perjantai 31. tammikuuta 2014

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta


Pasi Ilmari Jääskeläinen vaikuttaa olevan eräänlainen kirjabloggaajien lempilapsi. Googlatkaapa vaikka hänen nimensä tai mikä tahansa hänen kirjoistaan ja saatte pitkän listan linkkejä kirjablogeihin. Enpä minäkään olisi kuullut kirjailijasta, jos en olisi sotkeutunut syvälle blogimaailmaan. Lumikko ja yhdeksän muuta on arvosteltu ja kehuttu niin monessa kirjablogissa, että totta kai minäkin halusin lukea sen. Ja onhan se 2000-luvun suomalaiset suosikit -listalla sijalla 55. Maaginen realismi (tai no, Murakami) on sydäntäni lähellä ja siispä avasin kirjan varsin innoissani.

Ensimmäiset 150 sivua olin hieman ärsyyntynyt ja mietin, että tämäkö nyt on se paljon hehkutettu kirja. Jokseenkin lapsellinen, sekavahko ja kummallinen opus. Mutta sitten Jääskeläinen alkoi iskeä tiskiin sellaista tekstiä, että silmäni pyöristyivät ja suuni taipui hymyyn. Kuten nyt vaikka:

"Hetken ajan Ella Milana halusi olla sellainen ihminen, jolla on tapana pyydystää lumihiutaleita kielellään. Parin minuutin ajan hän harkitsikin vakavasti ainakin yhden lumihiutaleen pyydystämistä, ihan vain, jotta saisi tietää, miltä moinen spontaani ele tuntui. Sitten hän totesi, että oli asiaa miettimällä jo kadottanut mahdollisuuden spontaanisuuteen. Lumihiutaleet saivat sataa rauhassa maahan asti." s. 164

tai

"Ella ei ollut koskaan uskonut joulupukkiin, pääsiäispupuun tai jumalaan; hän oli saanut voimaa uskostaan kaiken ikuiseen tallentumiseen". s. 257

Lumikko ja yhdeksän muuta on erikoinen aikuisten satu kirjallisuudesta, kirjailijoista ja inspiraation lähteistä. Tietynlainen lapsellisuuden tuntu häiritsi minua kirjan loppuun saakka ja luulen sen johtuvan hahmojoen nimistä ja etenkin Lumikon Otuksela-hahmojen nimistä, jotka toki olivatkin lastenkirjojen hahmoja. Sen sijaan turkulaisena arvostin kovasti Aura Jokinen -nimeä! En siis pitänyt kirjasta niin paljon, kun monet muut ovat pitäneet, mutta olihan tämä nyt todella hieno ja hyvin poikkeuksellinen teos. Jääskeläinen hallitsee sanansa ja juonenkehittelyn ja aion lukea hänen kirjojaan lisääkin.

Kirjalija: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kirja: Lumikko ja yhdeksän muuta
Julkaisuvuosi: 2006
Sivuja: 322
Mistä hankittu: Turun pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: 29. - 31.1.2014 junassa ja kämpillä
Arvostelu: ★★★


torstai 30. tammikuuta 2014

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti



Olen blogannut Stieg Larssonin uskomattoman koukuttavan Millenium-trilogian aiemmista osista täällä. 

Tämän viimeisen osan, Pilvilinna joka romahti, kuuntelin aiemmista lukukokemuksista poiketen äänikirjana. Työmatkani on 3,5 kilometriä pitkä ja taitan sen kävellen. Kävelen siis päivittäin melkein puolitoista tuntia, joka toisinaan käy vähän tylsäksi. Tammikuun alussa iskeneiden paukkupakkasten myötä käveleminen kävi entistä raskaammaksi, joten totesin kaipaavani kävelymatkoille jotakin piristystä. En tiedä missä tylsässä ideaköyhässä tilassa aivoni ovat olleet. Olen nimittäin monesti kävellessäni miettinyt, että harmi kun kävelessä ei oikein pysty (turvallisesti) lukemaan, kun siinä olisi hyvää aikaa. Hei haloo, äänikirjat, huudahdtivat aivoni lopulta, samoihin aikoihin kun keksin että myös palapeliä tehdessä voi mukavasti kuunnella äänikirjoja.

No, tammikuiden kylmien aamujen ja iltojen piristykseksi aloin kuunnella Stieg Larssonia. Pilvilinna joka romahti osoittautui mitä parhaimmaksi työmatkakuunneltavaksi. Se oli sopivan mukaansatempaava, mutta tarpeeksi kevyt, että siihen jaksoi keskittyä. Kuunnellessa kun oli ihan hyvä myös havannoida ympäristöä, ettei esimerkiksi kävellyt auton alle.

Pilvilinna oli trilogian kirjoista hitain, selittelevin ja vähiten koukuttava, mutta silti nerokas ja hienosti trilogian päättävä teos. Pilvilinna jatkuu siitä, mihin Tyttö joka leikki tulella jäi. Lisbeth Salanderia on ammuttu päähän ja hän makaa sairaalassa. Häntä syytetään muutamasta murhasta ja muista hirveyksistä. Lisbeth onkin teoksessa aiempia kirjoja vähemmän toimivassa roolissa, vaikka hän sairaalasta käsin vaikuttaakin paljon tapahtumien kulkuun ja on toki teoksen keskushahmo. Enemmän vauhdissa ovat Millenium-lehden Mikael Blomkvist sekä Erika Berger, joka on siirtynyt Svenska Morgon Postenin päätoimittajaksi. Tärkeitä rooleja on myös poliiseilla sekä Milton securityn tutkijoilla.

Pilvilinna joka romahti oli yllättävänkin poliittinen. Siinä purettiin Zalachenko-vyyhtiä ja ratkaistiin siihen liittyneitä asioita. Kirja valotti samalla Lisbethin taustaa, jonka kaikki hirveydet alkavat vähitellen paljastua yhä suuremmalle piirille ja kaikki kytkeytyy monimutkaiseksi verkostoksi hämäriä ja erittäin hämäriä juttuja, jotka johtavat aina Ruotsin hallitukseen asti.

Larsson kirjoittaa ihailtavan helposti ja rennon oloisesti. Dialogi on loistavaa ja sitä olen tainnut kehua aiemmissakin teksteissäni. Dialogi toimi myös yllättävän hyvin äänikirjassa. Kari Ketonen (muutama sydän tähän) luki niin taitavasti, että ei ollut yhtään vaikeuksia seurata sitä, kuka milloinkin oli äänessä. Rakastan Larssonia myös siksi, että hänen naishahmonsa ovat vahvoja, koviksia, itsenäisiä ja ihailtavia tyyppejä. Tarinassa on hirviömäisiä miehiä, jotka eivät pidä naisia minkään arvoisina ja käyttävät heitä hyväkseen ja näiden miehien karmivia salaliittoja. Mistään kevyestä tarinasta ei siis todellakaan ole kyse. Joka tapauksessa Millenium-trilogia oli hieno ja ainakin jossakin määrin ikimuistoinen lukukokemus, jota minun tulee ikävä. Pilvilinna joka romahti oli hieno tilinpäätös hienolle sarjalle, mutta vakavampi ja ei aivan niin vauhdikas kuin sarjan aiemmat osat.

Kirjalija: Stieg Larsson
Kuunneltu kirja: Pilvilinna joka romahti
Alkuperäinen kirja: Luftslottet som sprängades
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2007
Missä kuunneltu: Valtavan kylminä tammikuun päivinä työmatkoilla
Arvostelu: ★★★

tiistai 28. tammikuuta 2014

Tammikuun kuukauden klassikko: Tuulen viemää (Margaret Mitchell)

Soundtrack: Indica - Scarlett


Esittelyyn pääsee nyt ensimmäinen kuukauden klassikko -haasteeni kirja, Margaret Mitchellin Tuulen viemää. Seuraavien kuukausien klassikot voi käydä katsomassa täällä.

Tuulen viemää yllätti minut täysin. Se oli paljon suurempi, kauniimpi, eeppisempi ja koskettavampi kuin olisin osannut arvata. Yllätyin myös sen juonesta, joka jälleen kerran todisti uskomatonta paikallisdementiaani, joka kohdistuu leffojen ja kirjojen juonen unohtamiseen. Siitä ei ole montakaan vuotta, kun näin Tuulen viemää -elokuvan, mutta en muistanut lukiessani siitä oikeastaan mitään ja yllätyin kirjan juonenkäänteistä. Sinänsä ihan mukavaa! Tunnelmat jäävät mieleeni voimakkaasti, mutta itse tapahtumat unohtuvat. Tuo unohtelu oli tärkein syy siihen, miksi alunperin perustin tämän bloginkin. Enhän tahdo lukea tuhatta yhtä kirjaa vain huomatakseni muutaman vuoden päästä, etten muista niistä juuri mitään.

Tuulen viemää oli kiehtova sekoitus romantiikkaa, sotaa, kasvutarinaa ja ajankuvaa. Sen päähenkilö Scarlett O'Hara on teoksen sielu, joka ei syyttä ole yksi kirjallisuuden historian tunnetuimmista ja ikimuistoisimmista hahmoista. Kirjan alussa hän on vain 17-vuotias tytönhupakko, jolle tärkeintä on miesten ihailu, kauniit puvut ja kaupungin kapein vyötärö. Scarlett on itsekäs, röyhkeäkin, mutta ennen kaikkea kovin nuori, kokematon ja ymmärtämätön. Hän tekee häikäilemättömiä ja ajattelemattomia ratkaisuja ja esimerkiksi päätyy naimisiin hyvin arveluttavista syistä peräti kolmesti. Scarlettin elämä olisi luultavasti jatkunut yhtä huikentelevaisena, pinnallisena ja hauskana, ellei kuvioita olisi tullut sotkemaan sisällissota.

Tarinan alussa sota on vain sana, joka liikkuu toisinaan huhuissa. Se on epämääräinen uhka, jonka ei uskota voivan toteutua. Yhtäkkiä se kuitenkin iskee, synkkänä ja uhkaavana, mutta ihmisten mielikuvissa nopeasti ohimenevänä, helposti voitettavissa olevana. Yksi taistelu vielä, niin jenkit sortuvat, uskovat etelävaltiolaiset. Sota kuitenkin yllättää kaikki. Se kestää, laajenee ja vaatii hirvittävän määrän miehiä. Suru-uutiset saavuttavat omaiset, lomilla olevien sotilaiden silmistä heijastuu epätoivo ja kauheuksia tapahtuu niin rintamalla kuin siviilissäkin. Tuulen viemää kuvaa sotaa upeasti kaikessa sen hirveydessään. Etenkin sen epätodellisuuden tuntu, miten vaikea ihmisten on uskoa, että sota koskettaa juuri heitä, tapahtuu juuri heille, on kuvattu koskettavasti. Huomaan nukkuneeni niillä(kin) historiantunneilla, joilla käsiteltiin Yhdysvaltain sisällissotaa, sillä asiat tuntuivat niin vierailta orjakysymystä lukuunottamatta. Muistinkin taas miksi pidän niin paljon historiallisista romaaneista: niistä voi oppia paljon uutta, vaikka tietoon tuleekin toki suhtautua varauksellisesti.

Junan viemää. Alan uskoa, että joissakin tapauksissa e-kirjat voivat olla käteviä.

Scarlett joutuu sodan myötä aikuistumaan ja vastuullistumaan. Se ei kuitenkaan onneksi tarkoita mitään tylsää ja epäaitoa kasvutarinaa bimbosta pyhimykseksi. Scarlett on hahmona rakastettavan inhimillinen ja epätäydellinen. Hän toimii itsekkäästi ja rahanahneesti, mutta pohjimmiltaan hän toimii niin kuin parhaaksi näkee niin itsensä kuin perheensä ja läheistensä puolesta. Scarlett on vahva, älykäs ja käyttäytyy kuin miehet, joten tietenkin hän herättää paljon pahennusta. Hän on mahtava ja kaikessa rosoisuudessaan samaistuttava hahmo. Kaiken murehtijana ajattelin omaksua häneltä ajatuksen, että vaikeiden asioiden ajattelua voi siirtää  huomiselle, sillä silloinkin on uusi päivä, jolloin voi olla enemmän voimia. Tärkein syy, miksi pidin Scarlettista ja samaistuin häneen oli kuitenkin hänen rakkautensa kotitilaansa Taraa ja sen punaista maaperää kohtaan. Hän on valmis tekemään mitä tahansa, jotta ei menetä Taraa, jossa on hänen juurensa. Minullekin, maalaistytölle, kotitila edustaa jotakin valtavan pysyvää, juurevaa ja merkityksellistä. Sen metsät, pellot ja savinen ja turpeinen maa ovat minulle aina rakkaita ja tärkeitä. Ymmärsinkin Scarlettia ja hänen motiiveitaan sen vuoksi hyvin ja liikutuin tuon tuosta.

Kiehtovaa romaanissa oli myös sen monitasoiset ihmissuhteet ja niiden kehittyminen. Etenkin näennäisen nyhverö Melanie kehittyy ja  kasvaa hahmona erittäin merkittävästi ja Scarlettin suhtautuminen häneen on rakenneltu hienosti ja psykologisen tarkkanäköisesti. Rhettin valloittavuudesta ja mahtavasta asenteesta nyt puhumattakaan.

Tuulen viemää oli monitasoinen, taitava, uskomaton ja yllättävä. Luin kirjan viimeiset sivut täpötäydessä junassa. Jos olisin lukenut ne yksinäisyydessä, olisin luultavasti itkenyt kovaäänistä vollotusitkua, ihan jo siitä hyvästä, että antoista, ihana ja pitkään kestänyt lukukokemus oli päättymässä. Tuulen viemää antaa varmasti paljon kaiken ikäisille (naisille?) ja minua oikeastaan harmittaa, etten ollut tullut lukeneeksi tätä aiemmin, sillä nuorempana olisin varmasti keskittynyt varsin eri asioihin kuin nyt. Tulen aivan varmasti kuitenkin lukemaan tämän uudestaan joskus vanhempana. Tuulen viemää on ehdottomasti ansainnut paikkansa kaikilla klassikkolistoilla.

Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.


Kirjailija: Margaret Mitchell
Luettu kirja: Tuulen viemää (suom. Maijaliisa Auterinen)
Alkuperäinen kirja: Gone with the Wind
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1936
Sivumäärä: 894
Mistä hankittu: Vaasan pääkirjastosta
Missä ja milloin luettu: Tammikuussa 2014
Arvostelu: 

maanantai 27. tammikuuta 2014

Mikko Rimminen: Nenäpäivä



Irma on keski-ikäinen nainen, joka matkustaa linja-autolla Keravalle, kun on nähnyt lehdessä ilmoituksen muuton takia pois annettavista huonekasveista. Peikonlehteä hän on lähtenyt hakemaan. Irma jotenkin päätyy kuitenkin väärään rappuun ja väärälle ovelle, tulee soittaneeksi ovikelloa ja astuneeksi sisään. Ja eihän sitä nyt voi noin vain mennä kylään, vaan on tehtävä jotakin asiaakin ja siksi Irma tulee aloittaneeksi uran kyselijänä, taloustutkimusta tekevänä haastattelijana.

Ensimmäinen käynti on taustaselvitystä, että soveltuuko haastatateltava tutkimukseen. Irma tulee käyneeksi useammassa kodissa ja joihinkin hän palaa useammankin kerran. Irma alkaa oppia keravalaisista tuttavuuksistaan yhtä ja toista ja kiintyäkin näihin. Kuten elämässä usein käy, Irma kohtaa kuitenkin myös epäluuloisia ihmisiä, jotka alkavat epäillä onko Irma mikään oikea haastattelija ja tästä seuraa vaikeuksia.

Rimmisen Nenäpäivän juoni on yksinkertainen ja kevytkin ja sitä voisi ensipuraisulta erehtyä luulemaan puhtaasti komediaksi. Irma tulee kuitenkin erikoisilla ja satunnaisilla käynneillään nostaneeksi esiin joukon hahmoja, joiden tarinat koskettavat. Suru, alkoholismi, lomautukset ja yksinäisyys. Pohjaton yksinäisyys. Se kun ihminen on pieni yhteiskunnan murunen, jota kukaan ei muista, joka ei merkitse muille mitään, joka on täysin yksin, muista eristynyt, yksinäinen. On selvää, että Irmakin on hirvittävän yksinäinen ja se ajaa hänet käyttäytymään vähäsen sekavasti.

Irma ja Rimminen siellä taustalla tekevät hienoa työtä kaivamalla esille  niitä asioita, jotka tässä yhteiskunnassa ovat pahiten pielessä. Uskon että keravalaisista kerrostaloista, oululaisista olohuoneista ja kuopiolaisista kuppiloista löytyy koko joukko sellaisia ihmisiä, jotka ilahtuisivat aidosti Irman vierailusta ja jutustelusta, jotka kaipaisivat edes ohimenevää juttutuokioita ja sitä, että jotakuta kiinnostaa.

Pidinkin kirjan tarinasta, sen ideasta ja koskettavuudesta. Se mistä taas en pitänyt, oli Rimmisen kiitelty kieli. Hän vääntelee sanoja, muotoilee niitä uudestaan ja käyttää erikoisia ilmaisuja. Hän kirjoittaa dialogin putkeen siten, että vuorosanoja erottavat vain pilkut ja keksii omat kirjoitussääntönsä. Olen kaiketi niin konservatiivinen suomen kielen ja kielioppisääntöjen suhteen, että ärsyynnyin toisinaan kielestä. Onneksi toisinaan minua liikaa hämmentänyt kieli ei kuitenkaan muuttanut sitä, että kirja jätti minuun varsin lämpimän ja tyytyväisen olon. Nenäpäivä muistutti lukijaansa huomioimaan lähimmäistään ja miettimään, kuka siellä seinän takana asuukaan ja millainen on hänen tarinansa. Lisää avointa asennetta ja vieraille ihmisille hymyilemistä, sitä minä tahtoisin lisää tähän maailmaan. Minulla on kotona villiintynyt peikonlehti, jonka voisin aivan mielelläni laittaa kiertoon ja samalla jutella kahvikupillisen verran jonkun juttuseuraa kaipaavan kanssa. Muistuttakoon tuo peikonlehti minua tämän maan irmoista ja siitä tunteesta, jonka kirja minuun jätti, vaikkei se ihan napakymppi ollutkaan.

Mainioita arvioita Nenäpäivästä ovat kirjoittaneet muun muassa
Sara (P. S. Rakastan kirjoja), joka nautti Rimmisen kielestä ja vertaa sitä ihanasti kullankeltaiseen voisulaan,
Katja (Lumiomena) 
Jokke ja
Linnea (Kujerruksia)


Kirjailija: Mikko Rimminen
Luettu kirja: Nenäpäivä
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 339
Arvostelu: ★★★


tiistai 21. tammikuuta 2014

Kuukauden klassikko - päätön idea!


Voi mikä idea! Olen kuluttanut tammikuutani lukemalla Tuulen viemää, joka on aivan ihastuttava, huippuluokan klassikko. Hämmästelen, miten en ole tuota kirjaa vielä ennen lukenut ja miten paljon minulla onkaan lukematta hulppean hienoja klassikoita.

Jostakin pälkähti päähäni älyvapaa idea, ajatus siitä, että jokaisen tämän vuoden kuukauden alussa valitsisin listaltani yhden klassikon - oikean klassikoiden klassikon, megaklassikon - ja kuukauden aikana lukisin sen loppuun, joko siitä nauttien tai sitä vihaten, ahmien tai vain vähäsen kerrallaan lukien. Näin olisin vuoden loputtua lukenut listaltani kaksitoista klassikkoa!

Ajattelin saman tien pahimman luokan lista- ja suunnittelufriikkinä laatia listan noista klassikoista, jotka tahtoisin tämän vuoden aikana lukea. Kaikki oikeudet muutoksiin, kirjojen vaihtamisiin, haasteen keskeyttämiseen ja kirjan kesken jättämiseen pidätetään. Enhän voi mitenkään tietää vielä tulevasta elämäntilanteestani, onko minulla ylipäätään aikaa lukemiseen, saanko kirjaa kirjastosta, haluanko lukea sen aiemmin tai en ollenkaan ja niin edelleen. Jos en ehdi lukemaan klassikkoa kuukaudessa, pyrin lukemaan sen loppuun seuraavan kuukauden aikana. Mutta joka tapauksessa, suunnittelu on kivaa ja tässä siis haastetta koko loppuvuodelle. Haastanpa samalla kaikki muutkin mukaan lukemaan klassikoita kanssani! Mitkä klassikot sinulla on vielä nujertamatta ja mikä on lempiklassikkosi?


Kuukauden klassikko, alustava lista:
Tammikuu - Margaret Mitchell: Tuulen viemää LUETTU
Helmikuu - Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys LUETTU
Maaliskuu - Charles Dickens: Kolea talo KESKEN
Huhtikuu - Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (nyt tai ei koskaan!) LUETTU
Toukokuu - Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi TAI Kolme muskettisoturia LUETTU
Kesäkuu - Umberto Eco: Ruusun nimi KESKEN
Heinäkuu - Boris Pasternak: Tohtori Zivago KESKEN
Elokuu - John Steinbeck: Vihan hedelmät KESKEN
Syyskuu - Nikolai Gogol: Kuolleet sielut LUETTU
Lokakuu - Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys LUETTU
Marraskuu - Günter Grass: Peltirumpu LUETTU
Joulukuu - Daniel Defoe: Robinson Crusoe

maanantai 20. tammikuuta 2014

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän


Musiikki kuvittaa elämääni voimakkaasti. Lapsuusaikaani leimasivat lamavuodet, jotka kuulostivat Leevi and the Leavingsilta. Ylämäki alamäki ja Elina mitä mä teen. Matti Esko lauloi radiossa ja ihmettelin, miksi ne Helsingin herrat nyyhkivät lavan alla. Ala-asteella soi Spice girls, Scooter ja europop. I'm a Barbie girl. Sitten tulivat Pretty fly for a white guy, Come as you are, Yellow submarine, Truly madly deeply, Ava Adore ja Bad taste.

Kun isäni oli kuollut, soitin pianolla Faith Hillin There you'll be:tä aina vaan uudestaan ja itkin. Ensimmäiseen ulkomaanmatkaani yhdistyy Simonin & Garfunkelin Sun is burning, vapaus, nuoruus, onnellisuus ja lämmin toukokuun päivä Eiffel-tornin puistossa. Kun olin valmistautumassa ensimmäisille treffeille miehen kanssa, joka nykyisin on aviomieheni, radiossa soi Pelimies, kuten muutenkin koko ajan sinä kesänä. Eräänä toisena kesänä kuuntelin koko ajan Marilyn Mansonia ja Kornia. Eräänä loskasateisena päivänä matkalla yliopistolle kuuntelin Zen Cafeta ja jaksoin paremmin. Graduaineistoa kerätessä labrassa savikakkujen keskellä soi radiossa Party Rock Anthem ja bussimatkoilla mp3-soittimessa Garbage, Volbeat, System of a down ja Megadeth. Hääkutsuihin päätyi lainaus CMX:n biisistä, häämatka kuulosti Oasikselta ja CCR:ltä. Vuoden 2013 kevät oli Jake Buggin. Kun oli ikävä, The Connells auttoi, kun itketti Keanen Bend & break helpotti. Kun sattui, Johnny Cashia sattui myös. Punk, grunge, trash metal, trance, rock, pop ja aina vaan The Beatles ja 60-luku. Minun elämäni.

Minä rakastan musiikkia, elän ja hengitän sitä. Tämän vuoksi rakastin myös Juha Itkosen Anna minun rakastaan enemmän -kirjaa. Rakastin sen lukuisia musiikkiviittauksia ja sitä, että tunnistin niistä suurimman osan ja muistin jälleen muutaman jo välillä unohtuneen suosikkinikin. Rakastin sitä, että koko kirja tuntui uskomattoman hienolta albumilta introineen, siltoineen ja säkeistöineen. Kirja oli konkreettisestikin rakennettu näin eri osien otsikoinnilta, mutta musiikillinen tuntu ilmeni parhaiten lauserakenteissa, toistoissa ja iskevässä biitissä.

Anna minun rakastaa enemmän oli suloisenkatkeraa musiikkia, jota en tahdo pilata muilta (enkä kenties itseltänikään?) kertomalla siitä liikaa. Tarinan keskiössä on suomalainen rock-tähti Summer Maple, oikealta nimeltään Suvi Vaahtera. Suvin tarinaa kertovat kirjassa vuorotellen Antti, joka kertoo olevansa Suvin laulujen "hän" sekä Suvin äiti. Suvi itse ei ole äänessä ja hänestä syntyvä kuva on upeasti rock-tähtimystiikan peittämä, epätodellinen ja ihannoiva. Kirjassa kaikki tuntuu hieman epätodelliselta kuin musiikki, josta ei aivan saa kiinni, joka on liian kaunista ja koskettavaa ollakseen totta ja aidosti koskettavaa.

Itkonen kirjoittaa ilmiömäisesti. Jääkiekkokaupungin arki, haparoivat ensimmäiset keikat, puolityhjä Tavastia, epävarmuus, pakkomielle ja rakkaus, suuri New York, ikävä ja kuolema, kaikki on kuvattu koskettavasti ja aidosti. Useamman kerran lukiessani mietin, että kirja on vähän kuin suomalainen versio High fidelitystä, tosin loppua kohden tämä tunne heikkeni. Itkonen kirjoitti kirjan, joka salli minun kirjoittaa paljon enemmän musiikista kuin itse kirjasta. Aika hienoa, sanoisin. Kun kaksi minulle rakasta asiaa, kirjallisuus ja musiikki, yhdistyvät näin hienosti, on sydän pakahtua.

Tätä tekstiä kirjoittaessa soi mm. : Lana Del Rey, Infected Mushroom, Anthrax ja The Distillers.

Kirjailija: Juha Itkonen
Kirja: Anna miun rakastaa enemmän
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2005
Sivumäärä: 398
Mistä hankittu: Vaasan Palosaaren kirjasto
Missä ja milloin luettu: Junamatkoilla viikonloppureissulla siskon luokse 18. - 19. tammikuuta
Arvostelu: ★★★★★ (minusta tuntuu, että olen viime aikoina rakastanut niin monta kirjaa, että tähdet loppuvat pian kesken)




perjantai 17. tammikuuta 2014

H. P. Lovecraft: Hulluuden vuorilla

Hyvänen aika. Mitä minä juuri luin?

Ihminen on tassutellut tällä maapallolla geologisesti katsoen aivan mitättömän lyhyen ajan. Geologisesti mielenkiintoiset prosessit vaativat ihmisen mittapuussa tuhottomasti aikaa ja siksipä ihmisellä helposti onkin sellainen kuva, että maailma on aina ollut tällainen kuin se on nyt. Tämä kokonaisuus, jonka me tunnemme nykyisin Suomena ja Suomen kallioperänä on vuosimiljardien ja miljoonien kuluessa surffaillut mannerlaattojen mukana ympäri planeettaa, ei suinkaan pysynyt paikallaan täällä alati kylmässä pohjolassa (joka sekään ei suinkaan aina ole ollut kylmä). Viimeksi Suomi hengaili päiväntasaajan tietämillä 360 miljoonaa vuotta sitten. Jolloin kallioperämme oli jo muodostunut hyvin pitkälti sellaiseksi kuin se on nykyään. Voitte miettiä sitä seuraavaksi, kun menette ulos katselemaan kiviä ja kallioita, vou.



Ja sitten on tietysti nämä jääkaudet, jotka ovat minulle maaperägeologina erityisen lähellä sydäntäni. Jääkauttahan siis elämme edelleen (tässäpä kaikille besserwisserismiin taipuville hauska nippelitieto illanistujaisiin), sillä merkittävä osa maapallosta on jään peitossa, mutta nyt elelemme vähän lämpöisempää välivaihetta. Siitä, kun jää viimeksi suli Suomen päältä pois on hurjan vähän aikaa ja se taas näkyy esimerkiksi siinä, että Vaasan seudulla noustaan edelleen noin sentti vuodessa (metri sadassa vuodessa ja sehän taas tarkoittaa metrikaupalla uutta meren alta paljastuvaa maata), kun kallioperä toipuu siitä jään valtavasta painosta. Toinen vou. Ja se täällä kallioperän päällä liikkunut valtava jäämassa ja sen sulamisvedet saivat aikaan jänniä sedimenttikerrostumia, joita on myös tämän blogin taustakuvassa.



No niin, irti päästetty geologi on vaarallinen otus. Asiaan. Oli hyvin hämmentävää ja turhauttavaakin olla näin innoissaan kirjasta, kun ei ollut ketään kuulemassa hihkumistani, kun luin sitä yksikseni kämpillä. Hukkaan meni hyvät hihkumiset. Kävin ihan ylikierroksilla, enkä saanut nukuttua moneen tuntiin lukemisen lopetettuani. Tämä kaikki geologinen jaaritteluni sopii hyvin tähän tekstiin, sillä niin jaaritteli myös H. P. Lovecraftin Huluuden vuorilla -pienoisromaanin kertoja, ammatiltaan geologi. Kerronta eteni persoonallisella tavalla tullen välillä lähemmäksi varsinaista merkittävää tietoa ja loppuratkaisua, mutta kaartaen välillä kauemmaksi palatakseen taas takaisin.



Kirjassa Lovecraft leikittelee sillä ajatuksella, että kun Etelämanner on viimeksi ollut jäästä vapaa, ei ihmisiä ole ollut edes pilkkeenä evoluution silmäkulmassa. Siispä kun mannerjäätikkö jossakin kohtaa alkaisi paljastua jään alta, voisi sieltä löytyä vaikka mitä (hei miettikää, kokonainen manner, jonka luonnonvaroja ei ole vielä päästy tuhlaamaan, mikä aarreaitta!). Hulluuden vuorilla kertoo tieteellisen retkikunnan havainnoista Etelämantereella. Retkikunnan, johon Dyerin (geologi) lisäksi kuuluu biologisesti, teknisesti ja fysikaalisesti suuntautuneita tutkijoita, on tarkoitus käydä keräilemässä vähän kiviä ja tutkiskelemassa Etelämannerta, mutta tuleekin löytäneeksi jotakin paljon jännittävämpää kuin mihin arvelivat törmänneensä. Prekambrisessa liuskekivessä on fossiileita ja jälkifossiileita merkkinä siitä, että kiven muodostuessa on ollut jo pitkälle kehittynyttä elämää. Tämänhän ei pitäisi olla lainkaan mahdollista niin vanhassa kivessä. Retkikunta pääsee Muinaisten jäljille, löytää uskomattomia rakennelmia ja kauhistuttavia asioita.

Hulluuden vuorilla oli täysin mieletön ja ihan uskomaton. Lovecraftista tiesin etukäteen vain Cthulhu-myytin, mutta selkeästi hän on luonut koko joukon muitakin minulle täysin vieraita öttiäisiä ja näiden öttiäisten yhteiskuntarakenteita. Joltain television hömppäkanavalta tuleva ohjelma, jossa maailman mysteerit selitetään avaruusolioiden vierailuilla, on selvästi suoraa Lovecraftin perintöä. Ja varmaan noin puolet tämän genren kirjallisuudestakin. Ei meinannut tämä geologi pysyä pöksyissään teosta lukiessaan, ihan mahtavaa. Miksi kukaan ei ole kertonut minulle, että on olemassa tällainen kirjailija? Täytyypä taas todeta, että onneksi listani kertoi. Voisikohan yliopistolle ehdottaa, että Hulluuden vuorilla tulisi ottaa osaksi opetusohjelmaa?

(Jutun kuvat olen ottanut itse syksyllä 2012 tutkintooni liittyvällä kenttäkurssilla Norjassa.)


Kirjailija: H. P. Lovecraft
Luettu kirja: Hulluuden vuorilla (kokoelmassa Vaaniva pelko ja muita kertomuksia (suom. Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä)
Alkuperäinen kirja: At the Mountains of Madness
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1931
Sivumäärä: 113
Mistä hankittu: Vaasan Palosaaren kirjastosta
Missä ja milloin luettu: 16.1.2014
Arvostelu: 

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Kootut selitykset eli pikavisiittini kirja-alennusmyyntiin ja kuinkas sitten kävikään

Poikkesin töiden jälkeen pikaisesti kirjakauppaan etsimään siskolleni synttärilahjaa. Oikein sopiva lahja löytyikin (toivottavasti siskoni ei eksy blogiini) ja olin jo suunnistamassa suorinta tietä kassalle. Silloin kuitenkin ajatuksiini tunkeutui se vihoviimeinen ja maailman historiassa hirveyksiä aikaan saanut lause "no voisinhan minä muutenkin hiukan katsella, mitä täältä löytyisi". Ennätysajassa keräsin sylini täyteen toinen toistaan innostavampia löytyjä ja lopulta kannoin kotiini tällaisen joukon.



Oikealla se siskon synttärilahja, Simonin kissan pentu. Tiedän siskoni ja hänen miehensä Simon's cat -youtube-videofaneiksi niin uskon, että tämäkin on mieluisa. Selailin kirjaa hiukan ja mieleni alkoi tehdä hankkia tällainen itselleni värityskirjaksi. Oikeasti, miten aikuinen ihminen voi kaivata itselleen värityskirjaa? Ja samalla, tietääkö joku saako jostakin aikuisille suunnattua, yksityiskohtaisia kuvia sisältävää värityskirjaa?

Toisena oikealta Harjunpää ja rautahuone, joka maksoi vain 2,95 €. Rakkauden nälkä jäi mieleeni mahtavan koukuttavana dekkarina ja sen vuoksi sallin itselleni tämän heräteostoksen. Joka on sitä paitsi myös hesarin suomalaiset suosikit -listalla.

Toinen vasemmalta on Juha Itkosen Seitsemäntoista. Maksoi 4,95 € enkä edes jaksa keksiä selitystä.

Viimeisenä Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani, josta Katri kirjoitti hiljattain ja vakuutti minut, että tämä kirja on luettava niin pian kuin mahdollista. Blondi oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista, joten uskon pitäväni tästäkin. Oikeasti, kuinka moni olisi pystynyt vastustamaan tuollaista himoitsemaansa kirjaa, jos se tulee vastaan, vieläpä kovakantisena, kirjakaupan alessa ja maksaa vain 7,95 €.

Kuulkaas, jos tässä että joutuu asumaan viikot työpaikkakunnalla ei ole mitään muuta hyvää, niin ainakin se, että onpahan toinen paikka, minne saa hamstrattua kirjoja. Että terkkuja kotiseudulle vaan, täällä pyyhkii hyvin kirjaisasti.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Haruki Murakami: 1Q84-trilogia (listan ulkopuolelta)

Yöllä oli satanut lunta ja 1Q84 kiipesi ihmettelemään sitä liukumäen päälle. Kuita ei näkynyt, ei edes yhtä.

Olen useampaan otteeseen kertonut, miten rakastan Murakamin Kafka rannalla -kirjaa. Odotukseni olivatkin valtavan korkealla Murakamin pääteoksena pidetyn vuosien 2009 ja 2010 aikana kolmessa osassa julkaistun 1Q84:n kohdalla. Monet Kafkasta pitäneet kertoivat pitäneensä myös 1Q84:sta joka sai odotukseni entistä korkeammalle. Olin törmännyt kirjastossa sarjan kaikkiin osiin englanninkielisinä ja houkutus olisi ollut kova kirjojen lainaamiseen saman tien. Olin kuitenkin päättänyt, että haluan lukea 1Q84:n suomeksi. Luin viime kesällä Murakamia englanniksi (Wind-up bird ja After the Quake) ja jo senkin takia halusin lukea välillä suomeksi. Lisäksi kun olin lukenut suomeksi myös Kafkan, arvelin että suomenkielisenä kirja saattaisi lumota minua enemmän ja iskeä syvemmälle. Siksipä odotin ensinnäkin sitä, että kaikki osat ilmestyivät ja sitten sitä, että ne suomennettiin. 1Q84-odotteluhuuma oli siis pitkä ja kärsivällisyyttä vaativa. Pyysin koko trilogian joululahjaksi ja onnekkaana sen sainkin, joten joululomani kului onnellisissa merkeissä paksujen Tammen keltaisen kirjaston Murakami-tiiliskivien parissa.

Lukemisen lomassa koitin kertoa miehelleni, mistä kirja kertoo. Huvituin itsekin hyvin epämääräisestä ja kummallisesta selityksestäni ja totesin, että 1Q84:sta ja Murakamia yleensäkin on täysin mahdotonta kuvailla ja määritellä. Murakamin lumo piilee unenomaisessa tunnelmassa, viehättävän oudoissa tapahtumissa ja arkisessa mutta absurdissa maailmassa eikä niinkään juonessa tai tapahtumissa. Jos minun pitäisi perusteellisemmin kuvata 1Q84:sta ja niitä palikoita, joista se koostuu, sanoisin ehkä jotakin tämänkaltaista:

On Tengo, televisiolupatarkastajan poika. Kookas, tunnollinen, rauhallinen mies. On Aomame, itsepuolustusopettaja, joka on viettänyt lapsuutensa osana uskonnollista yhteisöä, pieni ja poikamainen nainen. Nämä kaksi ovat aina olleet ulkopuolisia ja ympäristönsä kummeksumia. He ovat tunteneet kymmenvuotiaina, olleet samalla luokalla ja pitäneet toisiaan hetken kädestä. Tuo hetki liitti Tengon ja Aomamen ikuisesti yhteen ja kumpikin on kaksikymmentä vuotta rakastanut vain toista, vaikka he eivät ole tavanneet tai edes etsineet toisiaan.

On ilmakotelot, uskontokultti, rinnakkaistodellisuus, Esson tiikeri, moottoritien hätäuloskäynti, kaksi kuuta, liukumäki. On Kissojen kaupunki, sairaalassa makaava kuolemaa tekevä mies, joka samaan aikaan käy ovien takana huutelemassa televisiolupatarkastajan pelotteluja, pikkuväki, ukkosmyrsky ilmän jyrinää. On  Janačekin Sinfonietta ja Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. On outo teinityttö Fuka-Eri, seksuaalisia hyväksikäyttöjä, rakkautta, murhia, yliluonnollisia tapahtumia ja tavallista, tylsää ja normaalia, mutta niin kovin vinksahtanutta arkea.

1Q84 oli hidas, mutta niin sen kuului ollakin.
1Q84 oli tapahtumaköyhä, mutta niin sen kuului ollakin.
1Q84 oli näennäisen juoneton ja pohjattoman omituinen, mutta niin sen kuului ollakin.
1Q84 oli ihana, täydellinen ja pääsi lähes tulkoon samalle tasolle Kafkan kanssa. Ei aivan, sillä ensimmäisenä Murakaminani Kafka tulee aina olemaan ykkönen.

Rakastan sitä tunnetta, joka minut valtaa, kun luen Murakamia. Kun nostan katseeni luettuani kirjan, on käsittämättömän vaikeaa ymmärtää, että ympärilläni olevat ihmiset eivät kokeneet samaa kuin minä. Että lukemani teksti oli vain tarinaa. Murakamissa on jotakin käsittämättömän maagista, jota en ihan täysin koskaan halua ymmärtääkään. Haluan vain kertoa yhä uusille ihmisille, miten uskomattomia kirjoja tämä mies kirjoittaa.


Kirjailija: Haruki Murakami 
Luettu kirja: 1Q84
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2009 - 2010
Sivumäärä: 782 + 446
Mistä hankittu: Joululahjaksi siskolta
Missä ja milloin luettu: Kotona joululomalla kuusen kynttilöiden loisteessa 25.12.2013 - vuoden 2014 ensimmäiset päivät
Arvostelu: 

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Dorian Gray-parka sai nyt vähän kärsiä siitä, että luin (tai oikeastaan kuuntelin) juuri äskettäin toisen 1800-luvun kauhuklassikon Frankensteinin. Lisäksi olen aika varma, että olen lukenut tämän joskus yläasteikäisenä englanniksi, mutta en ole ihan tajunnut kaikkea. Tuttuuden tunne vaivasi ehkä jo sen takia, että tarina on niin kovin kuuluisa. Tästä valituksesta voisi päätellä, etten erityisemmin pitänyt kirjasta, mutta näin ei asia suinkaan ole. Kirja oli loistava, lukijan mielentila ei niinkään.

Luin Dorian Grayn loppiaisena junamatkalla Turusta Vaasaan. Loma oli ihana ja paluu arkeen, etäsuhteiluun, reissaamiseen ja liiallisen yksinoloon tuntui musertavalta. Olotila oli niin negatiivinen, että olisi ehkä pitänyt keskittyä ulos tuijottamiseen, mutta Dorian Grayn seurassa matka sujui luultavasti nopeammin ja mukavammin. Sen taas opin, että matkakirjoja ei saa pakata rinkkaan paikkaan, josta niitä ei saa helposti. Viimeisen tunnin jouduin matkustamaan ilman lukemista, kun kirja loppui. Tosin käytin tuon ajan lukemalla netistä artikkeleita Oscar Wildesta, joka osoittautui lähes yhtä kiehtovaksi ajankuluksi kuin itse romaani.

Muistin vasta artikkeleita lukiessani, että minä olen tosiaan käynyt herra Wilden haudalla, jopa kahdesti. Oscar Wilde oli alunperin irlantilaissyntyinen ja uraansa hän loi Lontoossa. Hyvin hämärien käänteiden myötä Wildestä tuli epäsuosittu ja hän muutti Pariisiin, jossa hän kuoli unohdettuna vuonna 1900. Hänet on haudattu Père-Lachaisen hautausmaalle, jossa minäkin siis olen käynyt vuonna 2005 ja joskus muutamaa vuotta myöhemmin (kauheaa, kun en oikeasti muista koska olin toista kertaa Pariisissa!). Wilden erikoinen hautamonumentti oli suudelmanjälkien peitossa ja pidin tuota silloin vähän ällöttävänä tai ainakin epähygieenisenä. Kirjaa lukiessani totesinkin, että jos kävisin nyt tuolla haudalla, voisin minäkin moiskauttaa siihen suukon ihan vain siitä hyvästä, miten hienon kirjan Wilde on kirjoittanut. Wikipedia kuitenkin kertoi minulle, että vuonna 2011 hautamonumentin eteen on asennettu pleksilasi estämään pussailua (kuva).

On mahtavaa tuuria (?) että niin häilyväinen, boheemi ja erikoinen persoona kuin Wilde oli, on saanut kansien väliin jotakin näin hienoa, kammottavaa ja ikimuistoista. Dorian Grayn tarina, jossa mies toivoo ikuista nuoruutta ja käykin niin, että mies ei vanhene, mutta hänestä maalattu taulu alkaa muuttua ja siinä näkyy kaikki Grayn sielun pimeimmät puolet ja rumuudet, on käsittämättömän kiehtova ja moderni. Gray elää välinpitämätöntä ja hyveetöntä elämää aiheuttaen tuhoa siellä, missä liikkuukaan. Hän on epämiellyttävä, irstas ja kammottava, mutta aina yhtä nuori ja kaunis. Taulussa tuo kaikki kuitenkin näkyy järkyttävänä irvokkuutena, kuoleman läheisyytenä ja hirvittävyytenä.

Tarina on upea, ajankohtainen ja kieli on kaunista, kuvailevaa ja viipyilevää (suomennoksesta kolme hurraa-huutoa Jaana Kapari-Jatalle!). Teoksen takana on nerokas mies, jonka haudalla lupaan käydä vielä kolmannenkin kerran, mikäli vielä satun tuolle kyseiselle hautausmaalle. Ja ainakin lisään kuvan haudasta tähän postaukseen, kunhan taas pääsen kotiin viikonloppuna. Tästäkin klassikosta voisin todeta, että jos et ole vielä lukenut, lue!



Kirjailija: Oscar Wilde
Kuunneltu kirja: Dorian Grayn muotokuva (suom. Jaana Kapari-Jatta)
Alkuperäinen kirja: The Picture of Dorian Gray
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1891
Sivumäärä: 363
Mistä hankittu: Turun pääkirjastosta
Missä ja milloin luettu: Turku-Vaasa junamatkalla 6.1.2014
Arvostelu: 




maanantai 6. tammikuuta 2014

Mary Shelley: Frankenstein


Jatkoin palapelin tekemistä Hemingwayn loputtua kuunnellen Mary Shelleyn Frankensteinia. Palapeli eteni kahdeksassa tunnissa mukavasti ja tarina onnettomasta Frankensteinista ja hänen luomastaan vielä onnettomammasta hirviöstä lumosi ja vakuutti minut täysin. Lumoavuudessa suurena tekijänä oli se, että kertojana toimi lapsuuden sankarini, itse herra Phileas Fogg, ei kun siis mahtava ääninäyttelijä Eero Saarinen.

Myös tämä kirja hyötyi varmasti siitä, että kuuntelin sen äänikirjana. Itseanalyysiä suoritettuani voin todeta, että kun musiikki on minulle äärettömän tärkeää, suorastaan elinehto, ei sinänsä ole kovin yllättävää, että myös äänikirjat toimivat minulla niin hyvin. Aion siis jatkossakin kuluttaa aikaani niiden parissa! Kirjaston cd:t ovat mukavia ja ilmaisia, mutta kätevimpiä olisivat puhelimeen ladattavat mp3-tiedostot. Kyselisinkin, mitä nettikauppoja suositte äänikirjojen ostamiseen. Missä on parhaat valikoimat ja edullisimmat hinnat?

Annan tavoin minäkin hämmästyin siitä, että Frankenstein ei ollutkaan hirviön nimi vaan hirviön luojan nimi. Herra Frankenstein on nuori luonnonfilosofiasta, alkemiasta, elämän ja luonnon mysteereistä kiinnostunut mies. Hän tutkii alan kirjallisuutta ja tulee uppoutuneeksi liian syvälle synkkiin ja arveluttaviin harrastuksiin, jonka tuloksena hän saa synnytettyä elämää tyhjästä. Hän luo ihmistä muistuttavan, jättimäisen, kammottavan ruman hirviön, jonka saa herätettyä henkiin. Hirviö katoaa yöhön ja Frankenstein luulee, ettei tule enää näkemään tuota luomaansa hirvitystä. Oletus osoittautuu kammottavalla tavalla vääräksi ja tuo olio tulee tuhoamaan Frankensteinin täysin.

Frankenstein on kuuluisa kauhugotiikkaa edustava klassikko, jonka kauhuelementit olivat hienostuneita, taitavia ja vertahyytäviä. Itse kauhu ei kuitenkaan ole romaanin tärkein ansio, vaan lähinnä kiinnostavuutta lisäävä tekijä. Itsekin luonnontieteilijänä pidin tietenkin paljon Shelleyn lukuisista viittauksista luontoon ja luonnontieteisiin. Maisemien kuvailu oli toisinaan lähes henkeäsalpaavaa ja Frankensteinin ja hänen ystävänsä luonnonilmiöihin liittyvä innostus oli samaistuttavaa. Ajalleen tyypillisesti teoksessa jumalan osuus oli myös suuri ja luonnon suhdetta jumalaan ja toisaalta ihmisen suhdetta luontoon ja jumalaan käsiteltiin rivien välissä. Frankeinstein eksyy pahasti kielletylle alueelle luodessaan uutta elämää ja leikkiessään jumalaa.

Shelleyn romaanin viesti on selvä: ihmisen ei pidä mennä liikaa sörkkimään asioita, jotka eivät hänelle kuulu. Romaania kuunnellessani ajattelin monesti kloonausta, geenien manipulointia ja muuta toimintaa, joka 1800-luvun alussa olisi varmasti kuulostanut melkoiselta scifiltä. Frankensteinin ajankohtaisuus olikin hätkähdyttävää. Näennäisen hyvällä tieteellisellä kokeella saattaa olla arvaamattomat vaikutukset, kuten Frankenstein sai kokea kovan kautta.

Ihmisen asema luonnossa ja hänen moraaliset velvoitteensa ja vastuunsa olivat kuitenkin vain pieni osa Frankenstein-romaanin erinomaista pohdintaa. Kammottavin ja koskettavin teema oli erilaisuus ja sen sietäminen. Frankensteinin hirviö oli pohjimmiltaan hyvä ja kiltti. Kaikki kohtaamiset ihmisten kanssa, miten hyviä hänen aikeensa olivatkaan, johtivat aina ihmisten väkivaltaan ja hyökkäykseen hirviön kammottavan ulkomuodon takia. Hirviö on pohjattoman yksinäinen, hylätty, kaikesta ulkopuolinen, onneton ja masentunut. Myös tässä Shelley osuu nykyaikaisenkin lukijan hermoon hämmästyttävän hyvin.

Ihmisen moraali, vastuu, oikeustaju, suvaitsevaisuus ja suhtautuminen luontoon laitettiin halki poikki ja pinoon siten, että en voi uskoa tämän romaanin olevan jo lähes kaksi sataa vuotta vanha. Ainoa hieman häiritsevä tekijä teoksessa oli sen lukuisat kehyskertomukset, jotka lienevät ajalle ominaisia. Myös ylitsevuotava tunteellisuus, pyörtyilevät naiset ja voihkivat miehet kielivät vanhahtavuutta, mutta Eero Saarinen sai kaikki ait ja voitkin kuulostamaan luontevilta ja kauniilta.

Frankenstein oli niin erinomainen klassikkoromaani, että jos et ole tätä vielä lukenut, tee se heti kun mahdollista!

Kirjailija: Mary Wollstonecfraft Shelley
Kuunneltu kirja: Frankenstein (suom. Paavo Lehtonen)
Alkuperäinen kirja: Frankenstein
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1818
Kesto: 8 tuntia
Mistä hankittu: Turun Nummen kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Kotona palapeliä kootessa 2.- 4.1.2014
Arvostelu: 

torstai 2. tammikuuta 2014

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Tiedättehän ne internetin henkinen ikä -testit? Ne joissa kysellään musiikkimakua, luonteenpiirteitä, harrastuksia ja muita seikkoja ja lopuksi testi antaa arvion henkisestä iästä. Minä saan näistä testeistä aina vähintään kymmenen vuotta oikeaa ikääni suuremman tuloksen ja useimmiten tulos on jotakin viiden- tai kuudenkympin paikkeilla. Yleinen vitsini onkin, että olen henkisesti kuusikymppinen, mikä ei oikeasti taida edes olla kovin paljon valehdeltu. Monen kuusikymppisen tavoin olen muun muassa sitä mieltä, että paras musiikki on tehty 1960-luvulla. Ja samoin eräs rakkaimmista harrastuksistani on jo ala-asteikäisestä saakka ollut villi ja nuorekas palapelien kokoaminen.

Nykyisin palapelien kokoaminen on luksusta, jota ehdin tekemään vain loma-aikoina. Kun työ on toisella paikkakunnalla, palapeli ei niin vain kulje mukana. Keväällä aloitin "sitten kun gradu on valmis"-palapelin, joka on kahdentuhannen palan melkoisen haastava palapeli, jonka olen saanut lahjaksi siskoltani (kiitos <3). Haastavuus tulee siitä, että kaikki kaksituhatta palaa (tai no, ehkä 1500) ovat enemmän tai vähemmän samansävyisiä sinisiä pienillä vaalean, vihreän ja keltaisen vivahteilla ja viivoilla. Palapelistä tulee kuitenkin niin upea, että haluan saada sen seinälle sen valmistuttua ja kokoankin sitä valmiiksi kehyksiin. Palapeli on lojunut hylättynä kuukausikaupalla, mutta nyt joululomalla ehdin taas sen pariin, vaikka pakko on myöntää, etten tule saamaan sitä valmiiksi vieläkään.

Eräänä päivänä oivalsin, että voinkin yhdistää kaksi rakasta harrastustani ja tehdä luksuksesta vielä luksuksempaa: voin nimittäin kuunnella äänikirjoja tehdessäni palapeliä! Marssin heti kirjastoon ja lainasin pari äänikirjaa ja aloitin palapelin teon kuuntelemalla Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -äänikirjaa. Ja voi miten hyvin nämä kaksi harrastusta toisiaan tukivatkaan.


Näin vaikean palapelin tekeminen on väsytystaistelua. Näet paikan, johon pitäisi etsiä pala ja se paikka näyttää siltä, että palan pitäisi löytyä helposti. Selailet niitä tuhatta palaa, jotka eivät vielä ole löytäneet paikkaansa, kokeilet montaa, katselet vielä useampaa. Toisinaan sovitat käytännössä kaikkia mahdollisuuksia ja palaa ei silti löydy. Toisinaan taas pelkällä vilkaisulla löydät heti oikean palan ja tunnet itsesi palapelimestariksi, lähes yliluonnollisen taitavaksi palapelin kokoajaksi. Palapeli on suuri ja pelottava meri, joka lainehtii, haastaa, tuskastuttaa, mutta myös antaa hyvin paljon. Palapeli on kuin Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri.

Vanhus ja meri on sellainen klassikko, joka varmasti hyötyy siitä, että sen kuuntelee äänikirjana. Ismo Kallion rauhallinen kerronta (toisinaan liiankin verkkainen minun makuuni) sopi hyvin tarinaan ja kuunnellessa yksityiskohtiin keskittyy helposti paremmin kuin kirjaa nopeasti eteen päin lukiessa. Jos olisin lukenut tämän, en luultavasti olisi juurikaan sitä arvostanut. Vanhus seilaa monta päivää merellä ja väsyttää kalaa. Saa sen lopulta kiinni, mutta sitten hait syövät sen ja lukijaa masentaa kamalasti. Nyt kuitenkin pidin siitä yllättävän paljon ja nautin Hemingwayn tarinankertojan lahjoista.

Parasta teoksessa on vanhuksen suhtautuminen luontoon ja mereen. Hän arvostaa tappamaansa kalaa, ihailee sitä, rakastaakin, mutta on myös hyvin varma päätöksestään, että kala on tapettava. Kunnioitus eläviä luontokappaleita ja merta kohtaan on kuvattu kauniisti ja liikuttavasti. Samoin vanhuksen suhde poikaan, kalastuskumppaniinsa, jonka seuraa ukko moneen kertaan kaipaa, on hieno. Vanhus ja meri on syvän inhimillinen, tunnelmallinen ja yksinkertaisuudessaan viehättävä. Onnellisten loppujen ystävänä olisin suonut vanhukselle sen onnen ja kunnian, että hän olisi saanut tuoda kalan ehjänä satamaan, mutta olisikohan teos ollut niin suurta kirjallisuutta, jos loppu olisi ollut särötön? Joka tapauksessa alan vähitellen lämmetä Hemingwaylle.



Mukava ajatus on myös se, että sitten kun palapelini on valmis ja seinällä, tulen aina muistamaan, että kuuntelin sitä kootessa Hemingwaytä, niin voimakkaasti kiinnitän ajatukseni siihen työhön, jota käteni tekevät ja silmäni näkevät. Ei lainkaan hullumpi ajatus etenkin, kun palapelin kuva sopii niin hyvin Vanhus ja meri -teemaan (Vincent van Gogh:  The Starry Night).


Kirjailija: Ernest Hemingway
Kuunneltu kirja: Vanhus ja meri (suom. Tauno Tainio)
Alkuperäinen kirja: The Old Man and the Sea
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1952
Kesto: 3 tuntia 46 minuttia
Mistä hankittu: Turun Nummen kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Kotona palapeliä kootessa vuoden 2014 ensimmäisenä päivänä
Arvostelu: