perjantai 28. helmikuuta 2014

Katja Kettu: Kätilö


Teknik, sano bloggaaja ku älypuhelimen sovelluksen näki.

Pääsin mukaan Blogatin ja Elisa Kirjan kampanjaan, jossa sain valita Elisa Kirjan valikoimasta haluamani äänikirjan, kiitos siitä! Valikoimasta valitsin Katja Ketun Kätilön, jota on kehuttu paljon ja joka voitti kirjabloggaajien valitseman Blogistanian Finlandian pari vuotta sitten. Kulutin työmatkoja kävellen 10 h 18 min Kätilön parissa ja tuona aikana talsimani viidenkymmenen kilometrin varrelle jätin suuren määrän ajatuksia, ahdistuksia, huokaisuja ja inhon puistatuksia. Toisinaan pidättelin itkua, pari kertaa jopa naurua ja useamman kerran oksennusta. Kätilö oli käsittämätön kirja. Sekä rakastin että inhosin sitä syvästi samaan aikaan. Lukija Eija Ahvon ääni kaikui päässäni öisinkin ja ajatukseni olivat Kuolleen Miehen vuonolla usein myös silloin, kun en kuunnellut äänikirjaa.

Lapin sota tuo yhteen kaksi ihmistä, kätilö Fräulein Schwesterin, joka on vanhapiika, pahaverinen, vikasilmä, villisilmä sekä saksalaisen upseerin, komean valokuvaajan Johann Angelhurstin. Villisilmä rakastuu heti komeaan Johanniin, tämän tuoksuun, miehekkyyteen ja jykevyyteen. Se tavallinen tarina? No ei niinkään. On sota ja sodan kauhut, vankileirit, tapot ja yleinen kaaos. Lapin sota on minulle jostakin syystä hyvin vieras ja en ole tainnut aiemmin lukea yhtäkään sitä käsittelevää romaania, joten matka oli mielenkiintoinen senkin vuoksi. Sillä matka tämä Kätilön lukeminen todellakin oli. Matka täynnä tunteita.

Naisia pahoinpidellään, raiskataan ja alistetaan. Murskaksi iskettyjä hampaita, jalkojen väliin luiskahtavia kohtuja, mätiviä, haavaisia, visvaisia elimiä, kauhua, tuskaa, kipua. Kettu käsittelee tekstissään naista niin raa'asti, että moni ei tähän ole pystynyt tai halunnut pystyä. Se että tällä kaikella on varmasti taustansa todellisuudessakin ja kaikki ei ole vain kirjailijan keksintöä, sai minut monesti värisemään kauhusta ja inhosta tekstiä kuunnellessani. Silti kirja ei olisi niin voimakas ilman näitä kauhuja. Ne kuuluivat osaksi tarinaa ja toisaalta kielen tietty karski runollisuus auttoi siinä, että tapahtumista pystyi irtautumaan tarpeeksi niin, ettei oksennus aivan noussutkaan kurkkuun asti.

Kaiken kauhun lisäksi on kuitenkin sitten myös se rakkaus. Hullu, järjenvastainen rakkaus, joka saa Villisilmän tekemään tyhmiäkin ratkaisuja. Myös rakkauden kieli on väkevää. Kaunis vertauskuvallisuus oli liikuttavaa ja sen kautta sain osani myös positiivisista väristyksistä. Myös Jäämeren luonnon kuvaus on upeaa ja voimakasta. Tundra on kaunis mutta ankaruudessaan armoton. Villisilmän pärjääminen yksin pienessä mökissä kaiken sen pelottavan keskellä on ylistys naiseudelle ja etenkin sotiemme naisille.

Kielestä jo mainitsinkin ja se oli teoksen ansioista kenties tärkein. En muista ikinä koskaan missään törmänneeni näin vahvaan ja voimaa uhkuvaan kirjalliseen ilmaisuun. Pohjoiset murresanat, vanhahtavuus (jossa kylläkin olin huomaavinani muutamia nykyajalta kalskahtavia säröjä) ja luonnosta voimaansa ottava runollinen rakkauden ja tuskan sanasto vaikuttivat. Kielessä soi tavallista voimakkaampana Suomi, sen verinen (lähi!)historia, karu ja ankara luonto sekä vahvat, sitkaat ja hiljaiset ihmiset.

Minä siis sekä vihasin kirjaa katkerammin kuin mitään muuta ja odotin sen loppua mutta myös rakastin sitä enemmän kuin mitään kirjaa pitkään aikaan. Kätilössä oli mitä kauneinta rakkautta mutta myös mitä hirveintä julmuutta. Eija Ahvo oli lukijana ammattimainen ja hänen äänensä pehmeys teki hirveistäkin kohdista hiemän vähemmän hirveitä. Luultavasti tulen muistamaan nuo työmatkani, joilla kuuntelin Kätilöä, loppuelämäni ja Eija Ahvon äänen myös (hei, eikö Ahvo ollutkin juontajana jossakin ärsyttävässä lastenlaulukilpailussa 90-luvulla? Vai sekoitanko hänet johonkin toiseen?). Uskon että kirja sopi erinomaisesti kuunneltavaksi äänikirjana. Kettu käyttää tekstissään myös uudissanoja ja uskon, että ne ja murteellisuus toimivat paremmin kuunneltuna. Jään niin kovin helposti pyörittelemään lukemiani sanoja sen sijaan, että antaisin niiden rauhassa soljua eteenpäin ja tarinan sen ohella. Tosin kaipasin konkreettista paperia, josta olisin voinut kirjoittaa ylös kaikki ne kauniit lauseet, jotka olisin tahtonut muistaa loppuelämäni.

En ole ollut lukukokemuksesta näin hämmentynyt juuri koskaan. Sen osaan sanoa, että Kettu on taitava ja Kätilö on poikkeuksellisen voimakas, joskaan ei todellakaan täydellinen ja särötön kirja. En tavoistani poiketen kykene edes antamaan tälle arvostelutähtiä, sillä kirja ei ole niin yksiselitteinen. Suosittelen kovasti lukemaan tämän, jos et ole sitä vielä tehnyt. Vaikka inhorealismi on välillä kestämätöntä, kirjassa oli jotakin niin alkuvoimaisen suomalaista, että soisin Kätilön kuuluvan jokaisen suomalaisen pakkoliseen lukemistoon.

Osallistun tälläkin kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen ja ylenen sotamiehestä korpraaliksi.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Markus Zusak: Kirjavaras

Kuva lavastettu. Esko ei varastanut kirjaa.

Kuka olisi arvannut, että kuolema on huumorintajuinen? Kuka olisi uskonut, että kuolema tuntee surua ja epätoivoa?

Kirjablogit ovat hehkuneet Kirjavarkaan hienoutta jo pitkään. Eräänä perjantaina, kun olin juuri nousemassa Turun junaan, muistin että minulla oli mukana vain yksi kirja ja sekin jo loppusuoralla. Kestämätön tilanne tuollainen, 4,5 tunnin matka vaatii valmistautumista ja siksipä rinkassani on useimmiten ainakin kaksi, kolme tai joskus jopa neljä kirjaa. Tilanne johti siihen, että poikkesin pikaisesti asemarakennuksen pokkarihyllylle ja ostin heräteostoksena Kirjavarkaan. Olin kuullut, että kirjasta tehty elokuva tulee pian teattereihin ja tahdon nähdä sen, joten oli korkea aika lukea kirja.

Kun olin saanut junakirja nro 1:n luettua (taisi olla Lumikko ja yhdeksän muuta), aloitin Kirjavarasta. Alku sujui vähän takellellen ja töksähtelevän, välihuomautuksin varustetun ja persoonallisen kerronnan seuraaminen vaati keskittymistä, mutta vähitellen aloin lumoutua ja uppoutua tarinaan. Tarinan juju ja se, miksi kirja on niin erilainen ja omalaatuinen on se, että tarinan kertoja on Kuolema. Kuolema kuvaa elämää natsi-Saksassa, siellä eläviä ihmisiä ja niitä, joille Kuolemalla on asiaa. Erityisesti Kuoleman huomion kiinnittäää pieni tyttö, Liesel. Liesel on hyväsydäminen ja poikamainen tyttö, joka rakastaa kirjoja ja myös varastaa niitä. Hän on kirjavaras, jonka elämää Kuolema pysähtyy seuraamaan muutaman vuoden ajaksi.

Kirja oli ensinnäkin uskomattoman kaunis. Se että tiesin sen ilmestyvän pian elokuvana sai minut miettimään usein, miten upean ja koskettavan elokuvan kirjasta varmasti saakaan. Lieselin suhde kasvattivanhempiinsa leppoisaan romantikkoon Hansiin ja näennäisen kovaan mutta sisimmältään pehmoiseen Rosaan sulattaa sydämen. Toisaalta jos sydän alkaa sulaa jo tässä vaiheessa, se alkaa palaa karrelle, kun Kuolema kuvaa Lieselin suhdetta kellariin piilotettuun juutalaiseen Maxiin tai naapurinpoika Rudyyn.

Harvoin on kirjassa näin paljon tunnetta. Minun tapauksessani se ei ole pelkästään hyvä asia, sillä liika tunteisiin vetoaminen käy helposti liian raskaaksi. Olisin halunnut ahmia kirjan kerralla, mutta koin paremmaksi lukea sitä vähissä erissä. Toisaalta vaikka tapahtumat ja aiheet olivat hyvin raskaita, kirja oli kuitenkin toisinaan jopa iloinen. Toiveikkuus nostaa päätään ja elämä on toisinaan myös hauskaa ja hyvällä tavalla jännittävää hirvittävästä poliittisesta tilanteesta huolimatta. Silti Kuoleman jatkuva läsnäolo, ihan konkreettisestikin, tekee kirjasta hyvin raskaan. Tunteet vaihtelevat lukiessa laidasta laitaan ja ne pureutuvat niin syvälle sieluun, että eivät taida löytää tietään ulos sieltä kovin nopeasti.

Erikoisen kertojan lisäksi kirja on muutenkin poikkeuksellinen. Kieli on kuplivaa, raikasta ja tuoreen tuntuista ja kerronta ei etene perinteisesti. Kuolema tekee välihuomautuksia ja kertoo jo alkuvaiheessa, mihin suuntaan Lieselin elämä tulee kehittymään. On helppo uskoa, että Zusak on kirjoittanut tulevaisuuden klassikkokirjan, johon aina uudet lukijat, olivat he sitten kirjavarkaita tai eivät, tulevat ihastumaan.

Kirjablogeista löytyy lukematon määrä arvosteluja Kirjavarkaasta, tässä pari niistä:

Lue ainakin tämä Irenen upea teksti, joka ei kalpene itse kirjallekaan.
Katri ihastui kirjaan ja oli siitä hyvin pitkälti samaa mieltä kuin minäkin.
Sallan näkemys on aika erilainen, mutta minun on ehkä puoliksi allekirjoitettava tuo "näennäishistoriallista huttua".

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Markus Zusak
Luettu kirja: Kirjavaras
Alkuperäinen kirja: The Book Thief
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2005
Sivumäärä: 558
Mistä hankittu: Heräteosto rautatieasemalta
Arvostelu: ★★★★

perjantai 21. helmikuuta 2014

Miniloman minilukumaraton


Huomenta! Minilomani on alkanut mainiosti, asiat on hoidettu ja tankkausta on suoritettu niin kaupassa kuin kirjastossakin. Oi mitä luksusta olla arkipäivänä Turussa ja päästä käymään muutaman sadan metrin päässä sijaitsevassa lähikirjastossa! Lukupinooni päätyivät aiempien lisäksi vielä:

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia (223 sivua)
Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen (213 sivua)

Jos syntyy tilanne, että kaikki tökkii, löytyy hyllystäni varmasti paljon lisää hyviä ehdokkaita tai voin jatkaa eilen junassa aloittamaani, erittän lupaavaa, Westön Missä kuljimme kerran. Aloitan, kun kello kumahtaa 11 lyöntiä (kuvitteellista sellaista) ja lopetan siis kello 19:00. Kun aikaa on rajoitetusti, koitan käydä netissä mahdollisimman vähän, mutta joitakin väliaikatietoja tulen päivittämään. Tsemppi ja kisakatsomoseura ovat erittäin tervetulleita! Tämä on varmasti paljon jännempää kuin mikään muu urheilu, esimerkiksi joku jääkiekko, voi olla ;)

Let's mennään! Taidanpa aloittaa Aikakoneella.

Kl0 12:02
Kävin juuri vuodessa 182701. Ihmiset olivat jakautuneet morlokkeihin ja eloihin. Aikakone oli HUIKEA! Mahtava aloitus siis. Seuraavaksi taidan jatkaa Esquivelilla. Tämä on niin kivaa.
Sivuja luettuna: 94



Klo 14:01
Pöytään ja vuoteeseen luettu, kylläpä etenenkin nyt tasatunnein! Kirja oli viehättävä, sympaattinen, tunnelmaltaan erikoinen ja omaperäinen, mutta ennen kaikkea mukavan hömppä. Kaikki ne ruokaohjeet ja kuvailut ruuanlaitosta saivat minut nälkäiseksi. Taidankin tästä seuraavaksi mennä pinaattikeiton lämmittelypuuhiin ja alkaa samalla lukea Haahtelaa. Esko on maailman paras maratonkaveri, se ymmärtää rennon pötköttelyn päälle paremmin kuin kukaan muu!
Sivuja luettuna: 309



Klo: 15:21
Sain Katoamispisteen luettua, olipa se surumielisen kaunis! En oikein tiedä, mitä haluaisin lukea seuraavaksi, ehkä Blade runneria? Saan väliaikatiedotteita jääkiekosta seinien läpi, kun naapurit huutavat...
Sivuja luettuna: 469

Klo 16:52
Luinkin Miss Lonelyheartsin. Hmm, taisi jäädä jotakin oleellista tajuamatta, mutta ihan hieno oli, vaatisi ehkä syvempää analysointia. Kuuntelin tässä välissä myös 25 min äänikirjaa, kun kävin Eskon kanssa lenkillä. Vielä olisi kaksi tuntia lukuaikaa, minkäköhän valitsisin.
Sivuja luettuna: 583


Kello 18:39
Jaahas, maratonaikaa olisi jäljellä vielä parikymmentä minuuttia, mutta silmät alkavat lupsua siihen malllin, että taidan lopettaa suosiolla tähän. Viimeiseksi maratonkirjaksi aloittelin Nälkää, joka ansaitsee tulla luetuksi virkeämpänä. Hereillä oloa ei juurikaan edesauta vatsan päällä makoisasti uinuva kääpiömäyräkoira...

Yhteensä tulin lukeneeksi 672 sivua ja kuuntelin äänikirjaa 25 minuuttia, ei lainkaan hassummin siis! Kyllä tämä maratoonaus on niin hauskaa, että pitää löytää mahdollisimman pian aikaa täyspitkällekin koitokselle. Kivasti etenee samalla nuo listaprojektitkin. Kiitos tsempanneille :)

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Tulossa perjantaina: Miniloman minilukumaraton


Loma-aika on innoittanut kirjabloggaajia maratoonaamaan. Esimerkiksi Krista maratoonasi tänään ja Suketus viettää huomenna maratonpäivää. Minulle ei ole pitkää talvilomaa siunaantunut, mutta perjantaina minulla on vapaata eli pääsen jo huomenna matkustamaan kotiin. Aamulla on tylsiä asioiden hoitamisia (jonka takia tuo yksittäinen vapaapäivä on vähän pakko pitää), mutta ajattelin koittaa saada vapaapäivästä irti mahdollisimman paljon hauskaa luksusta. Ja mikä onkaan parempi muoto vapaapäivän viettämiseen kuin lukumaraton! 24 tuntia en aio viikonlopustani uhrata, mutta ajattelin pyrkiä kolmasosamaratoniin eli kahdeksaan tuntiin. Siinäkin ehtii saada jo ihmeitä aikaan. Esimerkiksi marraskuisella maratonillani luin välillä 9:00 - 17:03 yhteensä 919 sivua.

Heti idean keksittyäni ja siitä valtavasti innostuttuani keräsin täällä kämpässä lojuvia kirjoja pinoon. Tämä pino matkustaa huomenna rinkassa kotiin, jossa se tulee vielä kasvamaan. Maratonilla on kivaa olla valinnanvaraa, en tietenkään näistä tule lukemaan kuin pienen osan. Pinossa ovat:

Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade runner
Olen nähnyt leffan, joka oli valtavan iloinen yllätys. Alkuperäinen nimi on niin hyvä, Do Androids Dream of Electric Sheep. Sivuja 169.

Knut Hamsun: Nälkä
Ei ehkä maratonainesta? Kiinnostaa kovasti, mutta ehkä vasta myöhemmin kuitenkin. Sivuja 169.

Nathanel West: Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonely Hearts
Lyhyt, mutta ei välttämättä kovin kevyt? Sivuja 115.

Rebecca West: The Return of the Soldier
Englanniksi lukeminen voisi olla mukavaa vaihtelua. Sivuja 187.

Samuel Bellow: Tartu tilaisuuteen
Saa nähdä, tartunko tilaisuuteen, heh. Sivuja 145.

Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä
Rakastaja oli hieno ja tämäkin kiinnostaisi. Sivuja 154.

H.G. Wells: Aikakone
Tämäkin on ollut lukulistani kärjessä jo pitkään. Sivuja 94.

Kaikki yllämainitut ovat myös 1001-listalla. Suomalaiset suosikit listalla puolestaan on:

Joel Haahtela: Katoamispiste
Sain tämän kirjan kirjabloggaajien tontturingissä joululahjaksi P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saralta. En ole harmikseni ehtinyt sitä lukemaan, mutta ehkäpä nyt! Kirja vaikuttaa hurjan mielenkiintoiselta ja Haahtela on kirjabloggaajien keskuudessa hyvin pidetty. Sivuja 159.

Pino on melko raskas, jonka vuoksi lainasin mukaan myös villin kortin, jota voin hyödyntää vaikkapa lenkillä koiran kanssa. En käsitä, miten tämä vain istuskeli kirjaston hyllyssä!

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (äänikirja)
En ole lukenut Pulkkiselta vielä mitään, enkä tiedä, onko tämä hömpähkö uutuus paras valinta ensimmäiseksi kokeiluksi, kiinnostava joka tapauksessa. Kesto 4 h 47 min.


Mielipiteitä pinosta? Mitä sinä lukisit tai jättäisit lukematta? Olisipa jo perjantai!

Karonen & Honkala: Karim-sarjakuvat


1990-luvun alun Turku on julma paikka. Lama on kurjistanut ihmisten elämää ja romahduttanut hyvinvointiyhteiskunnan onnettomaksi ongelmapesäkkeeksi. Työttömyys, köyhyys ja luokkaerojen kasvu ovat johtaneet kaupungin anarkistiseen tilaan. Onnettomassa Turussa kukoistaa rikollisuus ja viidakon lait. Päällimmäisenä häärii kolme suurta jengiä, joiden erimielisyydet ja yhteydenotot herättävät pelkoa ja epätoivoa.

Tällaiseen maailmaan sijoittuu Karonen ja Honkala -parivaljakon Karim-sarjakuvat. Sarjakuvia on tähän mennessä julkaistu kolme osaa (Saalis ja saalistaja, Tarkoitus pyhittää keinot ja Rikos ja rangaistus) ja neljäs osa Pelätkää viiltäjää on tällä hetkellä ennakkotilattavissa. Karonen käsikirjoittaa, Honkala piirtää ja tuloksena on synkän koskettavaa ja kiehtovaa hienoa suomalaista sarjakuvaa.




Karim Mabare on 16-vuotias maahanmuuttajataustainen turkulainen nuorukainen. Hän koittaa luovia elämässä parhaana mukaan ja tulee sotkeutuneeksi mukaan Ulkopuoliset-nimiseen jengiin. Paikkaansa etsivä ja pohjimmiltaan kaikille hyvää tahtova Karim huomaa kuitenkin pian, miten rajua jengin toiminta on ja miten ikävästi jengi ja sen kolkko johtaja Eko Bombata tulevat vaikuttamaan hänen ja hänen perheensä elämään.

Omat matkani sarjakuvamaailmaan ovat sijoittuneet lähinnä huumori- ja strippipuolelle, joten tällaisen synkemmän ja juonipainotteisemman sarjakuvan lukeminen oli hyvin piristävä poikkeus. Heti sarjakuvat nähdessään mieheni sanoi, että näyttääpä hienolta ja muistuttaa ulkonäöltään erittäin paljon The Walking Dead -sarjakuvaa. Paljastuikin, että eipä se ole mikään ihme, sillä Karonen mainitsee mietteitä tekijältä -osuudessa kyseisen sarjakuvan tärkeäksi inspiraationlähteeksi. Pakko muuten nillittää hiukan noiden osioiden lukuisista ja räikeistäkin pilkkuvirheistä. Ne olivat ainoa asia näissä sarjakuvissa, jotka toivat tiettyä amatöörimäisyyden tuntua, vaikka eivät toki liittyneet itse tarinaan ja sarjakuvasta nauttimiseen mitenkään.



En ole itse lukenut Walking Dead -sarjakuvaa, joten en osaa sanoa yhteneväisyyksistä. Toivon, että tekijät ovat päässeet alkuperäisestä inspiroineesta sarjakuvasta rohkeasti tarpeeksi kauas. Näin vaikuttaisikin olevan, sillä etenkin juonellisesti sarjakuva on hyvin omaperäinen, jopa poikkeuksellisen raikas ja kansainvälisesti uskottava. Sarjakuvan tarina vetää kaikissa osissa hyvin ja ruutujako tuo rytmiä tarinaan, kun perinteiset ruudut, koko sivun kuvat ja vinosti asetellut ruudut vuorottelevat. Liike on mainiota, tehosteet samoin. Hahmojen tunteet välittyvät voimakkaina ja piirrosjälki on ammattimaista. Mustavalkoisuus toimii mielestäni hienosti, enkä kaipaisi sarjakuvaan värejä.

Karonen ja Honkala ovat tehneet hienoa sarjakuvaa, joka koukkuunnutti, herätti tunteita ja innosti. Taidanpa haluta lukea seuraavankin osan...

Saatu arvstelukappaleena.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Helmikuun kuukauden klassikko: Sadan vuoden yksinäisyys (Gabriel García Márquez)

Jos runebergintorttu olikin yksinäinen, ei se joutunut siitä kauan kärsimään.

Krö-höm! Sallinette pienen virkayskän sillä nyt olen hyvin ylpeä itsestäni. Helmikuun kuukauden klassikko on luettu jo nyt, vaikka helmikuuta olisi jäljellä vielä yli kymmenen päivää. Odotin tältä kirjalta paljon, mutta sainkin enemmän. Nimittäin hämmennyksen, turhautumisen, sekaannuksen ja lopulta myös ihastuksen.

Siis ihan oikeasti. Olin toki kuullut, että tässä kirjassa yhdellä  miehellä on seitsemäntoista poikaa, joiden kaikkien nimi on Aureliano, mutta olin jotenkin kuvitellut sen olevan vain hauska juttu, kuriositeetti, millä ei ole väliä juonellisesti tai tarinallisesti. En vain tiennyt sitä, että noiden seitsemäntoista Aurelianon lisäksi tarinassa oli muutama muukin Aureliano, jotka olivat kertomuksen seuraamisen kannalta tärkeitä henkilöitä. Niin ja Aurelianojen lisäksi muutama José Arcadio, yksi Arcadio, yksi Ursula, yksi Amaranta ja yksi Amaranta Ursula. Voi pojat. Ja tytöt. Ensimmäiset viisikymmentä sivua pysyin aika hyvin kärryillä siitä, kuka oli kukin, mutta sitten menin sekaisin. Perjantain junamatkalla huomasin googlettelevani puhelimella sanoja "one hundred years of solitude family tree" ja löysin pelastukseni. Jatkoin lukemista kaivaen vähän väliä puhelimen takin taskusta tarkastaakseni sukupuusta kenestä nyt oikein taas puhuttiinkaan ja aloin päästä jyvälle.

Nimien sekoittumisen lisäksi minua vaivasi kirjan alkupuolella jokin muukin, josta en lopultakaan aivan päässyt selville, mitä se oli. Ehkäpä ennakko-odotukseni leijuivat ylläni kuin Buendían suvun haamut ikään ja kahlitsivat minut pohtimaan jatkuvasti, miksi kirja on niin suosittu, missä ovat ne maagisen realismin piirteet, joista olin kuullut puhuttavan ja mihin tarina oikein kehittyy vai kehittyykö se lainkaan. José Arcadiot ja Aurelianot seurasivat toisiaan ja minä en saanut otetta punaisen langan päästä.

Sitten kuitenkin jotenkin napsahti, sillä tavalla hyvällä tavalla. Kaikki olikin unenomaista, hämärää, jännittävää ja epätodellista, vau! Macondon kylän konkreettisuus katosi ajatuksistani ja se alkoi hahmottua mielessäni hienona vertauskuvallisena kudelmana. Siellä asuvat ja asuneet henkilöt muuttuivat aaveiksi, muistoiksi ja tarinoiksi, joihin sekoittui teemoja sisällissodasta, joukkomurhista ja banaaninkasvatuksesta. Kirja ei ollutkaan pelkästään tarina oudosta ja toisinaan häiritsevän sisäsiittoisesta suvusta vaan jotakin suurempaa ja kauniimpaa. Sen jälkeen, kun ensimmäistä kertaa onnistuin näkemään kirjan tässä valossa, suhtauduin siihen arvostavammin. Valitettavasti kadotin tämän ajattelutavan kirjan loppupuolella ja jossakin vaiheessa tarina alkoi taas puuduttaa, mutta lukiessani tänään junassa loppuun viimeiset sivut, oloni oli omituisen onnellinen ja euforinen, sillä olin taas saavuttanut tuon erikoisen tunteen. Tuota tunnetta on vaikeaa selittää, mutta jotenkin se liittyy siihen, että koen nähneeni jotakin hyvin harvinaislaatuista. Sellaista, joka näyttää tavalliselta ja voi ollakin sitä, mutta jonka taustalla piilee jokin hyvin merkittävä voima, suuri viisaus. Márquez oli taikuri, jonka taikatemppu lumosi minut.

Olisin toivonut, että tuo tunne olisi kantanut läpi koko kirjan, mutta parempi edes hetkittäinen hurmos kuin ei hurmosta lainkaan. Toisaalta myös oivaltamisen tunne loi kirjalle lisäarvoa. Tunnen konkreettisesti sukeltaneeni johonkin uuteen ja arvaamattomaan, päässeeni peilin läpi ihmemaahan. En ihan ymmärtänyt mitä siellä näin ja miksi niin kävi, mutta hieno matka se oli joka tapauksessa. Aika harva kirja on saanut minut näin hämmentyneeksi ja näin kummalliseen, analysoivaan tilaan. On se Márquez vaan nobelinsa ansainnut.

Osallistun kirjalla sekä Jokken 14 nobelistia -haasteeseen, jossa avaan pistetilini sekä Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen, jossa ylenen sotamieheksi.


Kirjailija: Gabriel García Márquez
Luettu kirja: Sadan vuoden yksinäisyys (suom. Matti Rossi)
Alkuperäinen kirja: Cien años de soledad
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1967
Sivumäärä: 414
Mistä hankittu: Vuosia sitten Turun kirjamessuilta divaripuolelta
Arvostelu: 

torstai 13. helmikuuta 2014

Thomas Harris: Uhrilampaat

Kamera ja valaistus tekivät minusta ovelasti punapään. Kasvojen väri sen sijaan on varsin autenttinen. Nimimerkillä kevätaurinkoa odotellessa.

Hei! Kuka tiesi, että Uhrilampaat perustuu kirjaan? Käsi ylös! Minä en nimittäin tiennyt. Uhrilampaat on elokuvana voimakas käsite ja sen kohtaukset ovat tarttuneet pysyvästi jo useamman leffankatselijasukupolven sieluihin. Jodie Foster Clarice Starlingina ja uskomaton Anthony Hopkins Hannibal Lecterinä ja etenkin näiden yhteiset kohtaukset elokuvassa ovat elokuvan historian merkittävimpiä hetkiä. Uhrilampaat on yksi suosikkielokuvistani sen karmivuuden, hienon tunnelman, erikoisten hahmojen ja hirvittävän tarinan vuoksi. Olikin oikeus ja kohtuus, että tulin löytäneeksi kirjan elokuvan takana. Sillä kuulkaas, on helppo tehdä hyvä elokuva, kun on mielettömän hieno ja tunnelmaltaan jo elokuvamainen kirja, jota voi alkaa työstää. Suuren kunnian annan tietenkin loistavalle roolitukselle ja uskomattomille roolisuorituksille. Ilman niitä elokuva ei olisi niin loistava.

Elokuvan juoni noudattaa kirjaa yllättävänkin hyvin ja monet teoksen kohtaukset olivatkin täysin yksi yhteen leffan kanssa. Useimmiten en kestä lukea kirjaa, jos olen nähnyt elokuvan, kun en osaa kuvitella hahmoja ajattelematta leffaversion näyttelijöitä. Olikin erikoista lukea kirja, joka on tuttu elokuvana siten, että en ärsyyntynyt mielikuvituksen kahleista. Hannibal Lecterhän on yhtä kuin Sir Anthony Hopkins, joten ihmekö tuo. Vaikeaa sen sijaan oli käsitellä kirjan tunnelmaa ja tyylikeinoja itsenäisenä teoksena, kun mieleen sekottui koko ajan tunnelmakuvat leffasta. Tiedättehän, ne vankilan kolkon kosteat käytävät, Gumbin hirvittävä labyrintti, Lecter kasvosuojuksessaan. Elokuvan tekijät ovatkin tavoittaneet kirjasta ne tärkeimmät elementit ja siirtäneet ne valkokankaalle niin, että kirja ja elokuva tukevat toisiaan ja muodostavat yhdessä melkoisen taideteoksen.

Kirja toimi paremmin kuin elokuva luonnollisesti siinä, että tapahtumiin ja hahmoihin syventymiseen käytettiin enemmän aikaa. Etenkin Starlingin ja Gumbin taustaa valotettiin hienosti. Elokuvassa juttu lampaiden hiljaisuudesta (alkuperäinen nimihän on The Silence of the Lambs) tuntui hieman ohuelta ja selittelevältä taustatarinalta, kun kirjassa taas sitä valotetaan enemmän. Ja voi miten kammottava ajatus tuo lampaiden hiljeneminen edelleenkin on.

Kirja oli hieno elämys ja leffafanin matka tarinan taakse, kulisseihin. Suosittelen kirjaa kaikille, etenkin Uhrilampaat- ja Anthony Hopkins-faneille. Tosin en suosittele kovinkaan lämpimästi tätä Hanna-Liisa Timosen käännöstä, jossa kukoistivat anglismit ja joka tuntui vähän hutaisten tehdyltä. Ärsyyntynyttä huvia aiheutti  vaikkapa kohta "työnsi kannullisen Macea taskuunsa" ja Jane Doekin olisi kai taipunut paremmin Maija Meikäläiseksi.

Kirjailija: Thomas Harris
Luettu kirja: Uhrilampaat
Alkuperäinen kirja: The Silence of the Lambs
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1988
Sivumäärä: 349
Suomennos: Hanna-Liisa Timonen
Arvostelu: ★★★★

maanantai 10. helmikuuta 2014

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Monta vuotta sitten kesken jäänyt kirjakin, joka uskollisesti on asunut kirjahyllyssäni, pääsi kuvaan. Että ei tullut paha mieli sillekään. Tämä kirja on sitä paitsi mukava omistaa.

Elämä yllätti kirjabloggaajan. Tämän helmikuun kymmenenä ensimmäisenä päivänä en ole lukenut kovinkaan montaa sivua. Hämmentävää! Tavallaan myös piristävää. Nyt kun taas palaan tavalliseen arkirytmiini, nautin kovasti lukemisesta. Työkävelymatkoilla olen kuitenkin kuunnellut äänikirjaa myös näinä helmikuun alkupäivinä ja tulinkin ihmeen nopeasti kuunnelleeksi yhden suuren luokan klassikon, Saatana saapuu Moskovaan. Kirja on jäänyt minulta kesken joskus viitisen vuotta sitten, mikä harmitti minua, sillä muistan pitäneeni kirjan alusta. En yhtään muista, miksi kirja jäi kesken. Ehkä elämä yllätti silloinkin?

Elämän lisäksi minut pääsi yllättämään myös tämä kirja. Miten mainio, hauska, sekopäisen mieletön klassikko! Kirjan päätarinassa mystinen taikuri Woland, tai oikeammin Wolandin asussa esiintyvä Saatana, saapuu seurueineen Moskovaan ja saa aikaa kauheuksia. Päitä katkeilee, moraalittomia tekoja käy ilmi siellä sun täällä ja hullujenhuoneelle syntyy ruuhkaa. Kaiken kaikkiaaan Moskovassa alkaa tapahtua käsittämättömiä ja, no, päättömiä asioita ja kaupunki menee sekaisin. Päätarinan sivupoluilla seikkailevat myös Pontius Pilatus, Ješua Ha-Notsri (Jeesus), Mestariksi kutsuttu kirjailija, joka kirjoittaa kirjaa Pontius Pilatuksesta ja tämän salainen rakastajatar Margarita. Kirjan alkuperäinen nimihän on Mestari ja Margarita ja olisinkin suonut, että myös suomeksi kirja olisi säilytetty tuon nimisenä. Kyllähän se Saatana tosiaan saapui Moskovaan, mutta Mestari ja Margarita olisi ollut osuvampi, vähemmän paljastava ja kauniimpi nimi tälle kirjalle, joka osoittautui melkoiseksi helmeksi.

Kirjan juonen kehittely oli hienoa ja hitaita suvantokohtia ei tarinaan mahtunut. Antoisinta oli kuitenkin teoksen hahmot ja etenkin Wolandin värikäs seurue. Kahdella jalalla kulkeva Begemot-kissa, hännystelevät Azazello, Hella ja Korovjev ja tietenkin itse Woland, lakoninen, jykevä ja tumma hahmo. Joukko kaivaa moskovalaisten kaapeista luurankoja toisensa jälkeen, tarttuu ihmisluonnon noloimpiin ja hävettävimpiin epäkohtiin ja tulee siinä samassa tökkineeksi lukijankin mieltä ja omaatuntoa kitkerillä huomautuksillaan ja havainnoillaan. Bulgakov tuo esiin kammottavan hauskalla tavalla ihmisen ahneuden, irstauden, hyväuskoisuuden ja turhamaisuuden. Suosikkikohtauksessani Margarita saa Wolandilta voidetta, joka tekee hieman kulahtaneesta naisesta uskomattoman kaunottaren. Siinä samassa hän saa myös taidon ratsastaa näkymättömänä luudalla. Noidaksi muuttunut Margarita ratsastaa alasti luudallaan hurjana Moskovan katujen yllä ja minä hymyilin hämmentyneen riemukasta hymyä koko aamuisen työmatkani.

Kuunnellessani kirjaa mietin usein sanaa, joka ei sovi kovinkaan moneen yhteyteen yhtä mainiosti kuin tähän. Tuo sana on ilveily. Saatana saapuu Moskovaan oli loistavaa poliittista satiiria, ilveilyä, joka kosketti ja hauskuutti minua yllättävän paljon. Satiiri ei ole koskaan ollut vahvin lajini ja sen tunnistaminen ei aina ole helppoa, mutta tämä oli juuri sitä, mitä satiiri voi parhaimmillaan olla: osuvaa, hauskaa ja kaikessa huvittavuudessaankin hieman kammottavaa. Martti Mäkelän eläväinen luenta toi kirjaan varmasti lisäarvoa ja suosittelenkin kaikille klassikkokammoisille tämän kuuntelemista äänikirjana. Olisivatpa kaikki venäläiset klassikot yhtä hauskoja, riehakkaita ja viihdyttäviä! Parhaimmillaan Saatana saapuu Moskovaan oli kuin lempikirjani Liisan seikkailut ihmemaassa. Yhtä päätön, taianomainen ja viehättävä mutta synkän uhkaava.

Salla on lukenut kirjan monesti ja kuunnellut sen myös äänikirjana ja analysoi nerokasta teosta hienosti.
Elina kutsuu teosta osuvasti kirjalliseksi runsaudensarveksi.
Booksykin kuunteli kirjan äänikirjana ja oli aika lailla yhtä innoissaan siitä kuin minäkin. Hän oli samaa mieltä myös venäläisistä klassikoista.


Kirjailija: Mihail Bulgakov
Kuunneltu kirja: Saatana saapuu Moskovaan
Alkuperäinen kirja: Мастер и Маргарита
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1966
Suomennos: Ulla-Liisa Heino
Lukija: Martti Mäkelä

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Haasteita, haasteita ja melkoinen pötkö haastevastauksia

Minua on viskottu tunnustuksilla ja haasteilla viime aikoina niin monesti, että hyvä kun pysyn perässä. Kiitos te ihanat ihmiset, jotka olette minua ja blogiani muistaneet! Koska tuntuu, että olen (taas) mattimyöhäinen ja nämä haasteet ovat jo kiertäneet suurimman osan kirjablogeista, en tällä kertaa haasta ketään, mutta  kysymyksiin vastailen oikein mielelläni.


Ilahduin kovasti, kun sain tunnustuksen ja haasteen ihanalta Paulalta Kirjan pauloissa -blogista.  Ideana on jutella mukavia kahvikupposen äärellä eli vastata haastajan kymmeneen kysymykseen ja sitten taas kysyä kymmenen kysymystä viideltä muulta bloggaajalta. Kysymyksiä en laita siis eteenpäin, mutta kahvi ja kysymykset kelpaavat vallan mainiosti, tattista vaan!

1. Mikä alun perin innosti sinut kirjabloggaamaan?
Dementia. Siis se, että huomasin unohtavani lukemani kirjat ja katsomani elokuvat hirvittävän nopeasti. Siksi ajattelin, että bloggaaminen auttaisi muistamaan kirjat ja niistä syntyneet ajatukset pidempään. Samalla blogi oli mitä mainioin väline listaprojektin etenemisen seuraamiseen. En olisi uskonut, että se paisuu niin isoksi ja merkittäväksi osaksi elämääni. Mahtavaa!
2. Mikä on ollut bloggausaikasi tähtihetki (yksi niistä)?
Ensimmäinen lukija ja kommentti tuntui hienolta! Ja jokainen uusi lukija ja jokainen kommentti ovat tähtihetkiäni edelleen. 
3. Oletko tavannut henk.koht. muita kirjabloggareita?
En ole, aivan ohimennen olen moikannut, mutta joskus olisi kiva tavata ihan virallisestikin blogimaailmasta tuttuja naamoja.
4. Bloggaatko kirjoista, joista et pidä?
Kyllä, sillä projektissani tulen väkisinkin lukeneeksi kirjoja, joista en erityisemmin pidä ja kirjoitan myös niistä.
5. Millaisiin Blogistanian tempauksiin olet osallistunut?
Joulukalenterin luukku aukesi blogissani yhtenä joulukuun lauantaina. Muihin en vielä ainakaan muistaakseni ole osallistunut. Kimppalukumaratonia seurasin kesällä, mutta en itse päässyt osallistumaan silloin. Tempaukset ovat kuitenkin hurjan kivoja ja aion osallistua niihin jatkossa parhaani mukaan
6. Kirjoitatko itse muuta kuin blogia?
Nykyisin, enpä oikeastaan. Työjuttuja jonkin verran, lasketaanko niitä?
 7. Millaisia kirjoja luet mieluiten?
Kaikenlaisia! Viihdyttäviä, rankkoja, ajatuksia herättäviä, hauskoja, historiallisia, romanttisia... Makuni on laaja ja avoin. 
8. Mikä genre ei oikein nappaa?
Runot eivät ole suuremmin minun juttuni. Ja tietokirjallisuutta olen lukenut opiskeluaikanani _niin paljon_, että tietokirjojen suhteen pidän taukoa ainakin pari vuotta. Ehkä. Muuten en keksi mitään genreä, joka ei kiinnostaisi edes jossakin määrin. 
9. Mistä blogeista löytämästäsi kirjasta olet pitänyt?
Apua, varmasti monista, mutta en muista mitään! 
10. Mitä kirjaa suosittelet minulle ja muille luettavaksi?
Minulla on tähän vakioksi kehittynyt vastaus: Piin elämä (Yann Martel). Lue se!

Hieman toisenlaiseen kymmenen kysymykseen haasteeseen minut haastoivat Kirjasfäärin Taika, Minna Siikilä, Review Factoryn S. 

Ensin Taikan hauskoihin kysymyksiin:

1. Minkä runon tai romaanin lauseen muistat ulkoa?
Montakin, mutta runot jäävät rytminsä takia usein helpommin päähäni ja jumittuvat sinne toisinaan soimaankin, mikä on toodella ärsyttävää. Kuusivuotiaana kerhon juhlissa lausumani runo on jäänyt mieleeni luultavasti ikuisiksi ajoiksi. "Sik sikanen, silleroinen, musta possu pulleroinen! Syötetty minun sikani, kaalinpäillä kasvatettu" jne. Myös Pekoraali soi päässäni toisinaan, illanpaisto ja silkavat saijat, tiedättehän. Yleisesti ottaenkin olen hyvin sanaoriointeitunut, joten usein päässäni pyörii myös irrallisia lauseita romaaneista.
2. Mitä kirjaa suosittelet yleensä, kun joku pyytää suosittelemaan jotain kirjaa?
Harvemmin pyytää, mutta suosittelen ihan pyytämättäkin. Sitä Piin elämää.
3. Sorrutko ostamaan kirjan pelkän nimekkeen tai kansikuvan perusteella?
Enpä oikeastaan. Sorrun yleensä ostamaan listoilleni kuuluvia kirjoja tai kirjoja, joista olen kuullut hyvää.
4. Mikä oikolukuvirhe ärsyttää eniten?
Selvät huolimattomuusvirheet ovat raivostuttavia.
5. Mikä kirja istuu kirjahyllyssäsi lukematta aina vaan?
  Esim. nämä
6. Mikä on (oli) salainen lukupaheesi?
Haha, eipä minulla ole mitään järkyttäviä tunnustuksia tähän kysymykseen, harmi kyllä. Ehkä sellaiseksi voisi laskea ala-asteella lukemani Sweet Valley Hight.
7. Mikä on paras kirjan pituus sivumäärissä laskettuna?
Jos kirja on hyvä, parisataa sivua on ihan liian vähän. Keskimäärin nautin eniten pitkien kirjojen lukemisesta, mutta jos menee paljon yli tuhannen, alkaa jo puuduttaa. Ehkäpä sellainen 500 - 800 sivua.
8. Epilogit, puolesta vai vastaan?
Yleensä vastaan. Etenkin silloin jos ei liity oikeastaan mitenkään juoneen. Ja silloin jos liittyy, on mielestäni ärsyttävää erottaa erikseen epilogi.
9. Kartta kirjan tapahtumapaikoista, hot or not?
Hot, vaikkakaan en niitä yleensä niin tarkkaan katsele.
10. Mikä on paras humoristinen kirja?
Tummahkon huumorin suomalainen (Hotakainen, Nousiainen, Kyrö) kohtaa sanahauskuuttaja-suomalaisen (Parkkinen), se voisi olla aika onnistunut resepti. 

Sitten Minna Siikilän kivat kysymykset:
1) Mikä motivoi sinut alun perin kirjablogin perustamiseen, ja onko syy kirjoittamiseen edelleen sama?
Kts. Paulan ensimmäinen kysymys. Syy on pysynyt samana.
2) Millainen kirjamakusi on tällä hetkellä?
Pitkä ja paksu. Klassikoiden lukeminen on innostanut minua valtavasti, vielä valtavammin kuin yleensä, siis.
3) Täydelliset lukuolosuhteet?
Mukavat vaateet, lämpöinen olo ja pehmoinen sänky tai sohva, jossa on sopivaksi muokattavaa peitto- ja tyynymateriaalia.
4) Mitä lukeminen antaa sinulle?
Lukeminen rentouttaa, innostaa ja auttaa jaksamaan.
5) Jos saisit olla joku fantasiahahmo/eläin, kuka tai mikä haluasit olla?
Viidakkokirjan Baloo. Tai Tenavien Ressu, jolla on mahtava asenne ja mielikuvitus. Eipä nämä kyllä olleet suoranaisia fantasiahahmoja...
6) Mitä harrastat lukemisen lisäksi?
Musiikkia ja geokätköilyä. Luontoa. Haahuilua?
7) Kuinka suuri osa lukemistasi kirjoista päätyy blogiisi?
Kaikki oikeastaan. Blogihistoriani kirjat, joista en ole blogannut on laskettavissa yhden käden sormilla.
8) Millaisia kirjoja et halua lukea?
Oksettavia ja liian ahdistavia tai vaihtoehtoisesti ihan täyttä höttöä ja lässynläätä. Esimerkkinä kirjasta, jota en todellakaan halua lukea (mutta joka on listallani ja joskus sen siis tulen lukemaan) on J. G. Ballardin Crash.
9) Millainen on täydellinen kirjahylly?
Haaveilen tummaa puuta olevista massiivisista kirjahyllyistä, jotka kiertäisivät (myös kuvitteellisen) kirjastohuoneeni seiniä. Kirjat aakkosjärjestyksessä, totta kai.
10) Jos saisit omistaa vain viisi romaania, mitkä ne olisivat?
Apua, ei tällaisia saa kysyä! Hugon Kurjat ainakin, nuoruuteni suosikki Jaantilan Sannan jenkkivuosi myös, sillä on niin suuri merkitys muistoissani. Murakamia myös, 1Q84 ehkä, Irvingiä kenties? Garpin maailma Keltaisen kirjaston kirjana, jo vain. Viidettä kirjaa, jonka nappaisin mukaan hyllystäni, jos minä joutuisin lähtemään autiolle saarelle / tulisi tulipalo, en osaa suoralta kädeltä sanoa. Ehkä jokin oikein pitkä ja paksu, jota sitten voisi tavailla ja ihailla pitkään ja hartaasti.

Ja lopuksi S:n syväluotaavat kysymykset:

1. Mihin kiinnität eniten huomiota lukiessasi (esim. juoni, henkilöt, tyyli...)?
Tyyli ja tunnelma, se on aina päällimmäisenä mielessäni ja sen myös muistan pisimpään kirjan luettuani.
2. Millainen on hyvä tarina?
Yllättävä, jännittävä, koskettava, hauska, kaikkia näitä tai vain jotakin. Pidän yleensä monipuolisista ja polveilevista tarinoista.
3. Onko kirjalla hyvä olla opetus?
Kyllä ja ei. Kurjat tyylinen Valjeanin moraali -meininki on todella jees, Pikku naisia ei taas ole kestänyt aikaa ihan  yhtä hyvin. Opetukset ja selvät sanomat ovat usein vau-efektejä kirjassa, mutta aika vaarallinen laji, sillä opettavaisuuden ja saarnaamisen raja on hiuksenhieno.
4. Mikä saa/saisi sinut tarttumaan sellaisen genren kirjaan, josta et usko pitäväsi?
Listani. Tärkein motivaation lähteeni.
5. Onko olemassa sellaista asiaa kuin hyvä tyyli?
On! Mutta myös huono tyyli voi olla joissakin tapauksissa hyvää. Hyvin subjektiivista siis.
6. Lempipuuhasi (lukemisen jälkeen)?
Luonto ja luontojutut. Musiikki ja musiikkijutut.
7. Horoskooppimerkkisi ja istuuko se sinuun hyvin?
Oinas ja öö, en tiedä? Oinaat kai ovat äkkipikaisia ja hankalia tyyppejä, mitä en kyllä allekirjottaisi kovinkaan kärkkäästi. En usko horoskooppeihin, olen tylsä.
8. Mitä opiskelet/opiskelit? Mikä on nykyinen ammattisi tai mistä ammatista haaveilet?
Opiskelin yliopistossa luonnontieteellisessä tiedekunnassa. Olen täysin oikealla alalla. Silti joka kerta, kun käyn kirjastossa tai kirjakaupassa kadehdin niitä ihmisiä, jotka saavat työskennellä kirjojen parissa.
9. Oletko asunut joskus ulkomailla?
En ole. Jos jonnekin ulkomaille pitäisi muuttaa, muuttaisin Pohjois-Norjaan.
10. Suurin haaveesi?
Saada kaikki 1001 kirjaa luettua?


Kiitos vielä asianomaisille haasteista, näihin oli hauska vastailla!