keskiviikko 27. helmikuuta 2013

467. Breakfast at Tiffany’s – Truman Capote

Nyt siellä tutut ja tuntemattomat huutavat kuorossa: "Gradua tekemään siitä, hömppäkirjat ja blogi sikseen, kunnes työ on valmis!". En näemmä osaa olla lukematta kaunokirjallisuutta. Raskas työ vaatii rask... eikun siis kirjastontätimäiset huvit.

Koiranpentuni tässä esittelee teille viimeisimmän listalta lukemani kijan, Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla. Tuohon pennun tilalle voisi yhtä hyvin kuvitella minutkin, jotakuinkin tuolta näytin lukiessani kirjaa. Vähän tylsistyneeltä, en erityisen vakuuttuneelta ja siltä, että silmät pysyvät auki juuri ja juuri.

Aamiainen Tiffanylla on luultavasti useimmille tuttu elokuvana, jossa Audrey Hepburn on kenties kauneimmillaan. Olen nähnyt elokuvan joskus kauan sitten, ehkä 90-luvun loppupuolella ja muistan siitä hyvin hämärästi jonkin ikkunakohtauksen sekä sen, että en saanut selitystä sille, miksi Moonriver-kappaleessa puhutaan Huckleberrystä. Jos joku tietää, se minulle kerrottakoot! Toinen assosiaatio on Deep Blue Something -bändin sympaattinen ja vallan mainio Breakfast At Tiffany's -biisi, joka kirjaa lukiessani soi jatkuvasti päässäni. Ja lukiessani keskityinkin välillä tekstiä enemmän miettimään, mites sen biisin alkukomppi oikein menikään ja miten se soitettaisiin kitaralla...

Aamiainen Tiffanylla on novellikokoelma, joka sisältää niminovellin, joka on kirjan pisin, sekä kolme muuta lyhyttä tarinaa. Niminovelli on vain 112 sivua pitkä, mutta jostakin syystä jouduin kamppailemaan melkoisesti sen kanssa, että pääsin loppuun asti. Teos on ollut minulla lainassa jo pari kuukautta ja olen aloittanut sen alusta kolmesti. Melkoinen työvoitto siis tämä, että saan viivata sen yli listastani.

Aamiainen Tiffanylla-pienoisromaanin päähenkilö on pinnallinen ja huikentelevainen Holly Golightly, jonka tavoitteena on päästä rikkaisiin naimisiin. Hollya kuvaillaan ja hänen tekemisiään seurataan hänestä kiinnostuneen naapurinmiehen kuvakulmasta. Vähitellen miehelle ja lukijalle selviää, että Holly ei ole lainkaan sitä, miltä vaikuttaa ja lopulta tarinan loppu on surumielinen ja onneton.

Häiritsevintä teoksessa oli se, etten kyennyt samaistumaan kehenkään tarinan henkilöistä. He olivat mielestäni joko vastenmielisiä tai häiritsevän lapsellisia. Pohdinkin samaa, mitä pohdin aikoinaan Kultahatun kohdalla: kenties teoksen ansiot ovat siinä, että se kuvaa ja jopa määrittelee amerikkalaista yhteiskuntaa tavalla, joka jää minulta huomaamatta ja jolle en osaa antaa arvoa. Loppujen lopuksi tunsin itseni vähän tyhmäksi, kun en tajunnut kirjan hienoutta ja pidin sitä tylsänä. Klassikkokirjoja lukiessa on kuitenkin aina otettava se riski, että tulee sivistymätön ja yksinkertainen olo. Älkää siis antako tämän arvosteluni vaikuttaa siihen, tartutteko joskus itse teokseen. Saattaahan olla niin, että minulta jäi nyt jotain erittäin merkittävää tajuamatta.

Kirjailija: Truman Capote
Luettu kirja: Aamiainen Tiffanylla (suom. Inkeri Hämäläinen ja Kristiina Kivivuori)
Alkuperäinen kirja: Breakfast at Tiffany's
Kieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 1958
Sivuja: 175 (Niminovelli 112)
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Helmikuussa 2013
Arvostelu: 

perjantai 22. helmikuuta 2013

559. The Plague – Albert Camus

Tämän postauksen jälkeen seuraavaa taitaakin tulla vasta parin viikon päästä. Minulla on nimittäin edessä graduni (loppu?)rutistus, jonka vuoksi saan luvan jättää romaaneiden lukemisen vähemmälle. Sitä paitsi seuraavaksi ajattelin lukea Victor Hugon Kurjat, sillä näin Les Misérables -elokuvan trailerin ja se näytti niin tavattoman hyvältä, että haluan ehtiä katsomaan sen elokuvateatteriin. Ja kirja on luonnollisesti luettava ensin ja siinä menee tovi jos toinenkin. Nyt kuitenkin asiaan, ranskalaiseen lakoniaan!

Luin Ruton lähes kokonaan kesällä 2011 Turun ja Jokioisten välisillä linja-automatkoilla, mutta jostakin syystä kirja jäi kesken. Mielikuvai oli, että kirja oli hyvä, kiinnostava ja yllättävän helppolukuinen, joten en todellakaan ymmärrä, miksen lukenut sitä silloin loppuun. Olin aiemmin lukenut Camus'lta Sivullisen, jota pidin varsin nerokkaana, joten kun Rutto oli kirjamessuilla hyvässä tarjouksessa, ostin sen ilman pidempää harkintaa.

Rutto on poikkeuksellisen monitulkintainen teos. Se kertoo kaupunkiyhteisöstä, joho iskee rutto, jonka vuoksi kaupunki eristetään. Tästä asetelmasta syntyy tarinoita kärsimyksestä, tuskasta mutta myös ystävyydestä ja rakkaudesta. Pohjimmainen vertauskuvallisuus, joka paljastuu lukijalle viimeistään kirjan viimeisillä sivuilla, on se että ruton voidaankin tulkita edustavan sotaa.

"Ruttobasilli ei kuole eikä häviä milloinkaan, se voi uinua kymmeniä vuosia huonekaluissa ja vaatteissa, se voi odottaa kärsivällisesti makuuhuoneessa, kellarissa, matkalaukuissa, nenäliinoissa ja paperikasoissa, ja saattaa tulla päivä, jolloin rutto ihmisten onnettomuudeksi ja opiksi herättää taas rottansa ja lähettää ne kuolemaan keskelle onnessaan pahaa aavistamatonta kaupunkia."
s. 414

Kuolevat rotat ja yhteiskunnan kaaostila eivät sinänsä ole mieltäylentävää luettavaa, mutta kaiken keskellä Camus säilyttää kauniin, henkäyksenomaisen pohjavireen, joka saa lukijan muistamaan sen, että maailmassa on kauneutta ja rakkautta, vaikka kaikki näennäiset tärkeät asiat otettaisiinkin elämästä pois. Eräs lause jäi teoksesta mieleeni erittäin voimakkaana, ja mielestäni sen voisi jokainen muistaa tässä nykyisessä, toisia ihmisiä ja ihmiskuntaa yleensä kaikesta syyttelevässä maailmassa:

"Ihmisissä on monin verroin enemmän ihailtavaa kuin halveksittavaa." 
s. 413


Kirjailija: Albert Camus
Luettu kirja: Rutto (suom. Juha Mannerkorpi)
Alkuperäinen kirja: La Peste
Kieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 1947
Sivuja: 414
Mistä hankin: Kirjamessuilta vuonna 2010
Missä ja milloin luettu: Lähes kokonaan kesällä 2011 linja-autossa, uudelleen kotona 19-21.2.2013
Arvostelu: ★★★

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

42. Atonement – Ian McEwan

En ole tainnut vielä mainitakaan, että harrastan 1001-listan läpikäymistä myös elokuvien osalta. Ian McEwanin Sovitus-teoksen pohjalta tehty samanniminen elokuva kuuluu tähän listaan ja olen sen nähnytkin pari vuotta sitten. Olen kuitenkin maailman huonomuistisin elokuvafanaatikko. Vaikka nauttisin leffasta paljon ja eläytyisin voimakkaasti, en välttämättä enää kuukauden päästä muista elokuvasta mitään. Sovitus-elokuvasta muistin etukäteen, että pääosaa esitti puuduttavan yksi-ilmeinen Keira Knightley ja että jotakin sotaan liittyvää filmissä oli. Koska olen rasittavuuteen saakka vakuuttunut siitä, että kirja on aina leffaa parempi (poikkeuksen tekevät ainoastaan Stanley Kubrickin elokuvat, vaikka niistäkin Hohto oli kirjana parempi) olin oikeastaan onnellinen siitä, että minulla ei ollut elokuvan aiheuttamia ennakkokäsityksiä tästä teoksesta.

Ennakkoluuloja oli aivan riittävästi jo pelkän kirjailijan taholta. Olen nimittäin aiemmin lukenut listalta McEwanin Amsterdamin sekä Vieraan turvan, joista kumpaakin pidin melko tylsänä ja vastenmielisenä. McEwanin teoksia löytyy listalta peräti kahdeksan, jonka vuoksi olin jo hieman epätoivoinen, miksi en ymmärrä yhtään tätä nerona pidettyä kirjailijaa. Onnekseni Sovitus kuitenkin yllätti positiivisesti ja oikeastaan olen ihan tyytyväinen, että listalta löytyy vielä monta McEwanin teosta.

Sovitusta lukiessa lukijan tunteet vaihtelivat aallonhuipulta pohjalle kuin sinikäyrässä ikään. Alussa olin aivan lumoutunut, keskivaiheilla tylsistynyt ja turhautunut ja lopussa taas hämmentyneen vaikuttunut. Kirjan päähenkilö on taiteellinen sielu, teoksen alussa 13-vuotias Briony Tallis, tuleva kirjailija, joka tarkkailee maailmaa hyvin eri tavoin kuin muut, mutta itselleni hämmentävän tutulla tavalla. Briony muun muassa pohtii, onko muilla vastaavia mietteitä, ovatko muut samalla tavalla olemassa kuin hän. Hänen kirjallinen lahjakkuutensa ilmenee siinä, että tavallinen elämä ja ihmisten väliset suhteet muokkautuvat draaman kaareksi, joksikin suuremmaksi ja taiteellisemmaksi.

Osaksi tämän oman, dramaattisemman, maailmansa ja toisaalta lapsellisen elämänkatsomuksensa myötä Briony tulee kertoneeksi valheen, jonka vuoksi useamman ihmisen elämä muuttuu toisenlaiseksi ja unelmat pirstaloituvat. Teoksen alkupuoli johtaa näihin valheen synnyn tapahtumiin ja loppupuoli kertoo teon seurauksista ja siitä, miten valhe vaikuttaa myös Brionyyn ja tämän elämään. Harkitsemattomalla teolla voi olla yllättävänkin suuret seuraukset, eli elämä on oikeastaan sattumanvaraista, tahtonee McEwan kertoa lukijoilleen.

Jollakin tavalla tämä yhden teon massiivinen vaikutus niin monen ihmisen elämään ei saa minua vakuuttuneeksi. Olisin jollakin tavalla kaivannut jotakin dramaattisempaa tapahtumaa, kuin 13-vuotiaan tytön väärää todistusta. Tuntuu tyhmältä heittäytyä uskomaan niin, että ilman tällaista tapahtumaa, hahmojen elämä olisi ollut aivan toisenlainen. Elämässä tapahtuu niin paljon ja siihen vaikuttavat niin monet tekijät, että vastaavia yksittäisiä tapahtumia, joiden voisi katsoa muuttavan elämän suunnan pysyvästi, tapahtuu niin paljon ja jatkuvasti, ettei niitä pystyisi erittelemään ja syyttelemään loppuelämäänsä. Tällä pitkällä ja sekavalla lauseella pyrin tuomaan esiin sen ajatuksen, että ihminen ei onnekseen ole kykeneväinen havaitsemaan kaikkia niitä seikkoja, jotka muovaavat elämää tietynlaiseksi.

Voin vain kuvitella, miten haastavaa on kirjoittaa teos, jonka päähenkilö on alussa teini-ikäinen ja lopussa vanhus ja joka kertoo vaihdellen niin perhe-elämästä kuin sotasairaalan kauheuksistakin. On kai myönnettävä, ettei tällaiseen suoritukseen pystyisi kuka vain kirjailija, joten kenties McEwan on suosionsa ansainnut. Teoksen loppu on niin vaikuttava, mielikuvituksen ja kynän voima niin mahtava, että kun kirjan laskee käsistään, ei voi olla olematta vaikuttunut. Puolivälissä olisin ollut valmis antamaan kirjalle kaksi tähteä, mutta loppu sai minut niin vaikuttuneeksi, että kyllä tämä oli neljän tähden teos. Jäisiköhän elokuvastakin jotain mieleen, jos katsoisin sen nyt uudestaan?

Kirjailija: Ian McEwan
Luettu kirja: Sovitus (suom. Juhani Lindholm)
Alkuperäinen kirja: Atonement
Kieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 2001
Sivuja: 541
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Helmikuussa 2013, lähinnä linja-automatkalla Tampereelle ja takaisin eräänä viikonloppuna
Arvostelu: ★★★

perjantai 8. helmikuuta 2013

909. The Purloined Letter – Edgar Allan Poe

Sekä Kuilu ja heiluri että Usherin talon tuho edustivat selkeää kauhua, josta Edgar Allan Poe parhaiten tunnetaan. Anastettu kirje puolestaan ei sisältänyt kauhun ainesosia vaan muistutti tyyliltään salapoliisiromaania. Tähän Poen toiseen puoleen olikin mielenkiintoista tutustua. Poen lahjakkuutta ja monipuolisuutta ei voi olla ihailematta ja tuntuu uskomattomalta, miten yksi ihminen on voinut vaikuttaa niin paljon kirjallisuuteen.

Anastetussa kirjeessä ei varsinaisesti tapadu paljon. Sen pääsisältö on kadonneen ja oletettavasti anastetun kirjeen kohtalon selvittäminen. Dekkarimaiseen kerrontaan yhdistyy lumoavasti psykologista pohdintaa. Arvoitus kuin arvoitus on lopulta ratkottavissa, kun ihmisluontoa tarkastelee sopivassa valossa.


Kirjailija: Edgar Allan Poe
Luettu kirja: Anastettu kirje (Kootut kertoumkset, suom. Jaana Kapari)
Alkuperäinen kirja: The Purloined Letter
Kieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 1844
Sivuja: 22
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Kotona 6.2.2013
Arvostelu: ★★★


tiistai 5. helmikuuta 2013

639. Thank You, Jeeves – P.G. Wodehouse

Tuhanteen ja yhteen kirjaan, jotka jokaisen pitäisi lukea edes kerran elämässään, ei sisälly juurikaan huumoriteoksia. Monet hyvin kuuluisatkin klassikot toki ovat varsin humoristisia, mutta sellaisia teoksia, joiden perimmäinen tarkoitus on naurattaa lukijaa ja tarjota viihdettä, ovat listalla vähemmistössä.

Niin paljon kuin klassikoiden lukemisesta nautinkin, totesin, että voisi tehdä hyvää lukea välillä jotain kevyempää. Senpä vuoksi lainasin kirjastosta P.G. Wodehousen Kiitos, Jeeves -teoksen, jonka takakannessa luvattiin, että tätä kirjaa lukiessa lukija nauraa taukoamatta. Ja kuinkas sitten kävikään. Totean vain, että onnekseni yöpöytälukemistooni kuului samaan aikaan Esko Valtaojan Kaiken käsikirja, jonka parissa olen nauranut ääneen niin usein, etten edes muista milloin jokin muu teos olisi saanut vastaavaa aikaa. Kiitos, Jeeves kun ei valitettavasti saanut aikaan edes hymähdyksiä.

Jeeves-tarinat kertovat Bertie Woosterista ja hänen neuvokkaasta miespalvelijastaan (olenko ainoa, jonka mielestä sanassa miespalvelija on varsin erikoinen kaiku?) Jeevesistä. Tiivistetysti Wooster hankkiutuu ongelmiin, joista Jeeves hänet pelastaa. Kommellukset ovat tuttua brittityyliä, joka varsin usein vetoaa minuun, mutta jostakin syystä nämä kiusalliset tilanteet saivat minut ajattelemaan, että Hilman päivät teki sen paremmin.

Ehkäpä olisi pitänyt katsoa pari jaksoa Kyllä Jeeves hoitaa -sarjaa, joka on tehty Wodehousen teosten pohjalta. Mielikuva tohtori Housesta eli Hugh Lauriesta Woosterina olisi varmasti nostanut kirjan huvittavuutta ainakin yhdellä pykälällä.


Kirjailija: P. G. Wodehouse
Luettu kirja: Kiitos, Jeeves. Jeeves-tarinoita I. suom. Kaisa Sivenius
Alkuperäinen kirja: Thank You, Jeeves
Kieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 1934
Sivuja: 255
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Kotona 3. - 4.2.2013
Arvostelu: ★★

lauantai 2. helmikuuta 2013

238. The Cider House Rules – John Irving

Minun ja siskoni lapsuden leikit eivät aina olleet niitä tavanomaisimpia. Yksi pitkäkestoinen, aikaa ja energiaa vaativa ja meille rakas leikki oli paperinukkien lastenkoti. Lastenkodissa oli asukkaita monta kymmentä ja paperille piirretyt, kirkkailla väriliiduilla väritetyt lastenkodin huoneet toimivat näiden asukkaiden koteina. Erityisesti mieleeni on jäänyt se, miten jokaisella oli oma sänky ja valkoinen, paperista leikattu lakana peittona, joiden alle lastenkodin lapset iltaisin aina peiteltiin.

Idea tähän leikkiin tuli minua kaksi vuotta vanhemmalta siskoltani, joka tuohon aikaan luki paljon ja jonkin kirjan lastenkotiteema oli selvästi tehnyt häneen vaikutuksen. Minä leikin innoissani mukana tätä hyvin dickensmäistä leikkiä lainkaan miettimättä sitä, miksi lapset olivat lastenkotiimme päätyneet ja miksei kukaan koskaan tullut adoptoimaan lapsia (olisihan se ollut tylsää, jos vaivalla piirretyt paperinuket olisi pitänyt ottaa pois käytöstä adoptoinnin myötä). Tämä näin jälkeen päin ajateltuna kenties hieman erikoinen leikki on mielestäni hyvä ja oleellinen pohjustus sille, miten koin John Irvingin Oman elämänsä sankarin (The Cider House Rules) miljöön niin tunnelmalliseksi ja mielenkiintoiseksi.

Oman elämänsä sankarin tapahtumien lähtö- ja polttopiste on erikoisen mutta lojaalin Wilbur Larchin johtama St. Cloud'sin orpokoti. Iltaisin valojen sammuessa Larch toivottaa orpolapsilleen: "Hyvää yötä te Mainen prinssit, te Uuden-Englannin kuninkaat!" ja kun joku on adoptoitu (tai poistunut yhteisöstä muulla tavalla, surullisimmillaan kuoleman kautta) häntä muistetaan hyvän yön toivotuksissa. Orpokodin yhteisö on tiivis, turvallinen ja yhtenäinen, mutta jollakin tapaa myös kieroutunut. Kaikki orpokodin asukkaat kaipaavat jonnekin, missä eivät ole koskaan käyneet ja toivovat itselleen vanhempia. Tämä kaipuun tunnelma on kirjassa hyvin voimakas. Kieroutuneisuuden tärkein tekijä on kuitenkin kaksijakoisuus, joka muodostuu Larchin erikoiskyvystä aborttejen tekoon. St Cloud'siin saapuu junalla naisia, jotka lähtiessään ovat jättäneet taakseen jotakin, joko orpokodin asukkaaksi tai abortoiduksi sikiöksi. Irvingin taustatyö on ollut ihailtavaa ja luonnontieteilijää ilahduttavat viittaukset oikeisiin, historiallisiin anatomian oppikirjoihin ja julkaisuihin, joista kirjailija mainitsee teoksen lopussa olevissa tarkemmissa selityksissä.

Larchin ja koko orpokotiyhteisön tärkein orpolapsi on Homer Wells, jonka Larch nostaa erikoisasemaan, kuin omaksi pojakseen, ja tekee tästä apulaisensa, opetuslapsensa. Homer ei suostu tekemään abortteja ja tämä suhtautuminen muodostuu kirjan tärkeäksi kantavaksi voimaksi, yhteiskunnalliseksi pohdiskelmaksi siitä, ovat abortit eettisesti oikein. Lisäksi Homerin elämään liittyy paljon muutakin moraalisesti arveluttavaa ja ajatuksia herättävää, mutta en tahdo käsitellä näitä asioita tässä tekstissäni. Oman kirjaversioni takakansitekstissä (en löytänyt kuvaa Tammen pokkariversiosta, jonka itse luin, joten tässä artikkelissa on kuva eri painoksesta) mielestäni jo paljastettiin liikaa, ja tämä kirja jos jokin on sellainen, jota lukiessa pitäisi saada aidosti yllättyä ja miettiä päähenkilön valintoja.

Kirjassa viitataan useasti Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaaniin sekä Charles Dickensin David Copperfieldiin, Loistavaan tulevaisuuteen ja Pikku Dorrittiin. Teoksen yhteys Dickensiin on siis tuotu esille tarkoituksellisesti, eikä pelkästään hienovaraisen kerronnan turvin. En ole lukenut tarpeeksi Dickensiä voidakseni vertailla Oman elämänsä sankaria Dickensin tuotantoon uskottavasti, mutta lukemieni teoksien perusteella teos muistuttaa Dickensiä useammallakin tavalla. Tärkein näistä tavoista on luonnollisesti yhteiskunnallinen kritiikki ja pohdinta, jota ei tuoda esille saarnaavasti vaan teoksen tapahtumien kautta niin, että kun lukija eläytyy kirjan tapahtumiin, hän samalla huomaa pohtivansa näitä asioita. Kumpaakin yhdistää myös rikas, kumpuileva ja humoristissävytteinen kieli, jonka vuoksi raskaiden asioiden lukeminen ei tunnu niin raskaalta kuin voisi ajatella.

Dickensin Oliver Twistissä minua ärsyttänyt ja häirinnyt asia toistui myös Oman elämänsä sankarissa hieman yllättäen ja aiheuttaen pohdintaa siitä, oliko tämä tahallista vai tahtonta. Kuten Oliver Twist myös Homer Wells on päähenkilöin asemastaan huolimatta kirjassa hyvin väritön, jollakin tapaa luonteeton ja ympäristön heiteltävissä oleva passiivinen toimija. Kaikki muut teoksen hahmot muodostuivat mielessäni tietyn näköisiksi ja luonteisiksi, mutta Homer Wells oli koko kirjan ajan tylsä ja harmaa hahmo, jolle asiat vain sattuivat tapahtumaan. Toisaalta tästä toisinaan ärsyttävästä seikasta tuli myös se vaikutelma, että Homer oli niin tiivis osa St Cloud'sia ja Wilbur Larchin elämää ja suunnitelmia, että hän ei koskaan päässyt elämään omaa elämäänsä, vaikka St Cloud'sista lähtikin. Homer Wells toteaakin kirjan loppupuolella jotakin sen suuntaista, että pojan voi ottaa pois St Cloud'sista mutta St Cloud'sia ei koskaan saa pois pojasta.

Teos oli niin monisävyinen, taitavasti rakenneltu ja kerrottu että odotan innolla Irvingin muiden teosten lukemista. Oman elämänsä sankari on kypseän omenan tuoksuinen, ajatuksia herättävä ja ikimuistoinen teos, johon oli ilo tutustua.


Kirjailija: John Irving
Luettu kirja: Oman elämänsä sankari suom. Kristiina Rikman
Alkuperäinen kirja: The Cider House Rules
Kieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 1985
Sivuja: 630
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Kotona tammikuussa 2013
Arvostelu: ★★★