torstai 5. huhtikuuta 2018

John Fowles: Neitoperho


Terveiset uudesta talostamme! Raksa muuttui kodiksi kuin taikaiskusta ja pää on edelleen pyörällä, vaikka sunnuntaina täällä asumista tulee täyteen jo kolme viikkoa. Tulen todellakin palaamaan vielä myöhemmin tarkemmin tähän kaikkeen ja varmasti laitan myös kuvia talostamme kyllästymiseen asti.  Nyt kuitenkin ihan asiaakin - kirja-asiaa nimittäin.

Piti oikein tarkistaa, että edellisen kerran olen kirjoittanut 1001-listan kirjasta viime lokakuussa. Huh! Kun on ollut ajankäytön vuoksi lähinnä ääni- ja e-kirjojen varassa, ei listaprojekti etene kovinkaan helposti, kun valikoimat eivät huimaa päätä etenkään unohtuneiden klassikkojen osalta. Se on todella harmi, sillä lähestulkoon aina kun luen kirjan listalta, olen vaikuttunut. Niin on myös nyt.

John Fowlesin Neitoperhon päähenkilö Frederick Clegg on parikymppinen nuorimies, joka työskentelee kaupunginvirastossa. Vapaa-ajallaan hän harrastaa perhosten keräilyä. Ulkoisesti hän  vaikuttaa melko tavalliselta tyypiltä, tylsältä ja ujolta. Frederickillä on kuitenkin salainen sisäinen maailma. Hän haaveilee kauniista Mirandasta. Hän rinnastaa Mirandan perhoseen, herkkään ja kauniiseen siroon hyönteiseen: "Hän ei katsonut minuun kertaakaan, mutta minä katselin häntä takaapäin ja hänen hiuksiaan. Ne olivat hyvin vaaleat ja silkkiset, kuin perhosen toukka...".

Aluksi Cleggiin on helppo suhtautua vähän säälien; kauniita naisia katseleva ressukka, joka on selvästi jumissa kurjassa elämässään. Äkkiä tarina kuitenkin alkaa saada synkkiä sävyjä, kun miehen hirveä suunnitelma alkaa valjeta lukijalle. Mies lopettaa työnsä, ostaa talon syrjäisestä paikasta ja lopulta hankkii perhoskokoelmaansa kauniin uuden yksilön: hän kidnappaa Mirandan vangikseen.

Clegg pitää Mirandaa talonsa kellarissa, josta nainen pääsee vain harvoin yläkertaan. Clegg on Mirandan ainoa kosketus ulkomaailmaan, edes lehtiä tai radiota hän ei aneluistaan huolimatta saa. Cleggiin hämmennykseksi ei Miranda alakaan rakastaa häntä vaan on vaativa ja vapauteen kaipaava vanki. Clegg tuo naiselle lahjoja, kohtelee tätä omasta mielestään erityisen hyvin, mutta ei silti voita Mirandaa puolelleen.

Suorastaan ahmin kirjaa eteenpäin ja halusin hirvittävällä vimmalla tietää, mitä tarinassa tulee tapahtumaan. Kuitenkin noin puolenvälin paikkeilla kertomus muuttui niin hirveäksi, että alkoi tosissaan ahdistaa. Ja maksimaaliseksi ahdistus kasvoi, kun tuon hirveyden jälkeen kertoja vaihtui. Tarina palasi takaisin alkuun ja kertomus eteni Mirandan näkökulmasta tämän päiväkirjan sivuilta. Miranda ei tietenkään voi käsittää miehen touhuja. Ja se, että Clegg ei toivo häneltä mitään seksuaalista, herättää Mirandassa myös kummastusta.

Kukaan ei voi käsittää tätä tilannetta. Hän pitää minua täydellisessä vankeudessa. Mutta kaikessa muussa olen hänen valtiattarensa. Hän vieläpä yllyttääkin minua siihen, koska silloin en voi olla niin tyytymätön kuin minun pitäisi. 

Vankeuden käsittelyn lisäksi Miranda kertoo päiväkirjassaan paljon G.P.-nimisestä miehestä, joka on selvästi Mirandaa vanhempi ja jonka kanssa hänellä on eräänlainen romanssi. G.P. on taiteilija ja Miranda käsitteleekin kirjoituksissaan paljon myös eri taiteen muotoja, maalauksia ja kirjallisuutta.

Lähetin hänet tiehen illallisen jälkeen ja luin loppuun Jane Austenin 'Emman'. Minä olen Emma Woodhouse. Tunnen ja elän hänen mukanaan. Minun snobismini on tosin toisenlaista, mutta ymmärrän hänen snobismiaan, hänen omahyväisyyttään ja viisasteluaan.

Mirandan puolesta turhauttaa niin tavattomasti. Hänen pitäisi päästä ulos, elämään omaa monipuolista, polveilevaa nuoren naisen elämäänsä. Myös Cleggin puolesta turhauttaa. Jonkun pitäisi napata tämä kiinni, pistää kaltereiden taakse ja pitkälliseen psykoterapiaan.

Kirja oli totta tosiaan ahdistava. Mutta oli se nerokaskin. Juonenkehittely oli todella taitavaa ja se, miten lukija joutuu kohtaamaan myös Mirandan näkökulman, oli julma mutta mahdottoman toimiva temppu. Tosiaan siis löysin listalta jälleen kerran melkoisen helmen, tosin näin ahdistavia kirjoja ei mielellään lue kovin usein. Shokeeraavaana välipalana ne kyllä toimivat.

Laitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 13, sillä vaikka kirjassa mainittiin muutama muukin henkilö, oli varsinaisia henkilöitä vain kaksi.

Kirjailija: John Fowles
Luettu kirja: Neitoperho (suom. Seere Salminen, Weilin&Göös)
Alkuperäinen kirja: The Collector, 1963
Sivumäärä: 318
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

torstai 8. maaliskuuta 2018

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Sivuhenkilö sai kunnian olla ensimmäinen kirja, joka pääsi taloomme ja jonka vieläpä kuvasin siellä. Monen monituista äänikirjaa olen toki kuunnellut kuluneen vuoden aikana noiden seinien sisällä. Muuttoa odottelemme malttamattomina!
Olen lukuisia kertoja muistellut syksyllä 2016 lukemaani Saara Turusen Rakkaudenhirviötä ja aina vaan hämmästellyt miten voimakkaasti kirjaan voikaan samaistua. Siksi tartuinkin heti tilaisuuteen, kun Tammelta tarjottiin minulle arvostelukappaleeksi Turusen uunituoretta tulokasta Sivuhenkilöä. Blogihistoriani aikana lukemieni arvostelukappaleiden määrä on hyvinkin laskettavissa yhden käden sormilla, mutta tätä tarjousta en vaan voinut ohittaa.

En tiennyt kirjasta etukäteen mitään, toivoin vain että se jatkaisi Rakkaudenhirviön linjalla, sisintäni ravisuttavalla tuttuudella ja arkisella pikkutarkkuudella. Jo Sivuhenkilön alkumetreillä päästin helpotuksen ja ihastuksen sekaisen huokauksen: tarina jatkuu. Sivuhenkilön kertoja on kirjoittanut kirjan. Hän on saavuttanut tavoitteen, joka on selvästi ollut hänen elämänsä päämäärä, suurin unelma. Tai ehkä unelma on väärä sana, sisäinen pakko ja itsestäänselvä tehtävä lienee oikeampi määritelmä.

Mutta entä sitten, kun mikään ei muutukaan. Kertoja syö edelleen pussinuudeleita, pyöräilee hiki päässä kaupungin katuja, pukeutuu juhlaviin tilaisuuksiin edelleen aina samaan mustaan, kultaraitaiseen mekkoon. Pään sisällä käy edelleen samanlainen kuhina, eikä maailma kirjailijan ympärillä muutukaan suopeammaksi ja kirjailijan saavutuksia kumartavaksi. Kirjailja tuntee jatkuvaa häpeää lähes kaikesta. Hän haluaa, että hänet hyväksyttäisiin sellaisena kuin hän on ja ennen kaikkea että häntä ihailtaisiin. Hän tuntee olevansa ulkopuolinen lähes kaikissa ihmisjoukoissa, jotenkin perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut.

Turusen kerronta lumosi minut taas. Minne voin ilmoittaa siitä, jos epäilen kirjailijan murtautuneen alitajuntaani? Koin sen verran voimakasta samaistumista, että kirjan lukeminen ei ollut kovin mukavaa. Kuka nyt haluaisi joutua kohtaamaan ja myöntämään omia heikkouksiaan. Kertojan persoonan lisäksi tarkat kerronnan yksityiskohdat hämmästyttivät, miten joku voi muistaa tämän kaiken. Ja juuri kun olin ehtinyt miettimään, että pikkutarkkuus tuo mieleen Knausgårdin, tuo kirjailija hänet itsekin esiin.

Muutenkin kirja tuntui jopa interaktiiviselta. Että tässä kun kirjailija pohtii kirjansa vastaanottoa ja lukee kirjablogeja, minä olen tavallani mukana teoksessa. Paras esimerkki tästä on se, kun kirjailija pohtii sitä, miksi lukijoille on niin tärkeää tietää, mikä on totta ja mikä fiktiota, minne asti kirja on omaelämäkerrallinen. Sillä totta kai minäkin mietin sitä, sekä Rakkaudenhirviötä että Sivuhenkilöä lukiessani. Ja muutama sivu pohdintojeni jälkeen saan lempeästi sormille näpäyttävän vastauksen. Turusen ajatustenlukutaito saa vähän väliä säpsähtämään. Hän saa minut kiinni siitä, että ajattelen ihan niin kuin kaikki muutkin. Ja myös minä olen kiinnostunut kertojan ystävyyssuhteista, joissa tiedän vilisevän julkkiksia, vaikka sen ei pitäisi olla mitenkään oleellista. Erittäin mielenkiintoista on pohdinta siitä, että ihmisten suhtautuminen kirjaan muuttui ihan tyystin, kun se voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Näinkö vietävissä ja laumasieluja me lukijat olemme? Pidämme vain sellaisista asioista, joista muutkin pitävät?

Kiehtovaa oli myös kuvaus kirjailijan työstä, muun muassa siitä, miten kirjailija voi kokea esiintymiset kirjamessuilla tai aamu-tv:ssä. Olen ennenkin pohtinut sitä, että varmasti on iso joukko sellaisia kirjailijoita, jotka ovat luonteeltaan ujoja tai introverttejä, mutta joutuvat jatkuvasti olemaan julkisuudessa elantonsa ansaitsemiseksi. Siinä on jotakin valtavan kummallista ja ristiriitaista.

Ahmin kirjan melkoista vauhtia ja toisaalta se oli erittäin helppolukuinen, sujuva ja koukkuunnuttava. Mutta tosiaan, mitenkään helpolla se ei minua päästänyt. Kertoja itsekään ei ollut kaikkein helpoin vaan melkosen ristiriitainen tyyppi. Häntä olisi helppo pitää itsekkäänä, turhasta valittavana naisena, joka ei tajua kasvaa aikuiseksi. Minä kuitenkin ymmärrän häntä, kertoo se sitten miten epäimartelevaa tarinaa minustakin. Ja suurimman osan ajasta halusin vain istua kirjailijan nuhruiselle patjalle, juoda pannullisen kahvia, silittää tämän päätä ja jutella läpi yön.

Jokin Turusen kirjoitustyylissä vain iskee minuun. Raaka rehellisyys, tiukka analyysi ihmismielestä ja pikkutarkat arkiset välähdykset yhdistyneenä henkilökohtaisiin oivalluksiin on harvinaisen toimiva resepti. Kun kirjoitin Rakkaudenhirviöstä, päätin kirjoitukseni sanoihin: "toivon, että Turunen kirjoittaisi vielä lisää, paljon lisää" ja nämä sanani allekirjoitan täysin edelleen.

Kertoja lukee kirjassa Rikosta ja rangaistusta (ja esittää myös ihanan listan !!!! niistä kirjoista, jotka kaikkien pitäisi lukea, ei sisällä Dostojevskia vaan pelkkiä naiskirjailijoita), siispä vedän Helmet-haasteessa yli kohdan 16.

Ja naiskirjailijoista vielä tuli mieleeni: ihanaa naistenpäivää kaikille naisille tänään ja myös kaikkina muina päivinä!

Kirjailija: Saara Turunen
Luettu kirja: Sivuhenkilö (Tammi 2018)
Sivumäärä: 236
Mistä hankittu: Arvostelukappale
Arvostelu: ★★★★

tiistai 6. helmikuuta 2018

Reijo Mäki: Huhtikuun tytöt (äänikirja)

Kuva: Elisa Kirja.
Lähestulkoon hihkuin ilosta, kun huomasin BookBeatiin saapuneen liuta Vares-dekkareita äänikirjoina. Olen lukenut muutamia Vareksia, mutta olen jo pitkään haaveillut lukevani ne kaikki, mieluiten aikajärjestyksessä. Vanhin BookBeatista löytyvä Vares oli Huhtikuun työt vuodelta 2004, viidestoista Vares eli varsin uusi siis. Sillä kuitenkin hyppäsin tuon kaljaan ja naisiin menevän yksityisetsivän matkaan.

Vareksethan eivät ole mitään suurta kirjallista riemuvoittoa. Mutta ei niiden tarvitsekaan, sillä ne ovat hyvää viihdettä ja joskus se riittää. Turkulaiselle Varekset ovat erityisen viihdyttäviä tietenkin siksi, että Vares seikkailee kaikille tutuissa paikoissa ja myös vähän vieraammissa kaupunginosissa. Huhtikuun tytöissä minua hymyilyttivät erityisesti kaksi kohtaa: Ensinnäkin kuvaus Verkatehtaankadusta, jonka läheisyydessä siskoni aiemmin asui. Ja toiseksi kirjan huippuhetki, jossa arpikasvoinen mies tapaa homobaarissa paksumahaisen Madonna-paitaisen miehen, joka kertoo työskentelevässä jokirannassa valtion virastotalossa ympäristönsuojelun asiantuntijatehtävissä. Kyllä sitä alkoi katsella työkavereitaan vähän uusin silmin, heh! Väkisinkin mietin, että kenelle Mäki tässä piikitteli, tuskinpa tuollainen yksityiskohta ihan tyhjästä päätyi kirjaan.

Kirjan juoni oli varesmaiseen tyyliin vähän heppoinen ja kaukaahaettu, mutta lopulta se kuitenkin onnistui yllättämään. Kauan sitten keväisessä Turussa on kadonnut kolme opiskelijatyttöä, joista ei sen koommin ole nähty merkkiäkään ja Vares tutustuu tarkemmin tapaukseen. Kaiken sen juopottelun lomassa, voisin lisätä, sillä kirjassa Uuden Apteekin, Olavin Krouvin, Surutoinin ja jopa Bambugardenin ovi käy tiuhaan ja Jussin krapulatkin ovat sen mukaisia. Mutta tässä tarinassa ei herra ykstyisetsivän tarvinnutkaan olla kovin välkky ja skarppi, sillä asiat ratkesivat vähän kuin itsestään.

Tärkeässä osassa kirjassa oli myös kollikissa, joka muutti Vareksen luokse asumaan ja jonka tämä nimesi Jeesukseksi. Siispä Helmet-haasteesta vedin yli kohdan 40.

Pakko on vielä todeta, että kyllä lukija vaan vaikuttaa melkoisesti äänikirjakokemukseen. Juha Veijonen lienee ihan pätevä Vares valkokankaalla, mutta lukijana hän mumisi tasapaksusti ja  nielaisi kokonaisia lauseita. Minä kuuntelen äänikirjaa jatkuvasti paikoissa, joissa on paljon taustamelua ja jouduin laittamaan Veijosen luennan kuulokkeissani täysille, jolloin muminasta sai juuri selvää, mutta kovemmat kohdat sattuivat korviin. Ei jatkoon.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

Rentoa lauantaita.
Niin vain kului tammikuu. Kuukauden aikana tapahtui taas paljon. Talo eteni niin, että se alkaa näyttää jo kodilta. Kolmen viikon päästä on Design-talon järjestämä taloesittely, eli silloin pitäisi olla valmista. Miten jännittävää! Sain myös heti alkuvuodesta kuulla, että suolitulehdus on paranemaan päin. Vaikka olo ei siltä aina tunnukaan, niin on se silti erittäin helpottavaa ja valtavan hyvä uutinen. Nyt koitan vain olla kärsivällinen, ehkä parin vuoden paha tulehdus jättää jälkensä niin, että olo ei saman tien ole täysin terve. Toisinaan parempi olo sai aikaan sen, että pääsin myös pitkästä aikaa salille ja spinningiin, se jos mikä tekee ihmiselle hyvää. Hyvää tekee myös se, että sain lopettaa kortisonin, tuon inhotuksen mutta pelastajan, syömisen. Toivottavasti nyt pärjään ilman.

Tammikuun aikana en ehtinyt istumaan alas lukemaan kirjaa ja iltaisinkin taisin nukahtaa aina parin sivun jälkeen. Ehdin kuitenkin kuuntelemaan äänikirjoja ja lukemaan puhelimen näytöltä e-kirjoja ja ehdinkin lukea peräti seitsemän kirjaa. Lisäsin tämän vuoden luetut kirjat sivut-palkkiin. Tammikuun parhaaksi nousi vuoden ensimmäinen luettu kirja Pentti Linkolasta (siitä lisää myöhemmin) mutta kyllä tämä lopultakin luettu (tai siis kuunneltu) Nälkäpeli-trilogia jää taatusti mieleeni.

Aloitin ensimmäisen osan kuuntelun alkuvuodesta, kun tein pitkästä aikaa palapeliä (parasta!). Ensimmäinen sarjan osa oli hirveän hyvä ja hirveän koukuttava. Kaksi seuraavaa eivät niinkään (ne sortuivat itsensä toistamiseen), mutta kuuntelin kirjat kuitenkin nopeasti koiraa ulkoiluttaessani ja bussimatkoilla.

Luonnonkatastrofit ovat hävittäneet tuntemamme maailman ja tilalle on noussut uusi maailma, joka on pahasti vinksallaan. Sisällissota on repinyt Panemia 75 vuotta sitten. Sodan voitti Capitol, tuhlaileva ja huikentelevainen diktatuuri, joka on siitä asti pitänyt maan muut sektorit ja niiden asukkaat pelossa järjestämällä vuosittain Nälkäpelin, tosi-tv-spektaakkelin, johon valitaan jokaiselta sektorilta yksi tyttö ja yksi poika. Pelin idea on yksinkertainen, nuoret laitetaan areenalle ja voittajia on vain yksi, se joka säilyy hengissä. Ideassa on jotakin samaa kuin Kärpästen herrassa. Tappamisen karmivuutta kun kummasti lisää se, että tappajat ovat lapsia.

Luin Wikipediasta, että Collins on saanut idean kirjaansa katsomalla televisiota, jossa tositelevision ja sotauutisten raja tuntui hämärtyvän. Lisäksi hänen isänsä on ollut Vietnamin sodassa. Kirjasarjaa kuunnellessani  mietinkin, että ehkä tämä on tarpeellista asennekasvatusta nuorille ihmisille. Sotaa ei useinkaan käsitellä nuorisokirjallisuudessa, ainakaan näin helposti lähestyttävällä tavalla.

Kirjan päähenkilö Katniss Everdeen on 16-vuotias sektorin 12 tyttö. Arpa valitsee hänen pikkusiskonsa Nälkäpeliin, mutta Katniss tarjoutuu tilalle vapaaehtoiseksi. Katniss on ansioitunut salametsästäjä, neuvokas, sitkeä ja notkea. Hän pärjää tietenkin uskomattoman hyvin kaikessa mitä tekee ja totta kai kaikki pojatkin ovat häneen ihastuneita. Collins on kirjoittanut häneen myös (päälleliimattua) haavoittuvuutta ja itsekkyyttä, mutta keskimäärin Katniss oli aika epäaito ja ärsyttävä tyyppi.

Muutenkaan kirjojen hahmot eivät olleet kovinkaan mukavia tai samaistuttavia ja oikeastaan itse juonikin oli aika yksinkertainen ja ennalta-arvattava. Eikä kirjan kielikään ollut mitään ilotulitusta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kirjasarja kuitenkin toimi hämmästyttävän hyvin. Yhdistelmä loistokasta Capitolia ja köyhyydessä eläviä sektoreita sekä se, että toisen sota on toisen viihdettä, oli yksiselitteisesti oivaltavaa. Ja joskus hyvään kirjaan ei tarvita sen enempää.

Seuraavaksi voinkin sitten katsoa Netflixistä leffasarjan. Nälkäpeli taitaa olla Pottereiden jälkeen seuraavaksi suurin nuoriskirjallisuuden ilmiö. Läheskään yhtä paljon en ihastunut, mutta oli tähän ilmiöön tutustuminen kuitenkin varsin mielenkiintoista.

Uudessa Helmet-haasteessa saan yli kolme kohtaa: 7, 15 ja 44. Maa on fiktiivinen, tapahtumat tosiaan liittyvät peliin ja kirjat ansiokkasti kääntänyt Helene Bützow on saanut vuonna 2001 kääntäjien valtionpalkinnon. Kirjat ovat myös osana Hyllynlämmittäjä-pinoani. Vaikka tosiaan en nyt lukennut tuota järkälettä vaan kuuntelin äänikirjat, mutta lasketaan se silti.

Kirjailija: Suzanne Collins
Luetut kirjat: Nälkäpeli, Vihan liekit ja Matkijanärhi (suom. Helene Bützow)
Alkuperäiset kirjat: The Hunger Games (2008), Cathching Fire (2009), Mockingjay (2010)
Mistä hankittu: BookBeat-äänikirjoina, lukija Heljä Heikkinen

perjantai 26. tammikuuta 2018

Sata maailmanhistorian parasta bändiä, osa 10 (sijat 10.-1.)

Tässä se on! Maailmanhistorian paras bändi Mikkelissä 2013.
Bändilistaus tulee nyt tiensä päähän. On aika kertoa kymmenestä minulle kaikista rakkaimmasta bändistä. Listaaminen on ollut valtavan hauskaa, mutta kuten arvelinkin, jos tekisin listan nyt, se olisi aika erilainen. Luulen kuitenkin että suurin osa näistä kymmenestä viimeisestä bändistä pääsisi listalle myös nyt (ja aina). Kyse on kuitenkin sen verran isoista nimistä, niin musiikillisesti kuin henkilökohtaisistakin syistä.

Olen musiikkimaussani aikani tuote, se lienee aika tavallista. Ysärilapsi kuunteli ysärimusiikkia ja kasari jäi vieraaksi. Olen oikeasti tuskaillut asian kanssa, on melkein noloa että en juurikaan pidä vaikkapa Iron Maidenista ja Gunnareista. Juttusarjani edetessä kommenteissa (niin blogissa kuin oikeassa elämässäkin) on hieman ihmetelty juuri noiden suurien kasaribändien puuttumista ja tosiaan, eipä niitä löydy tästä viimeisestäkään osasta. Kaksi 60-lukulaista sentään. Että en minä sentään ihan täysin aikarajoittunut ole. Toiseenkin suuntaan homma toimii, en ole sitä mieltä että vain vanha musiikki on hyvää.

Näistä kymmenestä bändistä on mahdotonta kirjoittaa menemättä henkilökohtaisuuksiin, pahoittelen jo etukäteen! Tässä siis kymmenen elämäni suurinta bändiä ja niiden jälkeen vielä pohdintaa tästä koko listausprojektista. Aiemmat juttusarjan osat löytyvät linkkien takaa:

Osa 9 sijat 20.-11.
Osa 8 sijat 30.-21.
Osa 7 sijat 40.-31.
Osa 6 sijat 50.-41.
Osa 5 sijat 60.-51.
Osa 4 sijat 70.-61.
Osa 3 sijat 71.-80.
Osa 2 sijat 90.-81.
Osa 1 sijat 100-91

10. The Beatles

Joskus viime syksynä (totta puhuakseni se saattoi olla jo paljon aiemminkin, ajan kulu on käsittämätöntä) katsoin telkkarista Beatles-dokumenttia. Siinä todistettiin hienosti väite, jonka olen monesti ennenkin kuullut: nykymusiikki saa kiittää todella monesta asiasta beatleseja. Sgt Pepper's Lonely Hearts Club Band vuodelta 1967 esitteli suurelle kansalle ensimmäistä kertaa esimerkiksi sellaisia nykypäivänä itsestään selviä musiikillisia juttuja kuin samplauksen ja modulaation.

The Beatles lienee maailman tunnetuin yhtye, ja ehkä se jeesus-vertauskaan ei lopulta ollut kovin pahasti liioteltu... Beatles oli myös ensimmäinen kunnon pop/rock-bändi fanikulttuureineen kaikkineen. Oma tutustumiseni yhtyeeseen taisi tapahtua äitini lauleskelemien käännöshittien kautta. Ala-asteella joissakin juhlissa laulettiin Yesterday ja samoihin aikoihin taisin löytää bändin ihan kunnolla. Yläasteella soitin paljon koskettimia ja lukioikäisenä aloin soittaa myös äitini kitaraa. Kannoin kirjastosta nuottikirjoja, totta kai myös beatlesia.

Yhtye on rakastettava, sympaattinen ja ainutlaatuinen. En voi lakata hämmästelemästä miehien monipuolisuutta ja uudistusmiskykyä. Yhtye oli varmasti melkoinen rahasampo, huippuunsa viritetty tuote, mutta samaan aikaan se onnistui ainakin jossain määrin säilyttämään aitoutensa ja raikkautensa. The Beatles on yhtye, johon ei voi ikinä kyllästyä.

Ja niin, se tärkein tieto: Lempparini on John. Ja sen jälkeen Ringo.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1960-1970
Paras albumi: Revolver (1966)
Poiminta tuotannosta: Help


9. Don Huonot

Gong 2017
Donkkarit oli lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni musiikkia. Minua seitsemän vuotta vanhempi ystäväni on myös Don Huonot -fani ja tässä näkyy ikäkysymys hyvin: hän on on ollut baari- ja festari-ikäinen juuri donkkareiden kulta-aikaan ja se väistämättä vaikuttaa muistoihin ja mielikuviin bändistä. Itse pääsin näkemään Don Huonot livenä vasta kun bändi (onneksi!) teki come backin Ruisrockissa vuonna 2010 (apua, kohta siitäkin on kahdeksan vuotta!). 2015 bändi keikkaili 25-vuotisjuhlahengessä. Viime syksynä bändi heräsi taas hiljaiselosta ja teki muutaman keikan Hyvää yötä ja huomenta -levyn 20-vuotissynttäreiden kunniaksi, minäkin olin Turun Gongissa todistamassa tuota hetkeä.

Riidankylväjä on edelleen lempikappaleitani, se oli jollakin muinaisella lähes loppuunkuunnellulla Bonus-CD:llä. Toki Don Huonot soi tuohon aikaan koko ajan myös radiossa ja Lista-ohjelmassa, niissä lähteissä, joista musiikkini tuohon aikaan poimin.

Kalle Aholan ääni on käsittämätön luonnonvoima. Se on ainutlaatuinen yhdistelmä herkkyyttä ja suoruutta, ivaa ja kauneutta. Bändi on jäsenvaihdoksistaan riippumatta koostunut aina joukosta rautaisia ammattilaisia ja se totta vie näkyy musiikin laadussa. Yhtye on saattanut maailmaan muutaman kaikkien aikojen lempibiiseistäni. Jo mainitun Riidankylväjän lisäksi etenkin Suojelusenkelillä on erityinen paikka sydämessäni. Loistavia kappaleita ovat myös Pyhimys ja Hannu ja Kerttu. Gongin keikalla hämmästelinkin taas sitä, miten loputon määrä hyviä biisejä (ja radiohittejä) voi yhdellä bändillä olla.

Maa: Suomi
Vuodet: 1989-2003, 2010, 2015
Paras albumi: Hyvää Yötä Ja Huomenta (1997)
Poiminta tuotannosta: Suojelusenkeli


8. The Offspring

Taas se sama vanha tarina, Laitilan kirjasto ja Lista-ohjelma. Niiden kautta tutustuin (ja samantien rakastuin) The Offspringiin. Minulla on ollut todella vähän omia levyjä, mutta Offspringin kokoelman ostin nuorena ja kuuntelin sen melkein puhki. 

The Offspring osui aikaan, jolloin musiikkivideot olivat erityisen voimissaan ja bändistä tuleekin heti mieleen muutama ikimuistoinen video (tiedän, niin varmasti teillekin!). Yhtyeen musiikki on helposti lähestyttävää punkia, etenkin alkupään autotallimeininki on mieleeni.

Muutama vuosi sitten Ruisrockissa tuli todistettua se, että bändi on yhä voimissaan, vaikka olen jo pidempään ollut sitä mieltä, että se voisi yhtä hyvin lopettaa musiikin tekemisen... Smash-albumin kuuleminen alusta loppuun kauniissa kesäillassa Ruissalossa oli yksi elämäni huippuhetkistä. Siispä ei tarvitse pitkään harkita, lähtisikö tänä vuonna Provinssiin!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1984-
Paras albumi: Smash (1994)
Poiminta tuotannosta: The Kids Aren't Allright


7. Simon & Garfunkel

Simon & Garfunkel on äitini suosikki, johon tutustuin vuonna 2003 julkaistun The Essential Simon & Garfunkel -levyn kautta. Muistan kun levyä mainostettiin telkkarissa ja äitini huokaili ihastuneena. Harvinaista kyllä meille ostettiin tuo cd, joka päätyi (ylläri!) minun ahkeraan kuunteluuni. Aloin soitella kappaleita myös kitaralla (kaivoin soinnut netistä) ja hyvin pian olin täysin myyty.

Yhtyeen musiikki ei ole kovin mukavaa kuunneltavaa räpiköivälle kitaristille, sillä ei auta, kateus iskee. Uskoisin että Paul Simon on yksi historian lahjakkaimmista muusikoista, ainakin elossa olevista. Kahdessa täydellisesti toiseensa sointuvassa lauluäänessä ja vahvassa akustisessa kitarassa on jotakin maagista. Sanoitukset ovat herkkiä ja coverit on valittu huolella, täysin nappiin. Niin nappiin, ettei niitä enää edes miellä covereiksi (tiedättehän, El Condor Pasa).

En ole koskaan ollut mikään huippu kielissä. Opin helposti ulkoa asioita, jonka takia olen kuitenkin pärjännyt koulussa aina ysin arvoisesti. Ennen kirjoituksia käänsin lempibiisieni sanoja suomeksi, kävin niitä pikkutarkkaan läpi sanakirjan kanssa. Tuohon joukkoon kuuluivat myös S&G:n biisit. Uskon edelleen, että se kun sain englannin kirjoituksissa aukkotehtävissä (tiedättehän ne ärsyttävät monivalinnat, joissa pitää tietää prepositioita ym.) myös opettajan suureksi hämmennykseksi kaikki oikein, on ihan vain Simonin ja Garfunkelin ansiota. Laulujen sanat ovat kaunista, monipuolista, sopivan absurdia, ja ainakin minun käsitykseni mukaan kieliopillisesti siistiä englantia.

Paul Simon on nykyajan trubaduuri, tarinankertoja, monipuolinen ja monet eri musiikkityylit taitava kitarataikuri, jolle nostan hattua tavattoman korkealle. Eikä pidä unohtaa myöskään Art Garfunkelia! Simonin soolotuotanto ei ole läheskään yhtä lähellä sydäntäni eli kyllä se toinen nimi siellä &-merkin takana jotakin meinaa.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: Vaihtelevasti vuosien 1957-2011 välillä
Paras albumi: Bookends (1968)
Poiminta tuotannosta:
Flowers Never Bend With the Rainfall

6. Savage Garden

Olin parhaassa poikabändi-iässä (vähän päälle kymmennen) kun Savage Garden ponnahti pinnalle. Laulaja Darren Hayesin persoonallinen ääni kolahti heti. Myöhemmin kolahti myös miehen ulkonäkö (minusta on hauska kertoa kaikille, että menin mieheni kanssa kihloihin välittömästi sen jälkeen, kun Darren tuli kaapista. Siis totta kai tässä oli joku yhteys, heh). Savage Garden teki kaksi albumillista loistavaa musiikkia, joka toimii edelleen eikä vain ysärillä. Sen jälkeen Darren on jatkanut musiikin tekemistä soolona (sitä käsittelinkin jo aiemmin.)

Olen monesti jo kertonut, että nuoruusvuoteni eivät olleet kaikista helpoimmasta päästä. Musiikki oli pakokeino ja yksi tärkeimmistä pakokeinoista oli Savage Garden. Osaan bändin kaikki biisit ulkoa jokaista pientä nuottia ja sanaa myöten. Darrenin korkea ääni mahdollistaa sen, että voin soittaa ja laulaa mukana helposti samassa sävellajissa, jonka vuoksi biisit ovat olleet minulle myös mitä täydellisimpiä piano- ja kitarasoittelukappaleita.

Raskaamman metallin, punkin ja trance-meiningin ohella kuuntelen edelleen Darrenin laulua ainakin kerran viikossa. Kauniit melodiat, Darrenin uskomaton ääni ja seesteiset mutta kaikkea muuta kuin tylsät sovitukset auttavat minua rauhoittumaan. Ja jos on oikein todella paha päivä, mikään ei lohduta niin hyvin kuin Crash and Burn. "If you need to crash, then crash and burn. You're not alone."

Maa: Australia
Vuodet: 1994-2001
Paras albumi: Affirmation (1999)
Poiminta tuotannosta: Crash and Burn


5. CMX

CMX:n tärkeydestä minulle olen väläytellyt blogissa aiemminkin, viimeksi syksyllä kun pääsin tapaamaan A. W. Yrjänän. Kun ajattelen CMX:n musiikkia, yli kaiken nousee lyriikat ja Yrjänän karhea ääni niitä lyriikoita laulamassa, itse musiikki jää taustavoimiksi.

CMX:stä olen pitänyt jo lapsena (mieleeni nousee muistoja jopa muinaisesta Levyraadista!) mutta isompaan kuunteluun tämäkin bändi päätyi kun olin teini-ikäinen. Pakko se on myöntää, vuosi 2003 tuntuu suurelta käännekohdalta, kun pohdin elämääni. Tammikuun pimeässä aamussa välkkyvät ambulanssien valot, hirveä yhdistelmä epätoivoa ja toivoa, joka lopulta laukesi soittoon sairaalasta ja sitä seurannut hirveä pohjaton epätoivoinen synkkyys, rikkoivat 15-vuotiaassa minussa jotakin hyvin pysyvällä ja karulla tavalla. Noiden haavojen paikkailuun toi ja tuo musiikki korvaamatonta apua. Tuohon aikaan CMX kasvoi osaksi minua.

CMX:n biisit ovat kuin runoja, niissä on rytmiä ja tarttuvuutta, kauneutta ja rumuutta. Parasta on se, miten ne ylistävät suomen kieltä ja käyttävät sitä kekseliäästi ja uudistavasti. Jos tekisin listausta parhaista biiseistä, moni CMX:n kappaleista päätyisi listalle. Rakkaita ovat mm. Melankolia sekä Puuvertaus, joka päätyi hääkutsuihimme lainaukseksi. Pidän myös erityisesti siitä miten CMX ammentaa mystiikasta, vanhoista kansantaruista, luonnontieteistä ja scifistä. Laaja tuotanto toistaa osin itseään ja odotukseni helmikuussa julkaistavan uuden levyn suhteen eivät sen vuoksi ole kovinkaan korkealla. Silti bändi tulee aina olemaan minulle yksi suurimmista ja tärkeimmistä.

Maa: Suomi
Vuodet: 1985-
Paras albumi: Aura (1994)
Poiminta tuotannosta: Melankolia


4. Nirvana

Juttusarjani ensimmäinen bändi oli Spice Girls. Huvittavaa on, että samaan aikaan kuin kuuntelin spaissareita, fanitin myös Nirvanaa. Se ei vain tainnut olla yhtä sosiaalisesti hyväksyttyä ala-astelaisten tyttöjen keskuudessa... Näin jälkeen päin ajateltuna olisin yhtä hyvin voinut olla ylpeästi Nirvana-fani, kun en yrityksistäni huolimatta koskaan kuitenkaan sopeutunut joukkoon.

Äitini harvemmin kommentoi kuuntelemaani musiikkia. Jokin Nirvanan kappale, jossa on kunnon vingutukset, kuitenkin aiheutti äidilleni valtavan inhoreaktion. Sehän toki vain todisti minulle miten hyvä bändi on! Cobain on kenties musiikkihistorian mielenkiintoisin hahmo: grungen kuningas, herkkä tulkitsija, raivokas rokkari, narkkari. Cobainin tarina on surullinen ja häneen liittyy voimakasta rokkarimystiikkaa. On maailman surullisin asia, että Cobain ei saanut elämäänsä järjestykseen ja kuoli vain 27-vuotiaana. Mikä valtava menetys. Laulajien äänistä olen tämänkin juttusarjani aikana jauhanut melkoisesti, mutta Kurtin ääni menee lopulta yli kaikkien muiden.

Nirvanaa olen soittanut myös paljon kitaralla, mikään ei ole parempaa stressinpurkua kuin rämpyttää pelkillä voimasoinnulla kappale toisensa perään. Kuulostaa hirveältä mutta hei, sehän on tosi grungea se (en muuten malta odottaa, että pääsemme muuttamaan taloomme, siellä ei tarvitse välittää siitä, että naapurit häiriintyvät!). Jos tekisin listausta maailmanhistorian parhaista levyistä, Nevermind olisi ehdottomasti kärkikahinoissa.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1987-1994
Paras albumi: Nevermind (1991)
Poiminta tuotannosta:
Something in the Way

3. Nightwish

Qstock muutama vuosi sitten.
Minä "ihan tykkäsin" Nightwishistä jo ennenkin, mutta kun ostin omakseni Oncen vuonna 2004, se oli rakkautta. Vielä syvemmäksi tuo rakkaus muodostui, kun ostin Once-nuottikirjan ja aloin soitella kappaleita (kehnosti mutta kuitenkin) ja luin tarinoita kappaleiden takaa. Vuotta myöhemmin aloin seurustella mieheni kanssa, joka toi kerran minulle romanttisimman kuviteltavissa olevan lahjan: Nightwishin koko tuotannon cd-levyille poltettuna. Noita levyjä kuuntelin satoja kertoja tuona abivuonna vielä kotona asuessani. Rakastin kappaleiden monitahoisuutta ja myös Tarjan ääntä.

Kun ihan liikaa mediahuomiota saanut Tarjan erottaminen iski, en jaksanut olla kovin järkyttynyt. Olihan minulla levyni (joita on muuten ihanan monta). Seurasin kuitenkin mielenkiinnolla uuden laulajan palkkaamista. Kun Anette valittiin, olo oli plääh. Ymmärsin toki, että linjaa haluttiin muuttaa, mutta silti koin bändin lähtevän väärään suuntaan. Monesti mietin, miksi Marco ei voisi laulaa kaikkia biisejä ja lopetin oikeastaan kokonaan bändin seuraamisen. Floor aloitti bändissä 2013, mutta sekin meni melkein kokonaan ohi. Samaan aikaan jatkoin vanhan Nigtwishin fiilistelyä.

Vaasassa vuonna 2014 ystävystyin yhden todella kovan luokan Nightwish-fanin kanssa. Ystävyytemme oikeastaan alkoi sopivasti siitä, kun kahvipöydässä kerroin olevani menossa Tarja Turusen joulukonserttiin ja sovimme menevämme sinne yhdessä. Ystäväni intoili paljon Nightwishin uudesta levystä ja myös Floorista ja sitä kautta imauduin uudelleen mukaan Nightwish-maailmaan. Ja onneksi palasin! Floor Jansen on parasta mitä Nightwishille on ikinä tapahtunut. Ja Endless Forms Most Beautiful on upea levy, jokaisen luonnontieteilijän pakkokuunnteltavaa. Tuomas Holopainen on musiikkijumala. Kovin montaa muusikkoa en fanita enemmän kuin häntä.

En ollut nähnyt Nightwishiä ennen livenä, mutta uuden innostukseni myötä olen nähnyt bändin nyt kahdesti: Oulun Qstockissa ja Seinäjoen Provinssissa. Ystäväni kanssa, totta kai. Musiikki yhdistää, se on yksi sen hienoista puolista.

Jaksan aina hämmästellä sitä, miten vähän Suomen media puhuu enää Nightwishistä. Bändi on kuitenkin millä tahansa mittapuulla aivan käsittämättömän suosittu maailmalla ja myy jatkuvasti isoja areenoita loppuun. Silti tuntuu että asenne Suomessa on edelleen "bring Tarja back", joka on todella turhauttavaa ja täysin naurettavaa. Media teki Tarjasta uhrin. Totuuden tietävät vain bändin jäsenet itse, mutta minä uskon, että Tarja on diiva, joka sopii paremmin soolomusiikin tekemiseen. Floorista sen sijaan välittyy aivan toisenlainen fiilis ja kummastakin todistamastani keikasta on välittynyt yleisöön tunne, että siinä joukko hyviä ystäviä pitää hauskaa.

Maa: Suomi
Vuodet:
Paras albumi: Once (2004)
Poiminta tuotannosta: Weak Fantasy


2. Leevi and the Leavings

Kirjoittelin pitkät pätkät leeveistä jo Gösta-kirjan yhteydessä:

"Olen syntynyt vuonna 1987 eli lapsuuteni elin juuri Leevi and the Leavingsin kulta-aikaan. Elämänmenoa muistan kuulleeni radiosta hyvin hyvin pienenä tyttönä ja isälläni oli tapana lauleskella (ihastuttavan epävireisesti) Elina mitä mä teen, koska neljä vuotta vanhempi isosiskoni on Elina. Urheiluruudun tunnusmusiikkina soi Tuhannen markan seteli. Näin jälkeen päin ajateltuna Leevien biisit antavat täydellisen soundtrackin noilla vuosille, jolloin elettiin syvää lamaa mutta minä vietin onnellisia lapsuusvuosiani." ja niin edelleen.

Leevi and the Leavings tosiaan on minulle merkityksellinen bändi. Sen monipuolisuus saa aikaan sen, että yhtyettä voi kuunnella oikeastaan aina, eikä siihen voi koskaan kyllästyä. Tärkeitä ovat myös kappaleiden sanat, jotka ovat sitä paitsi harvinaisen kaunista ja laadukasta suomen kieltä. Hyvin hilkulla oli, etteikö bändi olisi kiilannut ykköspaikalle, mutta se paikka meni jo...

Maa: Suomi
Vuodet: 1978-2003
Paras albumi: Musiikkiluokka (1989)
Poiminta tuotannosta: Keltainen huivi


1. System Of A Down


Muut yhdeksänkymmentäyhdeksän tämän juttusarjan bändiä voisivat olla vähän missä järjestyksessä tahansa tai jopa korvautua muilla, mutta lopulta tämä ykköspaikan bändi oli helppo valinta: sitä ei voisi sijoittaa minnekään muualle kuin tähän.

Muutin Turkuun opiskelemaan syksyllä 2006. Tuohon aikaan kuuntelin paljon System of a Downia. Hypnotize ja Mezmerize oli julkaistu hieman aiemmin ja niiden musiikki soi kaikkialla. Kymmenen vuotta sitten Anttilan Top Ten -osasto oli vielä voimissaan. Siellä kävin selailemassa levyjä ja vähitellen hankin kaikki SOADin vanhemmatkin levyt omikseni. Toxicitystä kasvoi nopeasti kenties elämäni tärkein levy, jonka osaan ulkoa vaikka unissani. Myös System Of A Down ja Steal This Album kasvoivat isoksi osaksi elämääni uudempien Hypnotizen ja Mezmerizen jäädessä vieraammiksi.

Paras keikka, jonka olen kuunaan nähnyt, on Mikkelin Jurassic Rockin 2013 SOADin keikka. Apua, siitäkin tulee jo viisi vuotta! Tuntui käsittämättömältä nähdä bändi livenä. Hohtoa lisää vielä se, että bändi on ollut niin harvinaista herkkua Suomessa. Tuo keikka oli pelkkää hurmiota alusta loppuun. Ihan käsittämättömän kova bändi, myös livenä.

System Of A Downin viehätysvoima piilee sen ainutlaatuisuudessa. Kukaan muu ei kuulosta samalta, ei ole yhtä yllätyksellinen, raivokas, karu ja suora. SOADin kappaleissa kytee usein viha mutta niissä on myös kauneutta. Bändi kunnioittaa armenialaista taustaansa ja se kuuluu myös musiikissa, jossa kansanmusiikkimaiset vivahteet yhdistyvät saumattomasti osaksi raskasta kokonaisuutta. Serj Tankian on uskomaton ja täysin omanlaisensa laulaja. Bändin salaisuus on myös uskomattomasti soiva stemmalaulu, sellaiseen törmää harvoin metallimusiikissa. Biisit tuntuvat kulkevan omia teitään, alussa ei voi tietää mihin lopussa päätyy, kun rytmit, tunnelmat ja sävellajit vaihtelevat hallitun kaoottisesti. System of A Down on sellaista musiikillista neroutta, että se tosiaan on mielestäni maailmanhistorian paras bändi, monessakin mielessä.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1995-2006, 2011-
Paras albumi: Toxicit (2001)
Poiminta tuotannosta: Sugar



No niin, det var det. Tästä viimeisestä osasta tulikin melkoinen tilitys omasta elämästäni. Niin se vain menee, musiikki on valtavan tärkeä osa minua ja elämääni. Elämäni parhaisiin ja tärkeimpiin hetkiin kuuluu erottamattomasti musiikki. Parhaat bileet ovat sellaiset, joissa saa kuunnella omanhenkisten ihmisten kanssa omankaltaista musiikkia koko yön. Toisaalta sitten taas myös ne elämän pahimmat hetket ovat kestettävämpiä, kun läsnä on musiikkia. Rakastan musiikista keskustelua, omien suosikkien jakamista toisten kanssa ja sitä tunnetta kun löytää uuden bändin johon rakastua. Etenkin metallimusiikin maailma on syvä ja sitä kuuntelevat ihmiset ovat kokemuksieni mukaan usein hyvin herkkiä, hyvin älykkäitä ja erittäin mielenkiintoisia. Musiikki yhdistää ihmisä ainutlaatuisella tavalla.

Musiikki on eskapismia. Päivän huolet voi heittää harteilta, kun laittaa soimaan hyvää musiikkia ja pakenee sen tunnelmiin. Hiljaisuudella on ehdottomasti paikkansa, mutta maailmassa, jossa epämääräistä hälyä on kaikkialla, kuuntelen mieluummin musiikkia. Joka aamu kun herään, päässäni soi jokin kappale, usein sellainen jota en edes tiennyt muistavani. Pidän sitä merkkinä siitä, että musiikki on aivoilleni elintärkeää. Musiikkiin yhdistyy olennaisesti toinen intohimoni: sanat. Rakastan sitä, että aivoissani elää ikuisesti vaikkapa sellaisia sävel- ja sanapareja kuin: "Viipuri, sitten Pietari, Moskova, seuraavaksi Volgograd ja sieltä Araljärven kautta Azabadhiin". Tai: "Started out as a reserve. Soon promoted when deserved, changed his name to Larry Thorne". Tai: "Näetkö kaksi yöperhosta hämähäkin verkossa kietoutuneina toisiinsa."  Vaikka kaikki muu ympäriltä katoaisi, levytetty musiikki säilyy aina samanlaisena. Joka kuuntelukerta sävelet ja sanat ovat samat, vaikka sitä kuunteleva ihminen olisi millaisissa myrskyissä tahansa.

Mutta vielä tähän listaukseen. Olen jo monesti todennut, että jos tekisin listan nyt, yli vuotta myöhemmin, se olisi aika erilainen. Uusia suosikkeja on löytynyt ja muutamia listalla olevia bändejä tiputtaisin pois, kun ne eivät nyt oikein innosta. Yksi bändi pitää mainita erikseen: Mokomaan olen kehittänyt niin lämpimän suhteen, että se nousisi nyt lähelle kärkikymmenikköä. Kuuntelin bändiä ihan älyttömästi viime vuonna, niin kertoo myös Spotifyni. Marko Annala tarjosi minulle vuosi sitten blogini huippuhetken jakamalla kirjoitukseni Värityskirjasta omalla facebook-seinällään kommentoinnin kera. Tuollaiset ovat omiaan lisäämään fanitusta. Lisäksi Liedon SmugglerRokin keikka oli superhieno, väkeä oli sen verran vähän että tunnelma oli intiimi. Kesäilta oli lämmin ja kaunis. Tahdon nähdä Mokoman pian taas livenä! Ja uutta levyä odottelen, vaikkakin hieman pelonsekaisin tuntein.

Viime viikkoina olen taas rakastunut yhteen uuteen bändiin. Tykkään kuunnella etukäteen festareille tulevia bändejä (Provinssiin on tosiaan pakko päästä myös tänä vuonna, moikkaamaan Pohjamaata ja etenkin näkemään Offspring. Viime vuonna vastaavasta kuuntelusta löytyi upea Architects). Tuosta joukosta päätin tutustua paremmin jo aiemmin jonkin verran kuuntelemaani Arch Enemyyn ja nythän menin ja rakastuin ihan täysin. Alissa on idolini! Ja mikä valtava määrä hienoa musiikkia. Tälle tielle lähdettyäni olen kuunnellut myös aiempaa enemmän Amon Amarthia ja Kreatoria. En myöskään ymmärrä mikä minua on vaivannut listaa tehdessäni, sieltä puuttuu kokonaan esimerkiksi sellainen hieno bändi kuin Turmion Kätilöt. Kuuntelin viime vuonna ensimmäistä kertaa elämässäni myös Eminemiä. Olen myöhäisherännäinen. Rap ei oikein innosta, mutta Eminemiin taisin vähän rakastua (tätäkin se Spotify todistaa). Ja sitten taas toisaalta, jos kirjoittaisin tätä kuukauden päästä, olisi todennäköisesti taas toisenlainen ääni kellossa.

Näiden listattujen lisäksi olisi noin miljoona bändiä, joilla on yksi tai kaksi minulle valtavan merkityksellistä kappaletta. Ne bändit eivät ole päässeet listoille, kun kokonaisuutena niiden musiikki ei ole minulle niin iso juttu. Pitäisikin tehdä kokonaan oma juttusarja yksittäisistä merkityksellisistä biiseistä. Seuraava juttusarja onkin sitten satatuhatta maailmannhistorian parasta biisiä?

Musiikista kirjoittaminen ja muistojen kaiveleminen on ollut aika ihanaa. Aion siis jatkaa sitä tavalla tai toisella. Tällä viikolla on kerrottu, että sellaiset hienot bändit kuin Slayer ja Disco Ensemble aikovat lopettaa. Onneksi kuitenkin musiikki elää aina ja tulee uusia bändejä. Haastankin sinut, suosittele minulle lempibändiäsi! Myös Helmet-musiikkihaaste innostaa löytämään uutta musiikkia, tulen palaamaan siihenkin vielä tämän vuoden aikana. Kohti uusia musiikkituulia siis!

lauantai 6. tammikuuta 2018

Haastetta vuodelle 2018

Mukavaa loppiaista! Turussa sataa lunta, ihanaa. Etenkin kun nyt on luvattu pakkaspäiviä. Valoa tähän pimeyteen todellakin kaipaankin. Ja sitä että edes joskus ei sataisi vettä.

Aiemmin totesin jo, että en aio asettaa tälle vuodelle mitään kovin kunninanhimoisia lukutavoitteita. Silti en malta olla kirjaamatta ylös edes joitakin suunnitelmia, kirjafiilistely kun on niin kivaa. Tänä vuonna aion jatkaa myös musiikkijutuista kirjoittamista ja kuin tilauksesta Helmet-kirjastot lanseerasivat kirjahaasteen rinnalle myös musahaasteen, jossa kuunnellaan 50 erilaista musiikkijulkaisua.

Hyllynlämmittäjä-haaste


Hyllynlämmitäjä-haastetta aloittelin jo viime vuonna. Kyse on Sivumennen-kirjapodcastin lukuhaasteesta, jossa on tavoitteena lukea vuoden aikana 12 oman hyllyn kirjaa, siis sellaista teosta, jotka ovat liian pitkään istuneet turhan panttina kirjahyllyä lämmittämässä. Luin viime vuonna tuosta alkuperäisestä pinostani kuitenkin vain kolme kirjaa (Janssonin Trollvinter, Itärannan Teemestarin kirja ja Rauhalan Taivaslaulu). Poimin noiden kolmen kirjan tilalle uudet hyllynlämmittäjät ja jatkan haastetta vuonna 2018 tällaisella joukolla:

1) Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa
2) John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä
3) Margaret Atwood: Sokea surmaaja
4) Suzanne Collins: Nälkäpeli 1-3
5) Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
6) Joyce Carol Oates: Marya: A Life
7) Tua Harno: Ne jotka jäävät
8) Victor Hugo: Notre Damen kellonsoittaja
9) Stephen King: Revolverimies
10) Charlotte Brontë: Shirley
11) Paul Auster: Illuusioiden kirja
12) Charles Dickens: Kolea talo

Tunnustan, olen lukenut joululomalla Murakamia jo 200 sivua ja Nälkäpelin aloitin äänikirjana eli näiden kahden suhteen olen hyvässä vauhdissa. Sinänsä haasteen mukaista ei ole kuunnella äänikirjana kirjaa, joka on omassa hyllyssä istumassa turhan panttina, mutta päätin etten anna sen häiritä. Atwood teki mieli vaihtaa Nimeltään Graceen, haluaisin katsoa siitä tehdyn sarjan Netflixistä, mutta lukea kirjan ensin. No, mikään ei estä lukemasta kumpaakin (tai ei kumpaaakaan...)

Dickensin Kolea talo on kirjoja, joita olen yrittänyt lukea vuosia, suhtaudun siis hiema epäilevästi onko vuosi 2018 lopultakin Kolean talon vuosi, jää nähtäväksi. Mukaan nappasin myös viimeisin 1001-listalta lukemattoman Brontën sekä vuosikausia hyllyssäni olleen Austerin Illuusioiden kirjan, sekin listalta. Joukosta löytyy myös muutaman lempikirjailijani vielä lukemattomia teoksia (King, Oates, Hugo).

Tänä vuonna omaan kirjahyllyyn pitänee suhtautua muutenkin uudenlaisella innolla ja kriittisyydellä, sillä muutto taloomme on edessä, enkä halua muuttaa sinne mitään, mitä en oikeasti halua säilyttää.

Helmet-lukuhaaste 2018

Jo neljäs Helmet-kirjastojen lukuhaaste innostaa taas monipuoliseen lukemiseen. Haaste vaikuttaa viime vuotta helpommalta. Aiempina vuosina olen saanut haasteen etenemään helposti, mutta loppuvuodesta on tullut kiire, niin käynee nytkin.

Vaikeimpia kohtia minulle ovat varmasti "balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja", "kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi" (ehkä ei sittenkään ole vaikea, jos luen Elina Karjalaista!) ja "kirjan kannessa on kulkuneuvo". Myös "valitse kirja sattumanvaraisesti" on vaikea, sillä sattumanvaraisuus on suhteellinen käsite enkä haluaisi lähteä täyteen sattumanvaraisuuteen esim. kirjastossa umpimähkään, sillä en halua tuhlata elämääni lukemalla jotakin, jota en oikeasti halua lukea. Sanoo listahullu. Ehkä käsittelen kohdan arpomalla itselleni listalta kirjan...

Helmet-musahaaste 2018

Tästä haasteesta olen kovin innoissani! Olen tykännyt kovasti myös musiikkijuttujen kirjoittamisesta (pitääkin kirjoittaa se bändijutun viimeinen osa pian) ja tämä haaste innostaa siihen edelleen. Mielenkiintoisinta on että albumien/kappaleiden tulisi olla entuudestaan tuntemattomia. Olen viime aikoina kaivannut kovasti uutta musiikkia, jotakin raikasta ja yllätyksellistä eli siihenkin tämä haaste tuonee apua. Tosin tämän haasteen todella moni kohta vaikuttaa jo etukäteen varsin vaikealta.

Vastenmieliseltä vaikuttaa etukäteen scat-laulua sisältävä levy, tangolevy ja kantelelevy. Myös djembe-rumpu ja flamenco nuevo eivät suorastaan saa minua kiljumaan ilosta. Myös levy, jossa on esiintyjinä lapsia karmii jo etukäteen.

Lähden kuitenkin innosta puhkuen tälle musiikkimatkalle ja tulen kirjoittamaan kokemuksista myös blogiin.


Kuka muu on mukana näissä haasteissa? Mitä muita mielenkiintoisia lukuhaasteita nyt on meneillään? Tai oikeastaan, parempi etten tiedä, näissä ja omissa listaprojekteissanikin riittää ihan tarpeeksi tekemistä.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Lukuvuosi 2017 paketissa

Jokainen vuosi vilisee silmieni ohi aina hiukan edellistä nopeammin. Vuosi sitten kirjoitin että 2016 oli elämäni toiseksi rankin vuosi, mutta samalla yksi parhaista. Onneksi en vielä silloin tiennyt, miten rankaksi tämä vuosi 2017 muodostuu. Mutta myös ehdottomasti hyväksi. Olen oppinut tänä vuonna valtavasti niin itsestäni kuin elämästä yleensä ja myös osunut melkoiseen lottopottiin, kun sain työpaikan Turusta. Saan tehdä juuri sitä, mitä olen aina  halunnutkin omassa kotikaupungissani ja bonuksena tutustunut kokonaiseen työyhteisölliseen mahtavia tyyppejä. Hämmästelen edelleen miten työpäivän päätyttyä olen rakkaassa Turussani ja miten neljän vuoden matkalaukkuelämä on lopultakin ohi.

Sitkeys kannattaa, se on tämän vuoden motto monessakin mielessä. Talon rakennuttaminen on vaatinut melkoisesti sitkeyttä, etenkin kun elämääni on koko vuoden varjostanut pahasti tulehtunut paksusuoli, joka ei anna unohtaa itseään hetkeksikään. Selkä vastatuuleen, tiukka mutru huuleen, sillä asenteella olen pärjännyt tämän vuoden. Toivo paremmasta kuitenkin elää. Omasta hyvinvoinnista (niin henkisestä kuin fyysisestäkin) huolehtiminen on jäänyt tänä vuonna väkisinkin minimiin, muuton jälkeen sekin tilanne muuttuu. Toisaalta vuosi on ollut myös hienoin ikinä, olen tehnyt hurjan määrän töitä unelmieni eteen ja päässyt kokemaan ainutlaatuisia juttuja.

Odotan innolla kuitenkin rauhellisempia lukuhetkiä. Ensi vuonna voisin edistää listojanikin, tänä vuonna se jäi todella vähiin. Helmet-haasteeseen aion osallistua myös vuonna 2018. Muilta osin jatkan fiilislukemista, tilanteen mukaan. Tässä siis katsaus kuluneeseen vuoteen 2017, jonka olen ihan valmis jättämään taakseni. Joukosta nostin kuvina esiin viisi kirjaa, jotka tänä vuonna tekivät erityisen vaikutuksen.

Tammikuu

Tammikuu oli tapansa mukaan raskas. Piristin sen alkua Loppiaisen lukumaratonilla ja intoilemalla alkavasta Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektista. Jatkoin bändilistausta (viimeinen osa on muuten vieläkin julkaisematta) ja lähdin mukaan hyllynlämmittäjä-haasteeseen, johon sain vuoden aikana luettua vaivaiset kolme kirjaa. Tammikuu oli synkkä, vähäluminen ja lämmin, niin Turussa kuin Seinäjoellakin.

1) Houellebecq: Oikeus nautintoon
2) Lehtolainen: Oikeuden jalopeura (äänikirja)
3) Tove Jansson: Trollvinter

Helmikuu

Helmikuussa bloggasin vain kerran, Drabblen Loistavasta tulevaisuudesta. Bloggauksessa kerron ahmineeni Skamia areenasta. Helmikuussa olin myös Sodan ja rauhan loppumetreillä. Helmikuukin tuntuu muistoissani pimeältä ja synkältä kuukaudelta. Töissä oli kiirettä, samoin yksityiselämässä. Kuun lopussa meistä tuli tontinomistajia.

4) Margaret Drabble: Loistava tulevaisuus 
5) Michel Faber: Lihaa ja verta
6) Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina (e-kirja)
7) Leo Tolstoi: Sota ja rauha

Leo Tolstoi: Sota ja rauha. Vuoden paras työvoitto.
Maaliskuu

Luin koko kuukauden aikana yhden ainoan kirjan, se lienee vähiten koko blogiaikana. Kirja oli sitä hienompi, Annalan Värityskirja on koko vuoden parhaita lukuelämyksiä. Bloggaus jäi mieleeni myös siksi, että Annala jakoi sen facebook-sivullaan sitä itse ihanasti kommentoiden ja tuon linkin kautta tekstiäni tultiin lukemaan tuhansia kertoja. Mieleeni muistui hienosti, miksi kirjablogi on niin mahtava harrastus. Ainutlaatuinen tapa päästä idolinsa lähelle.

8) Marko Annala: Värityskirja

Marko Annala: Värityskirja. Vuoden ravisuttavin.
Huhtikuu 

Huhtikuussa tapahtui suuria: sain työpaikan Turusta. Pohjanmaan taakse jättäminen vuosien matkustamisen jälkeen oli samaan aikaan valtavan haikeaa ja uskomattoman helpottavaa. Pohdin junamatkustamista ja -lukemista ja intoilin tulevasta ja kuukauden lopussa pakkasin tavarani ja jätin Seinäjoen taakseni.

9) Mikael Bergstrand, Delhin kauneimmat kädet (äänikirja)
10) Eve Hietamies: Hammaskeiju
11) Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
12) Hanna-Maija Valjanen: Maassa massa maassa (runokirja)
13) Lehtolainen: Paholaisen pennut (äänikirja)

Eve Hietamies: Hammaskeiju. Vuoden hauskin JA vuoden koskettavin.
Toukokuu 

Heti vapun jälkeen aloitin työt uudessa työpaikassani. Nautin tavattomasti siitä, että lopultakin sain olla kotona. Taloasioiden kanssa oli kovin kiire, bloggasin toukokuun aikana vain kerran, vuoden haastavimmasta kirjasta eli Haavikon Kansakunnan linjasta.

14) Haavikko: Kansakunnan linja
15) Rönkä, Karhilahti & Rannikko: Turun seudun luontoretkiopas
16) Lipasti&Korhonen: Elovena-tyttö
17) Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (äänikirja)
18) Queneau: Tyyliharjoituksia
19) Parkkinen: Karhukirjeitä kaukomailta (äänikirja)

Kesäkuu 

Kesäkuu meni samassa sumuisessa kiireisessä pilvessä.  Kesä oli kaunis mutta kylmä. Kesäkuussa odotin myös kovasti kesälomaa, silloin en vielä tiennyt miten kiireinen tuo loma tulisi olemaan.

20) Giulia Enders: Suoliston salaisuus
21) Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
22) Jo Nesbo: Lepakkomies (äänikirja)
23) Jukka Parkkinen: Osakkeet nousussa Osku (äänikirja)

Heinäkuu 

Heinäkuussa vietiin elämäni ensimmäistä kokopitkää neljän viikon kesälomaa. Loma ei kyllä tuntunut lomalta, se kului kokonaan vanhan talon purkutöissä. Suuri oman työn osuus tuntui lompakossa positiivisesti mutta muilta osin valitettavan negatiivisesti. Kesästä tulee mieleen purkutyöt ja Parkkisen Osku-äänikirjat, joita kuuntelin tontilla puuhaillessani. Kävimme sentään myös Seinäjoella Provinssissa ja Hämeenkyrössä sukulaisissa. Kesän kylmyys sopi meille paremmin kuin hyvin, helteissä ei olisi purkutöistä tullut mitään.

24) Aalto ja Helkala: Matka muinaiseen Suomeen
25) Jukka Parkkinen: Voittoa kotiin, Osku (äänikirja)
26) Jukka Parkkinen: Suku on pahin, Osku (äänikirja)
27) Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Ilari Aalto ja Elina Helkala: Matka muinaiseen Suomeen. Vuoden innostavin.
Elokuu

Elokuussa työt jatkuivat ja töiden jälkeen kaiken ajan veivät sähkösuunnitelmat ja sisustusvalinnat. Koko vuoden pahana ollut sairaus jatkoi pahenemistaan siihen pisteeseen, että kuun lopussa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä päivystykseen ja sieltä päädyin suoraan osastolle viikonlopuksi. Siitä seurannut kahden viikon sairasloma (ja uusittu BookBeat-jäsenyys) näkyi luettujen kirjojen suuressa määrässä.

28) Jukka Parkkinen: Suvi Kinoksen seitsemän enoa
29) Jonathan Safran Foer: Kaikki valaistuu
30) Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu (äänikirja)
31) Sapiens, ihmisen lyhyt historia (e-kirja)
32) Amy Schumer: Girl with a lower back tatttoo (äänikirja)
33) Jukka Parkkinen: Suvi Kinos ja puuttuva rengas
34) Parvela: Paten aikakirjat (äänikirja)
35) Gösta Sundqvist, Leevi and the Leavingsin dynamo 
36) Jukka Parkkinen: Suvi Kinos ja elämän eväät

Syyskuu 

Syyskuun alussa olin edelleen sairaslomalla. Ihastuin Westön kirjaan. Kiireet jatkuivat. Kuukauden lopulla tontilla alkoi tapahtua kertarytinällä, kun elementit pystytettiin ja talo pääsi päivässä harjakorkeuteen. Syyskuussa oli kauniita aurinkoisia päiviä.

37) Jukka Parkkinen: Suvi Kinos ja isoisän salattu elämä
38) Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
39) Mika Waltari: Neljä päivänlaskua
40) Margaret Mazzantini: Älä liiku
41) Aarne Mustasalo: Jokikylän pojat
42) Leena Putkonen: Superhyvää suolistolle

Kjell Westö: Rikinkeltainen taiva. Vuoden ihanin.
Lokakuu 

Lokakuu oli jälleen kirjamessukuukausi. Turussa pyörin messuilla joka päivä ja Helsingissä lauantain. Kirjamessuista innostuneena luin paljon Jarlan sarjakuvia. Illat kuluivat talolla, maalailtiin, siivoiltiin ja sen sellaista.

43) Risto Isomäki: Kurganin varjot (äänikirja)
44) Orwell: Eläköön tuonenkielo
45) Jarla: Jäätävä spede, sarjakuvalliset muistelmat (sarjakuva)
46) Jarla: Jäätävän speden sunnuntai (sarjakuva)
47) Raatteen tie (sarjakuva)
48) Ahistunu pupu (sarjakuva)
49) Mielensäpahoittajan Suomi (äänikirja)

Marraskuu

Marraskuussa sateet vain jatkuivat. Sairas olo ja sateet pakottivat työmatkapyöräilystä busseiluun ja matkoja ilahduttamaan otin taas BookBeatin. Kuuntelin putkeen Berliininpoppelit-trilogian ja rakastuin siihen, mutta sai miettimään myös tulevaisuutta. Talokiireet jatkuivat ja aina vaan satoi. Jouduin alottamaan taas kortisonin syömisen, joka näkyy lisääntyneenä e-kirjojen lukemisena, kun valvoo yöt, voi yhtä hyvin lukea.

50) Radge: Berliininpoppelit (äänikirja)
51) Miten lauluni syntyvät
52) Houellebecq: Alkeishiukkaset
53) Kaikenkarvainen kansa, miten koirista tuli miljoonabisnes
54) Suomen luonnon pyhät paikat
55) Merkilliset nimet - Tarinoita yritysten ja tuotteiden nimistä (e-kirja)
56) Marco Hietala - ruostumaton
57) Radge: Erakkoravut (äänikirja)
58) Fingerpori - juhlakunnossa (sarjakuva)
59) Radge: Vihreät niityt (äänikirja)
60) 125 myyttiä suomen kielestä (e-kirja)

Joulukuu 

Joulukuussa luin paljon verrattuna aiempaan vuoteen. Muutaman kirjan luin ihan vain, jotta sain Helmet-haasteen loput kohdat täytettyä. Joulu teki hyvää, kun sai välillä levätä, mutta loppuvuotta on taas varjostanut sairastelu, omani ja muiden. Uusi vuosikin vaihtuu kipeää koiraa hoivaillessa. Parempaa uutta vuotta odotellessa siis.

61) Suomen yleiskartta
62) Anne B. Radge: Perintötila (äänikirja)
63) Parvela: Ella ja kiristäjä (äänikirja)
64) Kontula: Rexi on homo ja opettajat hullui
65) Moriarty: Mustat valkeat valheet (e-kirja)
66) Keijo Leppänen: Kotitehtävä
67) A.W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat
68) Väärän kissan päivä (e-kirja)
69) Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (äänikirja)
70) Leena Krohn: Tainaron (e-kirja)


Yhteenvetona siis, vuonna 2017 luin 70 kirjaa, joista
- 20 kuuntelin äänikirjana
- 7 luin e-kirjana 
- 5 oli sarjakuvakirja 
-1 oli runokirja.

1001-listalta luin tänä vuonna vaivaiset 9 teosta. Tilanne on nyt 241/1001 luettua kirjaa. Ensi vuonna siis kohti neljäsosaa listalta luettua kirjaa, sen luulisi onnistuvan, kun tänä surkeanakin lukuvuonna pääsin sentään lähes kymmeneen listalta luettuun teokseen.

Keskisuomalaisen listalta sain vedettyä yli vain yhden kirjan tänä vuonna. Se oli Sota ja rauha, joka oli toki myös 1001-listalla. Tilanne on nyt 88/100 ja tähänkin haluaisin panostaa. Jäljellä on enimmäkseen melkoisia haasteita.

Suomalaiset suosikit -listalta luin niin ikään yhden kirjan, Teemestarin kirjan. Tilanne on 34/100.

Kirjabloggaajien kaikkien aikojen paras kirja -listalta luin kaksi teosta. Samaisen Teemestarin kirjan ja Krhohnin Tainaronin. Tilanne nyt 90/142.

Vuosi sitten totesin, että "tämä vuosi opetti ainakin sen, että ikinä ei tiedä mitä elämäss tapahtuu." Siksipä nytkään en suunnittele sen tarkemmin vaan uteliaana työnnän nenäni vuoteen 2018 ja katson, mitä tuleman pitää. Niin luku- kuin muillakin rintamilla. Ihanaa uutta vuotta kaikille, kiitos kun olette olleet täällä vuonna 2017 ja tervetuloa mukaan myös ensi vuonna!