdmDins9E

Kyllä lähtee!

Kirja: Kummeli - Erittäin hyvin sanottu (2015)
Kirjalija: Tuomas Marjamäki
Kustantaja: Docendo
Sivumäärä: 213
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★

maanantai 9. marraskuuta 2015

Ian McEwan: Ajan lapsi


Perinteinen Ian McEwan -bloggaukseni sisältää ainakin vähän voivottelua kirjalijan vaikeudesta. Kun tavallaan tykkään, mutta en sitten kuitenkaan ja voi voi. Nyt on kuitenkin niin, että taisin juuri lukea elämäni viimeisen McEwan-kirjan! Sain nimittäin juuri luettua herran viimeisenkin teoksen listaltani. Aiemmin olen lukenut Lauantain, Sovituksen, Amsterdamin, Ikuisen rakkauden, Black Dogs'in, Vieraan turvan ja Sementtipuutarhan. Amsterdamin ja Vieraan turvan luin ennen blogiaikaani, Black Dogs ja Sementtipuutarha taas on luettu osana lukumaratoneja, jonka vuoksi niistä ei ole sen tarkempia bloggauksia.

En oikein voi sanoa yhdestäkään näistä kirjasta, että olisin pitänyt niistä. Sovitus ja Sementtipuutarha taisivat olla eniten mieleeni, mutta niissäkin oli paljon epämielyttäviä piirteitä. Siksipä en pidä kovin todennäköisenä, että tulisin lukemaan enää yhtään teosta kirjalijalta "vapaaehtoisesti" mutta never say never. Sen sijaan totean taas, että onhan tämä nyt hyvänen aika ihan päätöntä touhua, lukea hyllykaupalla kirjoja, joiden lukemisesta ei erityisesti nauti! Mutta sitten kuitenkin, jotakin olen saanut irti näistäkin kirjoista.

Ajan lapsi oli oikeastaan ihan miellyttävä kirja. Se ei ollut raaka, oksettava eikä kovinkaan häiriintynyt, mutta siinä oli silti läsnä kummallinen pahaenteinen McEwan-sävy. Kirja ikävä kyllä kärsi valtavasti kökköäkin kökömmästä suomennoksesta. En tiedä mikä suomennoksessa oli mennyt vikaan, mutta sanasta sanaan -käännökset ja pahasti anglismilta kuulostavat lauserakenteet saivat minut jatkuvasti ärsyynytymään. Toisinaan jouduin jopa lukemaan lauseita moneen kertaan uudelleen, ennen kuin niiden sisältö aukesi. Se ei oikein tee lukemisesta nautittavaa.

Huono käännös ei kuitenkaan ole McEwanin vika. Ajan lapsen lähtökohta oli mielenkiintoinen. Päähenkilö hukkaa lapsensa ruokakaupan kassajonossa. Lapsi katoaa ikiajoiksi ja alkaa kummallinen seikkailu ajassa ja ihmismielen syövereissä. Lukukokemus oli jotenkin lattea. Idea oli hyvä, mutta toteutus jotenkin vaisu. Vaikka kieli olisi ollut parempaa, en olisi silti erityisemmin pitänyt kirjasta. Sori vaan McEwan, en sitten lopultakaan oikein lämmennyt.

Suuri McEwan-fani Leena Lumi on sitä mieltä, että Ajan lapsi on kuin nerokirjalijan vaatima lepotauko mestarillisten teosten välissä.

Sasokin  kiinnitti huomiota huonoon suomennokseen ja painovirheisiin.

Kirjailija: Ian McEwan
Luettu kirja. Ajan lapsi (suom. Leevi Lehto)
Alkuperäinen kirja: The Child in Time (1987)
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 256
Arvostelu: ★★

perjantai 6. marraskuuta 2015

Truman Capote: Kylmäverisesti


Aloitin Capoten Kylmäverisesti jo kauan sitten Vaasassa. Kuvassa kirjan taustalla onkin Vaasan vankila. Jotenkin kirjan lukeminen kuitenkin venyi, enkä ehtinyt lukea sitä loppuun. Lainasinkin teoksen sitten syksyllä uudestaan Turussa ja lopulta sain kuukausia kestäneen lukuprosessin loppuun.

Kirja oli oikeastaan todella mielenkiintoinen ja siksi onkin erikoista, että sen lukemiseen meni niin kauan. Teos oli kuitenkin erittäin raskas monellakin tavalla. Kylmäverisesti on varsin kuuluisa teos, jossa Capote avaa faktan ja fiktion keinoin vuonna 1959 Kansasin Holcombissa tapahtunutta murhenäytelmää. Tuolloin maanviljelijä Herbert Clutter, hänen vaimonsa ja kaksi teini-ikäistä lasta murhattiin raa'asti. Murhaajat Richard (Dick) Hickock ja Perry Smith jäivät pian teostaan kiinni ja lopulta heidät hirtettiin rangaistuksena.

Wikipedian mukaan Capote on lukenut joukkomurhasta uutisen New York Times -lehdestä ja kiinnostunut sen myötä tapauksesta. Kiinnostus johti niin pitkälle, että hän lähti Holcombiin tutustumaan tapaukseen tarkemmin. Capote haastatteli asianomaisia ja myös murhaajia. Hän keräsi valtavan aineiston, jonka työsti kirjaksi. Kiinnostavaa on myös se, että Capotella oli haastatteluissa mukanaan lapsuudenystävä, muuan Harper Lee, jonka tehtävänä oli ilmeisesti herättää luottamusta paikallisissa.

On siis selvää, että Kylmäverisesti on aivan poikkeuksellinen teos. Se paneutuu tarpeettomien ja näennäisen motiivittomien murhien anatomiaan käsittämättömällä intsensiteetillä. Capote käsittelee sekä uhrien että murhaajien elämää monesta eri näkökulmasta ja teosta onkin aikanaan kritisoitu siitä, että se antaa myös murhaajille inhimillisiä piirteitä ja jollakin tavalla selittää, miksi he päätyivät hirveisiin tekoihinsa.

Kuten jo mainitsin kirja oli erittäin mielenkiintoinen mutta myös todella raskas. Siitä loisti läpi se valtava aineiston määrä, joka teoksessa on pohjalla. Tositapahtumiin perustuvat romaanit ovat ehdottomasti sydäntäni lähellä, mutta iljettävän raakojen murhien pitkällinen riepottelu alkoi lopulta jo tuntua pahalta. Ehkäpä siksi Kylmäverisesti ei ollutkaan sellainen hyytävän hieno lukukokemus, jollaiseksi sen alkuun ajattelin muodostuvan. Suosittelen kuitenkin kirjaa, mikäli tositapahtumiin perustuva rikoskirjallisuus kiinnostaa. Ja onhan Kylmäverisesti myös yhdenlainen tärkeä osa kirjallisuuden historiaa.

Kirjailija: Truman Capote
Luettu kirja: Kylmäverisesti (suom. Tauno Tainio)
Alkuperäinen kirja: In cold blood (1966)
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 348
Arvostelu: ★★★

perjantai 30. lokakuuta 2015

Reijo Mäki: Tulivuori


Tällä kertaa tunsin itseni vielä hullummaksi kuin tavallisesti blogiin kuvatessani. Rekvisiittana toimi nimittäin tällä kertaa kivi, Gran Canarialta peräisin oleva tumma laavakivimöhkäle. Kirjojen kuvaaminen julkisilla paikoilla herättää hämmennystä, mutta niin muuten herättää myös kivien kuvaaminen. Geologina tosin olen siihen aika tottunut...

Kuuntelin Mäen uutuuden Tulivuoren äänikirjana. Miten huippua, että uudet kirjat julkaistaan nykyisin todella usein myös äänikirjoina! Kuuntelen parhaillaan Ketun Yöperhosta ja seuraavana jonossa on Oksasen Norma. Kaikki kolme olen saanut kirjastosta ihan lyhyellä jonotuksella toisin kuin olisi tilanne tavallisten kirjojen suhteen.

Tulivuori on sinänsä poikkeuksellinen Vares-dekkari, että se ei sijoitu Turkuun kuin pieneltä osin. Vares nimittäin lähtee Teneriffalle selvittämään entisen naisystävänsä murhaa. Siksipä kuvassakin seikkailee Turussa pieni pala Kanariansaaria! Turkulaiselle Turku-fanille Turun puute oli pieni miinus, mutta toisaalta Vareksen lähettäminen uuteen ympäristöön oli mukava piristysruiske. Liian eksoottiseksi meno ei tosin yltynyt, sillä Vares päätyy Teneriffalla osaksi tiivistä suomalaisyhteisöä ja hotelli, jossa hän asuu on kotoisasti nimeltään "El Hotel Vantaa".

Mäki esittelee mitä herkullisimman kavalkadin hahmoja, joihin lukeutuu yhdistetyn moninkertainen maailmanmestari Wellu Komppa, joka viettää kosteita eläkepäiviään Teneriffan lämmössä. Komppa on surkuhupaisa hahmo, joka on tainut saada innostusta suomalaisista julkisuudenhahmoista. Hahmot ovat Mäelle tuttuun tapaan humoristisia karikatyyrejä olematta kuitenkaan liian yliampuvia. Jännite kehittyy hahmojen välille kuin itsestään ja Vares joutuu tietenkin taas tiukkoihin tilanteisiin.

Tulivuori oli tyypilliseen Vares-tapaan viihdyttävä, jännittävä ja näppärästi etenevä dekkari. En ole lukenut uusia Vares-dekkareita moneen vuoteen, mutta hyvän dekkarisarjan tapaan välistä puuttuvat osat eivät menoa haittaa. Niihin voi sitten palata myöhemmin, kun siltä tuntuu. Minulla on nyt menossa äänikirjoina Maria Kallio -dekkarit aikajärjestyksessä. Ehkäpä voisin siirtyä lukemaan tai kuuntelemaan Vares-dekkareita kronologisessa järjestyksessä, kun kaikki Lehtolaiset on luettu. Mahtavaa, että hyvää kirjallisuutta on niin paljon!

Kirjalija: Reijo Mäki
Luettu kirja: Tulivuoi (2015)
Kustantaja: Otava
Lukija: Ville Tiihonen
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

maanantai 26. lokakuuta 2015

Isabel Allende: Henkien talo


Bloggaamattomia kirjoja kertyy huojuvat pinot, mutta bloggaaminen tuntuu vaikealta. Lokakuu ei ole suosikkikuukauteni. Pimeys vyöryy päälle ja jouluunkin on niin pitkä aika, ettei oikein tiedä mitä odottaisi. Elämä on yhtä stressiä ja epätietoisuutta. On ihan normaalia että bloggaamisessakin tulee välillä huonoja hetkiä. Ehkä ei pitäisi asettaa teksteille korkeita, tai oikeastaan minkäänlaisia, vaatimuksia. Senhän takia tämän blogin aikoinani perustin, että tulisin kirjoittaneeksi kaikista listalta lukemistani kirjoista ylös edes jotakin. Kaikki hetket (tai teoksetkaan sen puoleen) eivät innoita analysoivaan ja pohdiskelevaan tekstiin. Lukeminen on siitä jännä laji, että ainakin minulla sen hetken elämäntilanne ja yleinen fiilis vaikuttaa valtavasti siihen, miten koen kirjat ja se totta kai näkyy myös blogin puolella.

Pitkä alustus toimikoon pohjana sille, että kirjoitan lyhyesti yhdestä upeasta teoksesta, jonka hiljattain luin 1001 kirjaa -listaltani. Isabel Allenden Henkien talo sijoittuu nimeltämainitsemattomaan eteläamerikkalaiseen valtioon, joka kuitenkin lienee kirjailijattaren kotimaa Chile. Henkien talossa seurataan Trueban perheen vaiheita kolmen sukupolven ajan. Esteban Trueba on perheen pää, jonka näkökulmasta tarinaa aina toisinaan kerrotaan. Esteban on valinnut morsiamekseen ihanan vihreähiuksisen Rosan, joka kuitenkin kuolee traagisesti. Myöhemmin Esteban palaa kosimaan Rosan mitättömämpää sisarta Claraa, joka tietää näin käyvän, sillä hänellä on selvännäkijän kykyjä. Clara on mystinen hahmo, joka tuntuu elävän puoliksi henkimaailmassa. Clara, hänen tyttärensä Blanca ja tyttärentyttärensä Alba ovat teoksen todellisia päähenkilöitä.

Henkien talo muistutti kovasti Sadan vuoden yksinäisyyttä, mutta oli paljon helposti lähestyttävämpi, maagisempi, mystisempi ja myös helpompi teos. Yhteistä teoksilla on niiden ainutlaatuinen tunnelma ja ikimuistoiset hahmot. Henkien talo oli henkeäsalpaava sukukronikka, jonka mystisyyttä rakastin. Teoksessa oli niin paljon kerroksia, politiikkaa, uskontoa ja vertauskuvauksellisuutta, että kaikkeen en kyennyt edes kunnolla keskittymään. Henkien talo lieneekin romaani, joka antaa kaikille jotakin. Sen voi lukea joko nautinnollisena mystisenä kertomuksena erään suvun vaiheista tai vaikkapa kuvauksena tuon erään Etelä-Amerikkaan sijoittuvan valtion historiallisista tapahtumista. Teos täyttää varmasti monen vaativankin lukijan vaatimukset, joten uskallankin varauksetta suositella teosta kaikille, jotka eivät siihen vielä ole tutustuneet. Jälleen kerran lista teki tehtävänsä!

Kirjailija: Isabel Allende
Luettu kirja: Henkien talo (suom. Jyrki Lappi-Seppälä)
Alkuperäinen kirja: La casa de los espirits (1982)
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 440
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Liebster Award -vastauksia

Sain tunnustushaasteen Ninalta Kasoittain kirjoja -blogista, suuret kiitokset kivasta haasteesta! Ninan kysymykset olivat niin kivoja, että tartuin innolla haasteeseen.


Tunnustushaasteen säännöt ovat seuraavat:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
 6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Tämä haaste on kiertänyt blogeja niin ahkerasti, että uhmaan sääntöjä enkä haasta ketään.

Tässä vastaukseni Ninan kysymyksiin:

1. Montako kirjaa sinulla on tällä hetkellä kesken? Mitä ne ovat?

Tavalleni ominaisesti aika monta... Luen aktiivisesti nyt Isabelle Allenden Henkien taloa ja Truman Capoten Kylmäverisesti. Ne tasapainoittavat toisiaan sopivasti. Kesken on myös Stella Gibbonsin Cold comfort farm, jota luen sivun aina silloin tällöin, sekä Rikas elämä -tietokirja. Vastaus taitaa olla siis neljä kirjaa, usein on enemmänkin.

2. Mikä on mieluisin lukupaikkasi?

Sängyssä tai sohvalla pötkötellen luen mieluiten.

3. Minkä kirjan hankit viimeksi?

Ostin Hulluilta päiviltä pokkareina Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sekä Wendy Lowerin Hitlerin raivottaret.

4. Oletko kokeillut e-kirjan lukemista? Jos olet, mitä pidit?

Olen lukenut muutaman Elisa Kirjasta hankkimani e-kirjan puhelimen näytöltä. Näyttö on lukemiseen liian pieni, mutta muuten pidän siitä, että kirjat ovat aina mukana kaikkialla. Joskus vielä hankin e-kirjan lukulaitteen.

5. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Halusin paikan jossa voisin kätevästi seurata listaprojektini etenemistä ja samalla tallentaa jotakin kaikista lukemistani kirjoista. Minulle tuli ihan yllätyksenä, että kirjablogimaailma on niin vilkas ja sosiaalinen!

6. Jos voisit hypätä mukaan jonkun kirjan tarinaan, minkä valitsisit? Miksi?

Näitä on montakin, mutta ainakin Kafka rannalla, se on lempikirjani ja mikään ei voita sen taianomaista maailmaa.

7. Mitkä kolme kirjaa ottaisit autiolle saarelle?

Kafka rannalla, sillä se on lempikirjani.
Sota ja rauha, sillä sitten saisin ehkä lopultakin luettua sen.
Joku erittäin kattava kasvi- ja eräopas, ihan vaan siksi että pärjäisin paremmin.

8. Keneen fiktiiviseen hahmoon haluaisit tutustua oikeassa elämässä?

Sannan jenkkivuoden Sam!

9. Millaisia kirjoja luet mieluiten?

Juonivetoisia, huumoria sisältäviä, mutta kuitenkin älykkäitä, oivaltavia ja mystisyys ja synkkyyskin on plussaa. Sellaisista kirjoista nautin kaikista eniten.

10. Onko sinulla aikaa lukea niin paljon kuin haluat?

On kyllä. Lukemiseen löytyy ihan varmasti kaikilta aikaa, jos vain haluaa. Usein ihmiset, jotka hämmästelevät mistä paljon lukevat ihmiset löytävä aikaa siihen, katselevat kuitenkin paljon televisiota tai roikkuvat netissä.

11. Mikä on mielestäsi ulkonäöltään kaunein kirja?

Liisan seikkailut ihmemaassa John Tennielin kuvituksella.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Moore & Gibbons: Vartijat


Vartijat taitaa olla ainoa sarjakuva, joka on päässyt 1001 kirjaa -listalle. Se jo osoittaa teoksen merkittävyyttä, mutta enpä olisi silti uskonut, miten mahtavaan teokseen pääsin tutustumaan. Alan Mooren kirjoittama ja Dave Gibbonsin kuvittama 400-sivuinen sarjakuvajärkäle ei ole mikä tahansa supersankarihurvittelu vaan synkkä ja edelleen jopa hirvittävän ajankohtainen kuvaus kylmästä sodasta ja kolmannen maailmansodan uhasta.

Kaltaiselleni lukijalle, jonka kokemukset sarjakuvista rajoittuvat lähinnä Asterixiin ja Lassiin ja Leeviin, Vartijat avasi aivan uuden maailman. Sarjakuvaromaanin lukeminen oli virkistävä kokemus. Aluksi tarinaan oli vähän vaikeaa päästä sisälle, sillä hahmoja ja maailmaa pohjustettiin huolellisesti, mutta jo 50 sivun jälkeen olin tiukasti tarinan imussa. Kertomus sijoittuu 1900-lukuun ja sisältää paljon maailman poliittista historiaa, osittain oikeaa, osittain vaihtoehtoista. Sankareita on jo kahdessa sukupolvessa, osa on lopettanut ja osa jatkaa toimintaansa.Vartijoiden sankareilla ei ole (Tohtori Manhattania lukuun ottamatta) yliluonnollisia voimia vaan he ovat yhteiskunnan hyväksi toimivia naamiosankareita.


Sarjakuvamuotoinen romaani antaa mielikuvitukselle vähemmän liikkumatilaa kuin tavallinen romaani, mutta sillä on etunaan visuaaliset tehokeinot. Vartijoissa visuaalinen maailma on synkkä, runsas ja mielikuvituksellinen. Lisäksi jokaisen luvun lopussa on muutaman sivun tekstiosuus, jossa jotakin tarinan osa-aluetta avataan mm. kirjalainauksien, lehtileikkeiden ja kirjeiden muodossa. Toisin kuin pelkäsin, Vartijat ei juurikaan sisällä toimintaa ja tappelua. Sen jännite kumpuaa kiehtovista hahmoista ja näiden historiasta sekä ennen kaikkea yhteiskunnallisuudesta. Neuvostoliitto on hyökkäämässä Afganistaniin, maailma on suuressa vaarassa lipsua kolmanteen maailmansotaan ja sodan uhka on kaikkialla. Tuomiopäivän kello tikittää ja lähestyy vääjäämättä keskiyötä.


On mahdotonta avata tarinaa siten, ettei paljasta liikaa juonesta. Yllätyin kuitenkin käsittämättömän positiivisesti. Vartijat ei ollut ainoastaan hieno sarjakuva, se oli myös upea romaani. Sen ajankohtaisuus karmaisi ja se sisälsi niin hienoja oivalluksia, että toivoisin kaikkien löytävän tämän sarjakuvan pariin. Ennakkoluulot tosiaan kannattaa heittää romukoppaan, sarjakuva voi näemmä olla paljon muutakin kuin viihdyttävää hassuttelua tai toimintaryminää.


Kirjailija: Alan Moore & Dave Gibbons
Luettu kirja: Vartijat (suom. Jouko Ruokosenmäki)
Alkuperäinen kirja: Watchmen (1986)
Sivumäärä: 416
Kustantaja: Egmont
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä


Olen lukenut Kari Hotakaiselta aiemmin Juoksuhaudantien, Ihmisen osan, Luonnon lain ja Kantajan. Kaikki Hotakaiset ovat olleet mieleeni, mutta silti suhtaudun kirjailijaan hiukan varautuneesti. Hänen nerokkaissa kirjoissaan on usein sellainen synkän kieroutunut pohjasävy, jonka vuoksi ei koskaan tiedä, mitä saa. Toisaalta tuo pohjalla kytevä jännite on juuri se tekijä, joka saa Hotakaisen erottumaan massasta ja jonka vuoksi olen myös nauttinut hänen kirjoistaan niin paljon.

Joka tapauksessa minulle oli itsestään selvä valinta hankkia kirjamessuilta Hotakaisen uusin, Henkireikä, nimmarilla. Hotakainen kertoi messujen Touko Siltalan haastattelussa, että hänellä on jo pitkään ollut suunnitteilla kirja, jossa päähenkilöillä ei ole nimiä. Henkireiän henkilöt ovatkin nimeltään palveluammatteja isolla alkukirjamella - Rikosylikomisario, Suntio, Parturikampaaja, Mielenterveyshoitaja. Hahmot piileskelevät ammattiensa takana. Voimmaakkan roolin alta voi löytyä mitä vain. Joskus sitä kenellä vaan saattaa napsahtaa ja seurauksista kukaan ei voi arvata etukäteen.


Henkireikä käsittelee oikeastaan rikoksen anatomiaa Rikosylikomisarion kertojaäänellä. Samalla se kuitenkin käsittelee elämää laajemmin ja preparoi lause lauseelta nykyihmisen ongelmia, mielenterveyden kuormittumista ja ihmissuhteiden vaikeutta. Hotakaisella on käsittämätön lahja hallita kieltä siten, että teos on samalla runollinen, aforistinen ja voimakkaan jännitteinen.

Henkireikä oli melko lyhyt teos, vain 200 sivua, mutta silti minusta tuntuu, etten ehtinyt imemään siitä itseeni vielä läheskään kaikkea kirjassa piilevää hienoutta ja viisautta. Yleiskuva jäikin hieman sekavaksi, sillä sekä juoni että hieno kieli olisivat ansainneet keskittyneempää lukemista. Siksipä on mukavaa, että kirja löytyy omasta hyllystä. Hotakainen on kirjalija, jonka kirjoja ei voi lukaista. Henkireikä ei ollut minulle niin iskevä kuin vaikkapa Juoksuhaudantie ja Ihmisen osa, mutta jotakin kirjasta jäi nahkani alle.

Kirjailija: Kari Hotakainen
Kirja: Henkireikä (2015)
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 199
Mistä hankittu: Oma ostos Turun kirjamessuilta
Arvostelu: ★★★

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Tuomo Kesäläinen ym.: Suomen luolat

Suomen luolat on muhkea ja kattava tietokirja ennen kovin vähän kirjoitetuista suomalaisista luolista. Pääkirjoittajana toiminut Kesäläinen on työskennellyt luolatutkimuksen parissa vuodesta 2008. Olen seurannut hänen Luolamiehen blogiaan aina silloin tällöin. Kirjan syntyvaiheet alkavat 80-luvulta, jolloin geologit Salonen, Kejonen, Kielosto ja Lahti ovat aloittaneet epävirallisen luolaprojektin, jonka tarkoituksena oli kartoittaa Suomen luolat. Työmäärä on ollut valtava ja valmis teos, jossa listataan yli 1000 suomalaista luolaa, onkin kunnioitustaherättävä.

Oma suhtautumiseni luoliin on varsin kahtiajakoinen. Olen seikkailunhaluinen geologi, mutta toisaalta minulla on aika paha klaustrofobia. Kolme vuotta sitten Norjassa kenttäkurssilla vierailimme Mo i Ranan Setergrotta-luolassa, jossa on kilometrikaupalla käytäviä syvällä vuoren alla. Siellä luolastoissa vietimme kolme tuntia oppaan johdolla ja mm. ylitimme syvän rotkon siten, että jalkojen välissä näkyi metrien pudotus, jalat yltivät juuri ja juuri liukkaille reunoille, josta saappaat välillä lipsuivat.

Lisäksi kun konttaa ahtaassa, pilkkopimeässä ja kosteassa käytävässä siten, että edessä on joku, takana on joku ja tietää että sieltä ei niin vain pääse pois, ei sen parempaa siedätyshoitoa taida ollakaan. Jos kiinnostuit kohteesta, aika hyvän käsityksen saa luolan kotisivuilla olevasta videosta: http://www.setergrotta.no/ipub/ Kuvissa allekirjoittanut Setergrotta-luolassa sekä luolan suuaukko. Ylemmän kuvan ottanut Marjo, alemman Sami.



Suomen luolat eivät ole ihan samassa mittakaavassa, mutta yllättävän suuria luolia löytyy myös kotimaastamme. Suomen luolat alkaa Suomen luolatutkimuksen historiasta ja esittelee luolien geologiset syntytavat. Lisäksi kirja kertoo kiehtovasti luolien tarinaperinteestä ja yliluonnollisista asukkaista. Teoriaosuuden jälkeen kirjassa esitellään yksityiskohtaisesti 165 luolaa. Esittelyssä kerrotaan luolan synnystä, sen historiasta ja ilahduttavana yksityiskohtana kohteille annetaan tarkat ajo-ohjeet ja jopa gps-koordinaatit. Teos onkin oikea geokätköilevän geologin unelma, sillä näyttää kovasti siltä, että monien merkittävien luolakohteiden lähellä on (tietenkin) myös geokätkö. Kirjan lopussa on vielä laajempi luettelo Suomen luolista, jossa maastotarkistetut luolat on kuvattu lääni- ja kuntakohtaisesti.

Esko on valmiina luolaseikkailuun!
Lainasin kirjan kirjastosta, mutta tämä olisi ihana olla myös omassa hyllyssä. On mahtavaa, että tällaista kirjallisuutta julkaistaan ja tuodaan samalla tunnettavuutta sille, miten hienoja luontoretkikohteita Suomesta löytyy. Löysin kirjasta monta uutta "pakko käydä kohdetta" ja muistin samalla, miten noloa onkaan, etten ole vieläkään käynyt Turun Luolavuoren luolassa enkä kotikuntani Laitilan Hautvuoren luolassa. Ehkäpä jo tämän syksyn aikana voisi korjata tämän asian ja lähteä luolaseikkailulle, asianmukaisesti varustautuneena tietenkin.

Kejonen, Kesäläinen, Kielosto, Lahti & Salonen: Suomen luolat
Kustantaja: Salakirjat
Julkaistu: 2015
Sivumäärä: 432
Mistä hankittu: Kirjastosta