torstai 31. lokakuuta 2013

Marraskuu on lukukuu!


Täten julistan marraskuun 2013 Viralliseksi Lukukuukaudeksi! Tarkoitukseni on ainakin juhlia ensimmäisiä blogisynttäreitä, vetäistä taas (edellinen oli elokuussa) lukumaraton ja muutenkin lukea tieni läpi vuoden synkeimmän kuukauden. Lukumaraton starttaa näillä näkymin heti lauantaina ja luvassa on halloweenin kunniaksi ainakin jotakin kauhuun viittaavaa. Mikäli ei ala liikaa pelottaa. Blogisynttäreitä taas ajattelin juhlistaa arvonnalla, josta lisää sitten kun asia on ajankohtainen.

Lukukuukauden kunniaksi aion myös toteuttaa 30 päivän kirjahaasteen, joka on kiertänyt ahkerasti blogosfääriä. Viimeiseksi bongasin sen Retan blogissa. Julkaisemalla joka päivä uuden tekstin karkoitan varmaan ne loputkin lukijat, mutta haaste innostaa minua ja toimii jonkinlaisena joulukalenterina. Kun haaste on ohi, on nimittäin virallinen lupa aloittaa joulunodotus, sillä sittenhän on jo joulukuu! Tässä kaikki tulevien marraskuun päivien teemat, pysykäähän linjoilla!

Day 01 – Best book you read last year
Day 02 – A book that you’ve read more than 3 times
Day 03 – Your favourite series
Day 04 – Favourite book of your favourite series
Day 05 – A book that makes you happy
Day 06 – A book that makes you sad
Day 07 – Most underrated book
Day 08 – Most overrated book
Day 09 – A book you thought you wouldn’t like but ended up loving
Day 10 – Favourite classic book
Day 11 – A book you hated
Day 12 – A book you used to love but don’t anymore
Day 13 – Your favourite writer
Day 14 – Favourite book of your favourite writer
Day 15 – Favourite male character
Day 16 – Favourite female character
Day 17 – Favourite quote from your favourite book
Day 18 – A book that disappointed you
Day 19 – Favourite book turned into a movie
Day 20 – Favourite romance book
Day 21 – Favourite book from your childhood
Day 22 – Favourite book you own
Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Day 24 – A book that you wish more people would’ve read
Day 25 – A character who you can relate to the most
Day 26 – A book that changed your opinion about something
Day 27 – The most surprising plot twist or ending
Day 28 – Favourite title
Day 29 – A book everyone hated but you liked
Day 30 – Your favourite book of all time

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Slavenka Drakulić - Aivan kuin minua ei olisi

Kyyninen ja helposti kyllästyvä lukija tässä miettii ja nillittää, että listalta löytynee varmaan maailman joka toiseen kansallisuuteen tai sotaan liittyvä vankileirikuvaus. Vankileirikuvaukset ovat aivan oma kirjallisuudenlajinsa. Ahdistavia? Kyllä. Järkyttäviä? Kyllä. Hieman yksitoikkoisia? Valitettavasti kyllä.

Slavenka Drakulićin Aivan kuin minua ei olisi sijoittuu Balkanin sodan vankileirille. Päähenkilö, johon viitataan aina kirjaimella S, haetaan yllättäen kotoaan ja viedään koulun liikuntasaliin, jonne on koottu kaikki kylän asukkaat. S:llä ei ilmeisesti ole suoranaisesti yhtä esikuvaa, mutta Drakulić on haastatellut kirjaansa varten Balkanin sodan kokeneita naisia.

Liikuntasalista matka jatkuu vankileirille, jossa odottavat vankileirelle tyypilliset kauhut, nälkä, kuolema ja raiskaukset. Kuvaus oli välillä niin ahdistavaa, että koin sen fyysisesti ja halusin kirjaimellisesti heittää kirjan pois käsistäni. Pelko, hätä ja epätoivo valuivat kaikkialle ja S:n ja muiden naisten lohduton elämä ja kohtalo leirillä kuristivat kurkkuani. Sotilaat, miehet siis, olivat hirviöitä, naiset ajattelivat lopulta vain itseään ja epätoivoon sekoittuva tylsyys teki lukemisesta todella raskasta.

Kiehtovin teema oli S:n jatkuva tunne siitä, että tapahtumat sattuvat jollekin toiselle. Hän katseli itseään usein ulkopuolisen silmin, "aivan kuin minua ei olisi". Moni elämässään raskaita ja yllättäviä asioita kokenut, minä muiden muassa, tunnistaa varmasti tämän erikoisen tunteen. Epäusko siitä, että kamala asia oikeasti tapahtuu, juuri itselle eikä jollekin muulle, joille tällaisia asioita yleensä tapahtuu, tuntuu käsittämättömältä. Tunne on niin pakahduttava ja vaikea kestää, että mieli kääntää ihmisen näkemään kohtalonsa usein ulkopuolisen silmin, kärpäsenä katossa. Sota on niitä asioita, jotka tapahtuvat aina "jollekin muille jossakin kaukaisessa maassa". Drakulić oli tavoittanut kirjassaan jotakin ainutlaatuista, nimittän sen tunteen, että hirveitä asioita voi sattua kenelle tahansa ja missä vain, ja että sodasta kärsivät ovat usein yllättyneet sodan alkamisesta, eläneet normaalia arkeaan ja tulleet paiskatuksi sodan keskelle.

En nauti tämän lajityypin kirjoista (ehkä siksi, että tajuan aina miten heikoilla kantimilla on tietoni maailman poliittisesta historiasta), mutta Slavenka Drakulićin kielestä ja kirjoitustavasta nautin kyllä. Aivan kuin minua ei olisi oli parhaimmillaan kaunis ja oivaltava, mutta huonoimmillaan ahdistava ja mieltäraastava.


Kirjailija: Slavenka Drakulić
Kirja: Aivan kuin minua ei olisi (suomentaja Seija Uuskoski)
Alkuperäinen kirja: Kao da me nema
Julkaisuvuosi: 1999
Sivuja: 254
Mistä hankin: Turun Nummen kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Lokakuu 2013
Arvostelu: 

tiistai 29. lokakuuta 2013

Pekka Hiltunen - ISO (listan ulkopuolelta)

"Anni Kantto on 37-vuotias, hyvin fiksu, hyvin lihava ja hyvin terve.
Hänellä on vain yksi ongelma: muu maailma"

Muistan muutama vuosi sitten lukeneeni netistä Imagen jutun läskisodasta. Siitä, miten lihavia pidetään sairaina, taakkana yhteiskunnalle ja miten lihavia syrjitään. Ja etenkin siitä, miten tutkimukset osoittavat, että lihavuus ei ole suoraan syy juuri mihinkään sairauteen. Kukaan ei vain usko sitä, sillä niin syvälle on juurrutettu ihmisten ajatusmaailma läskin vaaroista ja lihavuuden kamaluudesta. Tämä artikkeli pyöri jatkuvasti mielessäni lukiessani Pekka Hiltusen Isoa. Eikä ihme, huomaan nyt. Kyseisen artikkelin on kirjoittanut kukapa muukaan kuin itse Pekka Hiltunen.

Ison päähenkilö on neljääkymppiä kovasti lähestyvä korkeasti koulutettu Anni. Anni on hiljattain eronnut lyhyestä parisuhteesta ja saanut potkut töistään. Hän on palannut lyhyen Helsinki-jakson jälkeen häntä koipien välissä takaisin Tampereen Armonkalliolle, takaisin tuttuun yksiöön, hössöttävän vuokraemännän Huivirouvan omistamaan asuntoon. Anni on iso nainen, hän painaa 138 kiloa. Hän on myös hyvin fiksu ja hyvin terve. Paino kuitenkin määrittelee Annin muun maailman silmissä. Tämän Anni haluaa muuttaa, kertoa maailmalle, mitä mieltä hän on ja miten tutkimukset todistavat, että ihminen voi olla samaan aikaan sekä hyvin iso että hyvin terve. Lähtökohdat ovat siis erittäin samanlaiset kuin Läskisota-artikkelissa.

Hiltunen osuu edelleen kovin ajankohtaiseen aiheeseen. Lehdet ja muu media pullistelevat lihavuusjuttuja ja ylipainoisia on enemmän kuin koskaan. Kirja sisältää suoria viittauksia oikeisiin tutkimuksiin, joista olen kuullut aiemminkin. Iso herättelee lukijansa ajattelemaan ja pohtimaan omaa suhtautumista lihavuuteen ja lihaviin ihmisin. Hiltunen on haastatellut kirjaansa varten oikeita ylipainoisia naisia ja se näkyy kirjassa aitoina tunteina, kuten Annin häpeänä ja ahdistuksena isosta koostaan, mutta toisinaan myös voiman tunteena.

Anni oli aidon tuntuinen hahmo niin hyvässä kuin pahassakin. Häpeäkseni tunnustan, että hän alkoi ärsyttää minua kovasti jossakin vaiheessa. Etenkin taistelu painonhallintaryhmän vetäjän lihavuusleikkauspuheita vastaan oli mielestäni liioittelua ja välillä mietin, että eikö hän vain voisi antaa asioiden olla. Lihavat eivät kuitenkaan ole ainoa syrjintää kohtaava ihmisryhmä tässä maailmassa. Pakko kuitenkin myöntää, että mikäli Anni ei olisi ollut näin hyökkäävä, ei vastaisku lihavuutta vastaan julistetulle sodalle olisi ollut tarpeeksi ponnekas ja romaani olisi menettänyt ison osan tehoaan.

ISO ei ollut mikään kielellinen mestariteos, mutta se herätti ajatuksia, liikutti ja huvittikin. Kaunista oli etenkin kertomus Annin ja Huivirouva Kertun ystävyydestä. Ihmissuhteesta, jossa Anni on kerrankin jotakin muuta kuin vain kilonsa, oma fiksu, pätevä ja pystyvä itsensä. Suosittelen Isoa sekä kaikille oman elämänsä anneille että kaikille lihavuuteen ennakkoluuloisesti asennoituville.

"Me yritämme hallita elämän kaaoottisuutta kehoamme koskevilla mittauksilla, koska mikään muu ei ole meille joka päivä läheisempää ja samalla kauhistuttavasti tuntemattomampaa kuin oma kehomme" s. 143

Kirjailija: Pekka Hiltunen
Kirja: ISO
Julkaisuvuosi: 2013
Sivuja: 413
Mistä hankin: Vaasan pääkirjastosta
Missä ja milloin luettu: Lokakuu 2013
Arvostelu: 

torstai 24. lokakuuta 2013

Chuck Palahniuk - Tukehtuminen

Siis että mitä? Ja hyi olkoon.
Olen juuri kokenut elämäni ällöttävimmän lukukokemuksen. Luin nimittäin eilen illalla loppuun Chuck Palahniukin Tukehtumisen (Choke, 2001). En ole kenties koskaan ollut yhtä hämmentynyt kirjasta kuin nyt. En edes osaa sanoa, miksi Tukehtuminen oli niin iljettävä ja ahdistava. Vielä enemmän olen hämmentynyt siitä, että en voi sanoa vihanneeni kirjaa. Tavallaan ehkä jopa pidin siitä, hyvin hämmentyneellä ja kierolla tavalla. Ainakin on tunnustettava, että vaikka tämä ei olisi ollut listalla ja olisin lukenut sitä ns. omaksi ilokseni, en varmastikaan olisi jättänyt kirjaa kesken. Se kertoo jotakin.

Tukehtumisen päähenkilö on Victor (hämmentäviä assosiaatioita syntyi siitä, että aivan hiljattain lukemani Bret Easton Ellisin Glamoraman päähenkilö oli myös Victor), joka on töissä 1700-luvun turistikylässä. Siellä hän viettää päivänsä pussihousuissa välttäen nykyaikaisten asioiden käyttämistä rangaistuksen pelossa ja opettaen lapsille historiaa ja toisinaan tuhmuuksia. Vapaa-ajallaan (niin ja myös työajallaan) Victor toteuttaa itseään seksiaddiktina, pahimman luokan riippuvaisena, joka käy anonyymit seksiaddiktit tapaamisissa, lähinnä harrastamassa seksiä (voin kuvitella millaisia google-haku osumia blogini juuri sai), ja pyrkii toteuttamaan neljän portaan toipumisohjelmaa. Pelkkä seksi ja työ eivät kuitenkaan riitä Victorille, joten hän käy joka päivä ravintolassa tukehtumassa. Tukehtuminen suoritetaan syömällä esimerkiksi pihviä, teeskentelemällä tukehtumista ja sitten vain voi odotella, kuka saapuu pelastavaksi enkeliksi. Victor nimittäin tietää, että vanhan kiinalaisen tavan mukaan, kun joku pelastaa toisen ihmisen hengen, tämä on ikuisesti vastuussa tästä jonka hengen pelasti. Victorin tapauksessa homma toimii niin, että kotiin tulvii shekkejä ja jatkuvasti joku kysyy, onko Victor jonkin puutteessa. Joka päivä pitää mennä eri ravintolaan tukehtumaan, jotta kukaan ei hoksaa, mikä on homman nimi.

Ihan niin kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi, kaiken taustalla vaikuttaa Victorin vanha ja sairas äiti. Kirjassa on myös takaumia Victorin lapsuuteen ja viittauksia äidin mielisairauteen. Äitisuhde on hyvin kinkkinen ja siihen sotkeutuu epäily siitä, että Victor olisikin uudesti syntynyt messias. Ihan perusjuttuja siis.

Kirja oli sekava, ällöttävä ja olin niin kaukana omalta mukavuusalueeltani, etten ole ennen tainnut vastaavassa paikassa vieraillakaan. Jotakin kummallisella tavalla kiehtovaa kirjassa kuitenkin oli. Muutakin kuin vain Victorin ystävä, kivien keräilyyn pahasti addiktoitunut Denny, joka osui ja upposi geologin huumorintajuuni. Vaikka kirjasta tavallaan, ehkä, jotenkin, pidinkin, en kehtaisi tunnustaa sitä kenellekään enkä todellakaan suosittelisi tätä pahimmalle vihamiehellenikään. Jos taas haluat hämmentyä ja ehkä vähän nieleskellä oksennusta siinä samalla, lue tämä.

En yleensä googlaile, mitä kanssabloggarit ovat lukemastani kirjasta sanoneet, mutta tämän kohdalla piti tehdä poikkeus. Linnea oli aika samoilla linjoilla kuin minäkin ja Anu  oli kirjan luettuaan hämmentynyt mutta tyytyväinen. Eriäviäkin mielipiteitä varmasti löytyy, tulkaahan kertomaan!


Kirjailija: Chuck Palahniuk
Kirja: Tukehtuminen (suom. J. Pekka Mäkelä)
Alkuperäinen kirja: Choke
Julkaisuvuosi: 2001
Sivuja: 287
Mistä hankin: Turun Nummen kirjastosta
Missä ja milloin luettu: 21. - 23.10.2013
Arvostelu:



tiistai 22. lokakuuta 2013

Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut

Olen ennenkin kehunut lapsuuteni kirjastoa, kotikaupunkini vanhaa ja tunnelmallista lukutupaa, josta kirjat on sittemmin siirretty uuteen, toki moderniin ja tilavaan, mutta sieluttomampaan kirjastoon. Näen edelleen säännöllisesti unia noista lapsuuteni kirjastoreissuista, mikä ei ole ihme, kun ottaa huomioon, miten tärkeä paikka minulle oli ja miten paljon vietin siellä aikaa. Erityisen elävästi muistan lastenkirjaosastosta sen, että jokaisella hyllyllä oli vähintään pari sinistä WSOY:n Nuorten toivekirjaston kirjaa. Sarjaan kuului uskomattomia helmiä (Jean Websterin Rakas vihollinen ja Kerttu Juvan tyttöpartiokirjat!) mutta sitten myös niitä tylsän kuuloisia kirjoja, jotka joka kerta ohitin niitä lainaamatta. Näihin tylsiin (sisäinen feministini sanoo au, kun totean, että ne tylsät oli useimmiten "poikien kirjoja") kirjoihin lukeutui muun muassa Mark Twainin Tom Sawyerin sekä Huckleberry Finnin seikkailut.

Huckleberry Finn olisi pitänyt lukea oikeastaan Nuorten toivekirjaston kirjana. Tässä Otavan versiossa Sami Saramäen taiteilemassa kannessa Jim on asetettu varjoon istumaan, haiskahtaa tarkoitukselliselta. Tosin googlailin asiaa, niin NTK:n kannessa ei edes ole Jimiä, ehkä tämä on kehitystä.

Siispä minun pitikin elää 26-vuotiaaksi ja aloittaa elämä hulluna kirjalistanaisena, että tulin lukeneeksi tämän huikean seikkailukirjaklassikon, suuren yhdysvaltalaisen romaanin. Ehkäpä ihan hyvä niin! Nimittäin en ole lainkaan varma, olisinko pitänyt tästä lapsena. Jännittäviä ja ovelia juonenkäänteitä se toki sisälsi, mutta olisin pitänyt sen henkilöitä luultavasti vähän tyhminä ja ärsyttävinä. Enkä varmastikaan olisi tajunnut kaikkea sitä yhteiskuntakritiikkiä, jonka Twain oli kirjaansa ahtanut.

Huckleberry Finn(i, hehe) on reipas ja vilkas poika, jonka isä on väkivaltainen juoppo. Huck asustaa leskirouva Douglasin, neiti Watsonin sekä tämän orjan Jimin kanssa. Pähkinänkuoressa Huck lavastaa oman kuolemansa, karkaa Jimin kanssa ja seilaa tämän kanssa lautalla pitkin Missisippi-jokea. Seikkailuromaanin tyyliin kaksikko kohtaa mitä erikoisempia tyyppejä ja jännittäviä seikkailuja, mutta se ei suinkaan ole koko totuus. Musta mies kellumassa kohti vapautta, neekeri-sanaa niin viljalti viljelevä teksti, että jo tyhmemmänkin tomppelin on tajuttava, että kyse on satiirista ja 1800-luvun lopun yhteiskunnalliset ongelmat, tämä kaikki ei ole sen enempää ja vähempää kuin kenties merkittävin amerikkalainen kirja. Ja vieläpä varsin viihdyttävä sellainen.

Jos nyt on pakko jostakin urputtaa (on), niin näin lounaisrannikon kasvattina tarttee vähä ihmetel, miks varte ain käytetä lounaismurttei suamennoksis, ku haluta esittä jonku vähä junti puhetappa? Eikö vaikka savonmurre toimisi ihan yhtä hyvin?

Kirjailija: Mark Twain
Kirja: Huckleberry Finnin seikkailut (Jarkko Laine)
Alkuperäinen kirja: The Adventures of Huckleberry Finn
Julkaisuvuosi: 1884
Sivuja: 357
Mistä hankin: Turun kirjamessuilta 2013 antikkapuolelta. Nimilehdellä on leima "Kirjojen yö 9.8.2007 Tampere".
Missä ja milloin luettu: 20. - 21.10.2013
Arvostelu:



sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Bret Easton Ellis - Glamorama

Glamoraman kansi on vähintään yhtä hämmentävä kuin sen sisältökin.

Huhheijaa. Olen kärsinyt jonkinlaisesta syysmasennuksesta, joka ilmenee esimerkiksi niin, etten jaksa keskittyä mihinkään, kirjoihinkaan. Tätä keskittymiskyvyn puutetta ajattelin hoitaa jollakin shokeraavalla luettavalla, ja siksipä valitsin luettavaksi listalta viimeisen vielä lukemattoman Bret Easton Ellisin kirjan, Glamoraman. Kirjan luettuani oli on juuri sellainen kuin sen varmaan kuuluisikin olla, valtavan hämmentynyt.

Glamoraman glamourkierteessä poukkoilee miesmalli Victor, treenattu, kuuluisa ja kaunis mies. Victorin maailmaan kuuluu huumeet, alkoholi, lääkkeet, naiset, bileet ja vaatteet. Elämä sykkii, julkkiksia vilisee, taustalla pyörii MTV. Tuntuu, että melkein puolet teoksen alkupuolen tekstistä on vain julkkisten nimiä lueteltuna ja olikin hauskaa testata omaa 1900-luvun lopun julkkistietämystä (eipä ollut kovin kummoinen). Teoksen alku olikin lähinnä hengistyttävä, ei niinkään hämmentävä. Hämmentävä vaihe alkoi vasta, kun Victor lähti laivamatkalle Eurooppaan. Kaikki on kulissia ja elokuvaa, mutta kuitenkaan lukija ei voi tietää, onko kyse Victorin huumetripistä, oikeasta elämästä vai jopa näytelmästä. Hämmennystä lisää lukujen käänteinen numerointi, joka alkaa suurimmasta luvusta ja päättyy viimeiseen nolla-lukuun.

Meno muuttuu aina vaan hämmentävämmäksi. Pommeja alkaa räjähdellä, ruumiita kasaantua ja kaikkialla lentelee hitaasti laskeutuvia konfetteja. Olen melko varma, että minulla jäi jotakin oleennaista huomaamatta, kun en lopultakaan tajunnut mistä oikeasti oli kyse. Rakastin Amerikan psykossa sitä "hetkinen, mitä oikein tapahtuikaan" -tunnetta, mutta Glamoraman kohdalla tämä tunne oli hieman liian voimakas. Silti Glamoramassa oli jotakin kypsempää ja kehittyneempää kuin Amerikan psykossa tai vaikka Ellisin esikoisessa Below Zerossa. MTV-elämän kuvaus oli mahtavan hektistä ja pinnallisuus käsin kosketeltavaa. Jotakin merkittävää jäi kuitenkin puuttumaan ja olen valmis väittämään, että se puuttuva tekijä oli lukijan vajavainen oivalluskyky. Kuulisinkin mielelläni muiden mielipiteitä tästä teoksesta, mitä minä en tajunnut? Vai oliko koko teoksen pointti se, että sitä ei yksiselitteisesti voinutkaan ymmärtää?


Kirjailija: Bret Easton Ellis
Kirja: Glamorama (Arto Schroderus)
Alkuperäinen kirja: Glamorama
Julkaisuvuosi: 1998
Sivuja: 652
Mistä hankin: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: 11. - 20.10.2013
Arvostelu:
 

lauantai 12. lokakuuta 2013

Patricia Highsmith - Lahjakas herra Ripley


Elokuvapokkarit, kuinka vihaankaan tätä kirjatyyppiä! Siinä se Matt Damon kurtistelee kulmiaan ja tunkeutuu mielikuvitukseesi.

Menin taas tekemään sen pahimman laatuisen virheen, oikean emämunauksen. Tulin nimittäin katsoneeksi elokuvan ennen kuin olin lukenut kirjaa, josta leffa oli tehty. Tällä kertaa leffa oli harvinaisen häiritsevä Lahjakas herra Ripley, jossa pääosaa esitti köyhän miehen DiCaprio eli Matt Damon ja taustalla häirivät Jude Law ja Gwyneth Paltrow. Puolen välin paikkeilla mieleeni hiipi jonkinlainen ajatus siitä, että hetkinen, eikös tämä ole myös kirja ja o-ou, onko se peräti listalla. Tarkastin asian ja näinhän se oli, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Kirja meni enemmän tai vähemmän pilalle, kun en saanut alusta asti luoda mielikuvia henkilöistä itse vaan näin tilalla näyttelijät. Ja vielä ärsyttävät sellaiset.

Lahjakas herra Ripley oli erinomainen kirja. Niin erinomainen, etten yhtään ihmettele, että siitä on haluttu tehdä elokuva. Sen juoni on ovela, siinä on jotakin samalla tavalla vinksahtanutta ja pahaenteistä kuin McEwanin kirjoissa (joihin suhtaudun tosin hyvin ristiriitaisesti) ja sen psykologisuus on mielenkiintoista. Herra Ripley, Tom Ripley, on sosiaalisesti melko onneton, kieroon kasvaut alle kolmekymppinen mies, joka sattumalta törmää entisen opiskelututtunsa isään. Tämä rikas isukki tahtoisi huikentelevaisuuteen, asioiden pakenemiseen ja laiskuuteen taipuvaisen poikansa takaisin kotiin Italiasta ja Tom lupautuu tähän tehtävään, esittäen tuntien tämän pojan, Dickie Greenleafin, paljon paremmin kuin oikeasti tunteekaan. Ripley matkustaa Italiaan suostuttelemaan Dickien, tulemaan kotiin. Tomin tehtävä ei kyllä mene ihan putkeen, eikä hän siihen toki tosissaan pyrikään. Jollakin tavalla häiriintynyt ja jatkuvaa identiteettikriisiä poteva Tom ihastuu Dickieen, tämän elämään, olemukseen ja kaikkeen mitä tämä omistaa. Tom alkaa muuttua aina vain enemmän Dickien kaltaiseksi ja toisinaan toden ja valheen rajat sekoittuvat. Tapahtumaketju on sekoitus jännitystä, hämmennystä, mahtavia juonenkäänteitä, jotka kikkailevat identiteettien vaihtumisella ja kaikkeen liittyy pari murhaa. Sekä Dickien tyttöystävä Marge, josta taas pääsenkin siihen, miten hirvittävää on katsoa elokuva ennen kirjan lukemista.

Marge kuvataan naapurintyttömäiseksi, tanakaksi, vähän sinisilmäiseksi mutta ystävälliseksi tytöksi, jonka ruumiinrakenne on Tomin sanoja lainatakseni "kurpitsamainen". Voitteko kuvitella, että tähän hahmoon on roolitettu Gwyneth Paltrow? Ei, en voi minäkään. Sitäkin häiritsevämpää oli kuitenkin nähdä aina Tomia ajatellessani tylsänaamainen Matt Damon häilymässä siellä jossakin mielikuvitukseni rajamailla. En tykkää.

Kirjasta tykkäsin kuitenkin ja suosittelen sitä kaikille jännityksen ja hieman erikoisemman psykologisen romaanin ystäville. Olisin antanut sille varmasti neljä tähteä muuten, mutta Gwyneth, Matt ja Jude laskivat sitä nyt yhdellä tähdellä. Tästä lähtien teen taustatyöni huolellisemmin, ennen kuin alan katsoa yhtäkään elokuvaa.




Kirjailija: Patricia Higsmith
Kirja: Lahjakas herra Ripley (Jorma-Veikko Sappinen)
Alkuperäinen kirja: The Talented Mr Ripley
Julkaisuvuosi: 1955
Sivuja: 349
Mistä hankin: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: 8. - 10.10.2013
Arvostelu:

lauantai 5. lokakuuta 2013

M. Agejev - Kokaiiniromaani (ja tämän projektin järkevyydestä)

Nyt on aika nostaa kissa pöydälle. Se kissa, jota suurin osa varmasti tulee ajatelleeksi, kun joku hullu kertoo aikovansa lukea kaikki 1001-listan kirjat läpi. Se nimenomainen kissa, että onko tässä mitään järkeä? Miksi lukea läpi kirjalista, joka sattuu olemaan jonkun muun mielipiteiden perusteella koottu, hyvin subjektiivinen ja vajaavainen lista? Maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja, että miksi kuluttaa aikaansa sellaisiin, joita ei oikeastaan edes tahtoisi lukea?

Tätä kaikkea mietin, kun luin M. Agejevin Kokaiiniromaania. Eräs ystäväni on kertonut, että hän on jättänyt lukuisia kirjoja kesken, kun teoksen henkilöt ovat olleet liian ärsyttäviä. Kokaiiniromaania lukiessani samaistuin voimakkaasti tähän tunteeseen, sillä yksinkertaisesti vihasin sen päähenkilöä, vetelää, ällöttävää, kylmää ja itsekeskeistä Vadimia. Ja tästä päästäänkin siihen tosiasiaan, että mikäli tämä kirja ei olisi kuulunut listalle, en koskaan ensinnäkään olisi ryhtynyt lukemaan sitä ja jos olisinkin, olisin varmasti jättänyt sen kesken. Siitäkin huolimatta, että teos oli vain 189-sivuinen.

Olisin voinut lukea jotakin hauskaa, ihastuttavaa tai lumoavaa kirjaa sen ajan, jonka tuhlasin Kokaiiniromaaniin. Se inho, mitä tunsin kirjaa kohtaan, olisi voinut jäädä kokematta ja vaikkapa korvautua joillakin positiivisilla tai edes neutraaleilla tunteilla. Mutta sitten taas, toisaalta, kyllä elämässä tulee tehtyä kaikkea muutakin turhanpäivästä kuin luettua ärsyttäviä kirjoja. Minä olen hurahtanut listoihin, haasteisiin ja mahdottomilta tuntuvien asioiden saavuttamiseen. Jokaisella listan kirjalla on kuitenkin jokin syy, miksi se on listalle päätynyt ja tämän vuoksi niiden mielestäni huonojenkin kirjojen lukeminen on kiinnostavaa tai vähintäänkni sivistävää. Ja tähän mennessä hankitulla mututuntumalla sanoisin, että kyllä ehdottomasti valtaosa listan kirjoista on varmasti sellaisia, joiden lukeminen on ennemin mukavaa kuin kamalaa. Joten, yhteenvetona, olen edelleen sitä mieltä, että 1001-listan lukeminen on ehdottoman kannattavaa ja hauskaa, niistä ahdistavista lukukokemuksista huolimatta.

Olen valmis antamaan anteeksi Kokaainiromaanille siitäkin syystä, että se on listalla ei niinkään sisältönsä, vaan taustansa takia. M. Agejev on nimittäin salanimi, jonka taustalla olevaa kirjailijaa ei ole voitu täysin varmasti saada selville. Kirjoittajaksi on veikattu Mark Leviniä sekä vähemmän uskottavasti Vladimir Nabokovia (jonka lukemista listalta odotan tämän vertauksen vuoksi pienellä kauhulla).

Kokaiiniromaanin tapahtumat sijoittuvat 1910-luvulle ja sen päähenkilössä on jotakin samaa kuin Camus'n sivullisessa. Hän on tunteeton, itsekeskeinen ja varsin epämiellyttävä tyyppi. Sivullisen lakonisuus ihastutti mutta Kokaiiniromaani aiheutti vain vastenmielisiä tunteita. Etenkin päähenkilön suhtautuminen köyhään, leskeksi jääneeseen äitiinsä, raivostutti ja ällötti. Kuten nimestäkin oli pääteltävissä, loppupuolella päähenkilö vielä koukuttuu kokaiiniin ja loppu on harvinaisen onneton ja kylmä, niin kuin kuvitella saattaa.

Kuitenkin minun on nyt pakko myöntää, että Kokaiiniromaanin kerronnassa oli jotakin kaunistakin. Sen kieli oli kuvailevaa ja yksityiskohtaista, kuten on nähtävissä tässä lainauksessa sivulta 109:

"Talon kulman takaa kohosi tuulen mukana pölyä ja tomua, ja kun pyörre oli mennyt ohi syöksähdettyään parvekkeelle pienenä myrskynä, taitettuaan pöytäliinan kaksinkerroin ja pakotettuaan meidät sulkemaan irvistäen silmämme, hampaissa ritisi ja tuntui kuin niiden välissä olisi ollut sokeria, ja ylhäältä, kuin talon katolta, leijaili banaaninvärisenä perhosena syksyinen lehti, putosi hiljaa alaspäin tyyntyneessä ilmassa, ja lopulta, kieppuen heten aivan pöydän yllä se lennähti punaiseen lasiin, missä se näytti sulkakynältä telineessään."

Muuten minulla ei juuri ole muuta positiivista sanottavaa Kokaiiniromaanista kuin että se oli lyhyt ja onpa nyt ainakin luettu.


Kirjailija: M. Agejev
Kirja: Kokaiiniromaani (suom. Anton Nikkilä)
Alkuperäinen kirja: Roman s kokainom
Julkaisuvuosi: 1934
Sivuja: 189
Mistä hankin: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: 2. - 5.10.2013
Arvostelu: 

perjantai 4. lokakuuta 2013

Stieg Larsson - Miehet jotka vihaavat naisia (100 kirjaa -listalta)

Dramaattisesta ilmeestä huolimatta tämä muppe ei suinkaan
vihaa naisia. Varsinkaan sellaisia, joilta saa rapsutuksia tai herkkuja.

Olenkohan lukevista, aikaansa seuraavista ihmisistä viimeinen, joka lukee tämän kirjan? Muutamia vuosia sitten kaikki, siis oikeasti ihan kaikki, puhuivat Stieg Larssonin Millenium-trilogiasta ja etenkin sen ensimmäinen osa Miehet, jotka vihaavat naisia nostatti valtavan mylläkän. Puhumattakaan siitä mylläkästä, jonka saivat aikaan trilogian pohjalta tehdyt elokuvat. Kaiken sen mylläkän keskellä minä vaivuin taas itselleni tyypilliseen "en varmasti lue, kun se on nyt muodissa"-itsepetokseen. Kuluikin siis lähes kymmenen vuotta ennen kuin minä päädyin sattumalta lainaamaan tämän teoksen kirjastosta ja, kuinka ollakaan, pidin siitä ihan valtavan paljon.

Mikael "Kalle" Blomkvist (Astrid Lindgren -viittaus alussa sai minut heti uskomaan, että tämä taitaakin olla hyvä kirja) on fiksu ja sympaattinen mies, toimittaja joka heti teoksen alussa kuitenkin tuomitaan herjauksesta ja kunnianloukkauksesta. Ennen vankilatuomionsa alkamista hän saa toimeksiannon Henrik Vangerilta, iäkkäältä vaikutusvaltaiseltaVangerin sukufirman entiseltä johtajalta. Mikaelin näennäinen tehtävä on kirjoittaa Vanger-suvun historiikki, mutta todellinen tehtävä on selvittää Vangerin sukulaistytön Harrietin katoaminen. Henrik uskoo, että Harriet on murhattu, sillä tyttö oli mystisesti kadonnut vuonna 1966 ja kaikki merkit viittaavat henkirikoksen todennäköisyyteen.

Näistä lähtökohdista kehittyy mielettömän taitavasti etenevä, jännittävä, hirvittävä ja henkeäsalpaava tapahtumaketju, johon liittyy muun muassa poikkeuksellisen kiinnostava hahmo, sosiaalisesti onneton hakkerinero Lisbeth Salander. Sekä tietenkin joukko niitä miehiä, jotka vihaavat naisia. En ole ihan hiljattain koukkuuntunut mihinkään muuhun kirjaan yhtä voimakkaasti kuin tähän. Miehet, jotka vihaavat naisia herätti tietyssä mielessä myös ärtymystä, nimittäin ärtymystä siitä, miten oli pakko hoitaa myös oikeaan elämään liittyvät velvoitteet, eikä vain voinut uppoutua kirjan maailmaan ja saada lopultakin selville, mitä tapahtui Harretille. Aion ehdottomasti lukea trilogian loputkin osat, tämä oli yksinkertaisesti loistava!


Kirjailija: Stieg Larsson
Kirja: Miehet jotka vihaavat naisia (suom. Marja Kyrö)
Alkuperäinen kirja: Män som hatar kvinnor
Julkaisuvuosi: 2005
Sivuja: 611
Mistä hankin: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Syyskuun loppupuoli 2013
Arvostelu: ★★★★