sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti (joulukalenterin 4. luukku)


Luin Tommi Kinnusen esikoisen Neljäntienristeyksen sykysllä 2014. Nautin kirjasta valtavasti, mutta en koskaan blogannnut siitä. Niin oli vähällä käydä teoksen jatko-osalle Lopotillekin, mutta nyt joulukalenterin ansiosta jo pitkä aikaa sitten lukemani Lopotti pääsee piipahtamaan blogiini.

Sain tämän vuoden maaliskuussa uuden, mahtavan työpaikan, ja sen kunniaksi siskoni antoi minulle lahjakortin Elisa Kirjaan, josta sain ostaa itselleni mieluisan kirjan ylitarkastajuuden kunniaksi. Valitsin helmikuussa ilmestyneen Lopotin äänikirjana. Paljon on siis virrannut vettä Aurajoessa sen jälkeen, kun olen kuunnellut kirjan.


Usein kun kirjan lukemisesta on kulunut aikaa, en muista niinkään yksityiskohtia, vaan tunnelman. Niin on käynyt nytkin. Muistan että Lopotin tunnelma oli vahva ja että se oli hurjan kaunis, kieleltään voimakasta ja selkeää. Ne yksityiskohdat, jotka muistan, liittyvät sokeaan Helenaan. Lopotti pureutuu siihen, millaista on olla sokea näkevien maailmassa. Sokealle sokeus on normaalia, näkevät tekevät siitä ongelman. Helenan sisäinen maailma on vahva, hän on päättäväinen, itsenäinen ja hauska nainen. Helenan lähettäminen lapsena yksin maailmalle sokeiden kouluun on riipaisevaa. Riipaisevaa on myös Helenan veljenpojan Tuomaksen kokema tuska ja lähtemisen pakko.

Lopotti on romaani juurista, joukkoon kuulumisesta ja sopeutumisesta. Se on romaani pärjäämisestä, elämän eteen päin menosta. Lopotti oli lopulta varsin arkinen ja siinä piilikin sen viehätys. Kinnunen kuvaa tavallista ihmistä ilmiömäisesti. Se on täynnä lohtua, suomalaista sisua ja tunnetta. Lopottia on luettu paljon, voittipa se historian ensimmäisen Finlandian yleisöäänestyksenkin. Kirjasta on myös blogattu paljon ja hieno bloggaus on esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa. Siellä on myös tämä lainaus kirjasta, jota näkyi monessa paikassa kirjan ilmestymisen jälkeen, eikä syyttä, on se niin hieno:

"On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuten arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo. Vain itselleen täytyy kelvata, ei muille. Ja muista, että vaikka kaikki tarinat eivät olet rakkaustarinoita, eivät ne ole epäonnistuneita."

Entinen kuusamolainen Kinnunen on nykyisin turkulainen. Lopotissakin liikutaan myös Turussa. Jutun kuvat otin eilen ja tunnelma kaupungilla oli taianomainen, Teatterisillalle (toinen kuva) oli tuotu kuusia ja siellä kuului joulun kuiskauksia. Kirjastosillalla (ensimmäinen kuva) soi kuvaa ottaessani mieskuoron En etsi valtaa loistoa. Vanha suurtori (alin kuva) oli tulvillaan joulun tuoksuja ja iloisia ihmisiä. Ihan pian tuolta Brinkkalan parvekkeelta julistetaan joulurauha koko maahan.


Loppuun vielä yksi muisto tältä vuodelta. Joskus syksyllä istuin pitkässä jonossa laboratoriossa odottamassa verikokeisiin, väsyneenä ja huonovointisena. Törmäsin tähän juttuun jossakin vanhassa naistenlehdessä, hymyilytti.


Kirjailija: Tommi Kinnunen
Luettu kirja: Lopotti (2016)
Mistä hankittu: Elisa Kirja, lahja siskolta <3
Arvostelu: ★★★★

lauantai 3. joulukuuta 2016

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä Karvoselle, Karhukirjeitä kaamoksesta ja Karhukirjeitä kuntolomalta (joulukalenterin 3. luukku)

 
Olen niin monesti hehkuttanut rakkauttani Jukka Parkkiseen, että asia on varmasti jo käynyt selväksi: Parkkinen on mielestäni yksi Suomen parhaista kirjailijoista. En enää muista, millä Parkkisen kirjalla olen aloittanut hänen tuotantoonsa tutustumisen, siitä on niin tuhottomasti aikaa. Korppi-kirjoja meillä ainakin luettiin ja kuunneltiin äänikirjoina, mutta lopulta se oli Suvi Kinos, joka räjäytti pankin. Äitinikin on kova fani ja olen ostanut Suvi Kinos -sarjan hänelle lahjaksi. Ehkäpä voisinkin napata kirjat joulunpyhiksi ahmittaviksi, liian monta vuotta on kulunut siitä, kun olen kirjat viimeksi lukenut.
 
Karhukirjeet ovat tulleet tutuksi alun perin radiosta ja en ole tainnut aiemmin lukea niistä montakaan alusta loppuun. Syksyllä kun minulla oli BookBeatin kuuden viikon ilmainen kokeilu, kuuntelin heti sieltä löytyvän Karhukirjeitä kuntolomalta. Kun kokeilu oli loppumassa, kokoelma täydentyi muillakin karhukirjeillä (tai ainakin muutamalla), mutta harmikseni en ehtinyt enää kuuntelemaan kuin Karhukirjeitä Karvoselle ja Karhukirjeitä kaamoksesta.
 
Karhukirjeet ovat Parkkista parhaimmillaan. Mehevää huumoria, sanoilla ja tuplamerkityksillä leikittelyä ja juttuja, jotka naurattavat samaan aikaan sekä lapsia että aikuisia, mutta eri syistä. Kuuntelin Amalia-tädin kuntolomajuttuja koiraa lenkittäessäni ja olipa vaan vaikeaa koittaa pyrskiä sisäisesti, kun ei halunnut herättää kanssalenkkeilijöiden ihmetystä. Amalialla on kunto päässyt romahtamaan ja hän lähtee kuntolomalle. Kuntolomalla muun muassa lenkkeillään Nallemarketiin ostamaan makkaraa. Ihanan piristävä asenne kaiken tämän supertrendikkään fitnessin keskellä.
 
Kuntolomalla laskettiin painoa, mutta kaamoksessapa nostettiin, Amalia-täti kun on hurahtanut painonnostoon. Lisäksi hän muun muassa keksii innovatiivisia keinoja matonpesuun ja tutustuu tietokoneisiin. Ensimmäisen karhukirjeteoksen Karhukirjeitä Karvoselle olen lukenut aiemminkin. Sekin nauratti vähintään yhtä paljon kuin Kuntoloma ja Kaamos. Parasta oli ehdottomasti tämä kohta:
 
"Tädin suosikkeja olivat lapsena olleet sellaiset kirjat kuin Nalle Puh, Uppo-Nalle, Nalle Karvatasku ja Rasmus-nalle. Minä sanoin, että äiti oli lukenut ne kaikki minulle, kun olin ollut pienempi. Täti meni penkomaan kirjahyllyään, mutta yhtään lastenkirjaa ei löytynyt, pelkästään aikuisten klassikoita. Klassikko on sellainen kirja, jonka kaikki tietävät, mutta jota kukaan ei ole lukenut."

Karhukirjeet ovat täydellistä kuunneltavaa pimeään syksyyn. Lämmin suositus, ehdottomasti myös etenkin aikuisille!

Kirjailija: Jukka Parkkinen
Luettu kirja: Karhukirjeitä Karvoselle (2002), Karhukirjeitä kaamoksesta (2006) ja Karhukirjeitä kuntolomalta (2015)
Lukija: Juho Milonoff
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★★

perjantai 2. joulukuuta 2016

Seinäjoen kirjaston lukuhaaste: sata kirjaa vuodessa Suomen juhlavuoden kunniaksi

En löytänyt arkistojen kätköistä kuvaa kirjastosta, mutta tässä eilen ottamassani kuvassa aurinko laskee kirjaston paikkeille.
Seinäjoen kaupunginkirjasto otti ja repäisi sellaisen lukuhaasteen, että oksat pois! Kirjasto haastaa kaikki lukemaan sata kirjaa Suomen ensi vuoden juhlavuoden kunniaksi. Lukuaikaa on 1.12.2016 - 30.11.2017 eli haasteen voi aloittaa vaikka heti. Tarkemmat tiedot lukuhaasteesta löytyvät täältä. Haastevihon voi hakea kirjastosta tai kirjastoautosta tai printata netistä. Haasteen tunniste on #lukuhaaste_sjkkirjasto

Kaikille sata kirjaa lukeneille on luvassa kutsu juhlaan Suomen 100-vuotissyntymäpäivän aattona. Haasteen etenemistä voi seurata sosiaalisessa mediassa ja liityinpä heti haasteen Facebook-ryhmäänkin. Tämä on minulle ihan täydellinen haaste, sillä viime vuosina olen lukenut yli sata kirjaa sen kummemmin edes yrittämättä ja jopa tänä vuonna, vaikka luulin lukeneeni aivan hirveän vähän, tuo rajapyykki ylittynee kevyesti, sillä nyt lukumäärä on 95 kirjaa ja joulunpyhätkin ovat vielä edessä.

Parastahan tässä on se, että olen osa-aika seinäjokelainen (en kuitenkaan niin hyvin sopeutunut, että osaisin käyttää sanaa seinäjokinen...) ja asun joka viikko tiistaista torstaihin kivenheiton (tai ainakin Heli Rantasen keihäänheiton) päässä tämän haasteen kotikirjastosta. Joka on muuten varmasti yksi Suomen parhaista kirjastoista ja huomioikaa, että tämä on paljon sanottu turkulaiselta. Odotankin siis suurella innolla, millaista pöhinää tämä haaste aiheuttaa kirjastossa ja kirjaston ulkopuolella. Lisään blogini ylävalikkoon linkin, jonne kokoan haasteaikana lukemani kirjat.

Kuka muu on mukana?

JP Ahonen: Villimpi Pohjola (joulukalenterin 2. luukku)

Pelinavaus puuttuu joukosta, mutta senkin ahmin samalla intensiteetillä.

Olen löytänyt uuden sarjakuvarakkauden. Minua kuitenkin harmittaa vimmatusti kaksi asiaa: miksi en lukenut näitä jo opiskeluaikana, kun painin gradun ja etenkin kandityöni kanssa ja toisaalta miksi luin ne nyt niin ahmimalla, että koko sarja on jo luettu, parissa hassussa päivässä.

Lapsus sivu 69.
Aika harvoin koen olevani kohderyhmää oikein minkään asian kanssa (johtuisikohan siitä, että henkinen ikäni on noin 30 vuotta fyysistä ikääni suurempi), mutta nämä JP Ahosen sarjakuvat kolisivat kyllä niin kovaa, että naapuritkin varmaan häiriintyivät. Kirjat kertovat minun ikäluokastani, alta kolmekymppisistä, jotka painivat venyneiden opiskelujen, uratoiveiden, ihmissuhde- ja tulevaisuusahdistusten parissa. Elämä on pelkkää juhlaa paitsi ettei kuitenkaan todellakaan ole. Omasta valmistumisestani on aikaa keväällä jo neljä vuotta, mutta gradutuska, tylsät luennot ja tenttipaine ovat tuoreessa muistissa. Sarjan hahmoja tekisi mieli välillä halata ja välillä ravistella. Ennen kaikkea heidän kanssaan haluaisi olla ystävä.

Ikäpolvemme kulttuurihistoriaa, mese-keskustelu Villimpi Pohjola 2 -albumin sivulta 29.
Kirjat ovat hauskoja, oivaltavia ja niiden tumma piirrostyyli miellyttää silmääni aivan valtavasti. Kirjojen kannet ovat myös uskomattoman upeita. Kiinnitin sarjaan ensimmäistä kertaa huomiota juuri kannen takia, kun näin Cats, books & me -blogissa Lapsus-albuin kannen, joka vetosi melkoisesti sisälläni asuvaan maailman suurimpaan Nirvana-faniin.

Loppuhuipennus: Valomerkki-albumin sivulla 51 on parasta, mitä sarjakuvataiteella voi ikinä olla tarjolla, nauroin tätä varmaan vartin ja näytin miehelleni, joka nauroi vähän lisää. Jokainen Ikean huonekaluihin tutustunut samaistunee.


Kirjailija: JP Ahonen
Kustantaja: Arktinen Banaani
Kirjat: Villimpi Pohjola (2007), Villimpi Pohjola 2 (2009), Kypsyyskoe (2011), Pelinavaus (2013), Lapsus (2014) ja Valomerkki (2015).
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★

torstai 1. joulukuuta 2016

Samuel Beckett: Mercier ja Camier (bloggaamattomien kirjojen joulukalenterin 1. luukku)


Joulukuu, lempikuu! Vuosi lähestyy loppuaan, tämä ennennäkemättömän rankka, antoisa, ristiriitainen ja hullu vuosi. Lukenut olen ehkä vähemmän kuin aiemmin mutta silti paljon. Niin paljon, että bloggaamattomia kirjoja on kertynyt valtava pino. Kuten ennenkin, nytkin toivoisin että ainakin kaikista listan kirjoista jäisi blogiin jokin muistiinpano. Siksipä blogissa alkaa nyt joulukalenteri, jossa joka päivä ennen joulua esittelen lyhyesti tai pidemmin yhden tämän vuoden aikana lukemani kirjan, joka ei ennen ole päässyt blogiin asti.

Ensimmäisen lukuun takaa löytyy Samuel Beckettin Mercier ja Camier. Luin kirjan muistaakseni jo kesällä ja totta puhuakseni se kuuluu niihin listan kirjoihin, jotka kyllä sain aika kevyesti luettua, mutta joista en saanut minkäänlaista otetta. Minulla on ennenkin ollut Beckettin kanssa ongelmia, ja tälläkin kertaa ongelmat jatkuivat jossakin määrin. Kuitenkin se aiemmin piiloon jäänyt huumori esiintyi nyt selvemmin. Mercier ja Camier olivat omituisessa olemisessaan huvittavia hahmoja, ikävä kyllä en kuitenkaan lopulta ollut kovin huvittunut vaan lähinnä kyllästynyt.



Kuitenkin tässä kirjassa oli jotakin hyvin sympaattissta. Ehkä se oli kirjan fyysinen pieni koko tai sitten tämä jokaisen luvun lopussa oleva tiivistys, jonka soisin siirtyvän ihan joka ikiseen astetta vaikeampaan romaaniin. Ehkäpä Sota ja rauhakin näyttäytyisi helpompana, jos luvun lopussa voisi kerrata, mistä olikaan kyse! Nerokasta!

Beckett on Nobel-voittaja joten taas yksi kohta yli Helmet-haasteesta.

Kirjailija: Samuel Beckett
Luettu kirja: Mercier ja Camier (suom. Tarja Roinila)
Alkuperäinen kirja: Mercier et Camier (1970, kirjoitettu 1946).
Sivumäärä: 245
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

tiistai 29. marraskuuta 2016

Winifred Watson: Miss Pettigrew Lives for a Day


Olen monesti ennenkin 1001-listan kirjoista kirjoittaessani todennut, että lista toimii parhaimmillaan unohdettujen aarteiden ja vieraampien tarinoiden esiin nostajana. Jo vuosia sitten ensimmäisiä kertoja listaa selaillessani kiinnitin huomioni mielenkiintoisen kirjan nimeen, Miss Pettigrew Lives for a Day. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se hurmasi minut ja vaikka en tarkemmin edes tiennyt, mistä kirja kertoo, tilasin sen itselleni. Luvattoman kauan kirja (niin kaunis kirja!) sai olla hyllyssäni ennen kuin lopulta tänä syksynä tartuin siihen.

Olen aiemmin lukenut paljonkin englanniksi, mutta viime aikoina se on jäänyt. Olin jopa vähän järkyttynyt, kun Helmet-haastetta selaillessani totesin, etten ollut lukenut tänä vuonna vielä yhtään kirjaa muulla kielellä kuin suomeksi. Eipä siinä, rakastan suomen kieltä, mutta taitoa pitäisi pitää yllä, ettei englannillekin käy niin kuin ranskalle ja ruotsille (= heikosti). Sainpa siis samalla yhden haastekohdan täyteen, verrytellä englannin sisäänlukutaitoani ja lukea ihastuttavan kirjan. Win, win, win!

Neiti Pettigrew on ikuinen vanhapiika, joka kuluttaa harvat vapaahetkensä ahmimalla romanttisia glamöörejä elokuvia. Hän on palvelijatar, joka kirjan alussa marssii työvoimatoimistoon hiukan epätoivoisena. Toimistosta neiti saa kuitenkin onnekseen paikan ja kello 10:00 hän soittaa tulevan työnantajansa ovea. Alkaa suuri seikkailu, päivä jolloin neiti Pettigrew todella elää ensimmäistä kertaa elämässään. Oven takana asuu neiti Delysia LaFosse, taiteilijatar, suuri persoona. Pian neiti Pettigrew huomaa olevansa kuin keskellä elokuvaa: miehiä tulee ja menee, suudelmia vaihdetaan, kasvoja ehostetaan, matkustetaan taksilla, juodaan drinkkejä ja taas uusia drinkkejä. Vilahtaapa tarinassa jopa kokaiinia! Ennenkuulumatonta!

Kaikessa viattomuudessaan kirja oli ihastuttava menneen ajan tuulahdus 1930-luvulta. Se ei kuitenkaan ollut mikään turhanpäiväinen hömppä vaan hyväntahtoinen, vauhdikas ja hauska kuvaus yhdestä päivästä, jonka aikana kuivahko vanha neiti löytää itsensä, vahvuutensa ja itsevarmuutensa. Se oli sopivan feministinen, vaikka toisaalta feministisyys piili lähinnä siinä, että siinä miehet ja naiset esitettiin ihan yhtä epäedustavassa valossa. Hurmaavaa oli myös se, että kaikki kirjan tapahtumat tapahtuvat yhden päivän aikana aamuvarhaisesta yömyöhään. Ja aivan erityisen hurmaava oli myös kirjan kuvitus (Mary Thomson), joka myös oli suoraan vuodelta 1938.


Googlaamalla en löytänyt yhtään suomalaista arvostelua kirjasta (hupsis, väärin meni, myös Hyönteisdokumentti on viihtynyt kirjan parissa!), mutta sen sijaan opin, että kirjan pohjalta on tehty elokuva vuonna 2008 ja suomennos on Miss Pettigrew - Päivä täynnä elämää. Olisikohan siinä minun hyvän mielen jouluelokuvani vuodelle 2016? Kirja oli kauniin elokuvamainen ja ammensi vanhan ajan Hollywoodista, olisipa siis mielenkiintoista nähdä, miten tunnelma on saatu siirrettyä valkokankaalle.

Kirjailija: Winifred Watson
Kirja: Miss Pettigrew Lives for a Day (1938)
Kuvitus: Mary Thomson
Mistä hankittu: Oma ostos, Adlibris
Sivumäärä: 233
Arvostelu: ★★★★

torstai 24. marraskuuta 2016

Sata maailmanhistorian parasta bändiä osa 4, sijat 70. - 61.

Alkaa peellä loppuu aalla. Pohjanmaan viime kesän uskomattomiin tunnelmiin palataan myöhemmin sarjassa, tänäänkin lakeutta kuitenkin vähäsen  jo sivutaan.
Bändilistaus on edennyt neljänteen osaansa. Aiemmat osat löytyvät täältä, täältä ja täältä.  Puoliväli alkaa lähestyä ja bändit sen kuin paranevat. Ilman kuvia mennään myös tässä osassa, junabloggaaminen alkaa olla jo perinne.


70. ZZ Top

Partaiset hassut miehet ja menevää musiikkia. Ei kai tätä edes tarvitse selittää? Tai pysty selittämään?

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1969-
Paras albumi: Eliminator (1983)
Poiminta tuotannosta: Sharp Dressed Man


69. Red Hot Chili Peppers

Minulla on muutama bändi, joiden yliarvostusta jaksan jatkuvasti ihmetellä. RHCP on hyvin lähellä päästä noiden bändien (esim. Foo Fighters ja U2, pliis, kertokaa joku minulle, että miksi!) joukkoon. RHCP:llä on onneksi kuitenkin muutama sellainen persoonallinen jippo takataskussaan, että yhtye nousee suosikkieni joukkoon, vaikka siihen hartaimpaan fanilaumaan en kuulukaan. Eri tyylien yhdistely, tarttuvat melodiat ja laulajan persoonallinen ääni iskevät minuun. Ilmeisesti bändi on myös aivan mahtava livenä, sitä olisi hauskaa joskus päästä todistamaan.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1983-
Paras albumi: Californication (1999)
Poiminta tuotannosta: Scar Tissue


68. E-Type

Ysäri on vilahdellut listallani aika paljon ennenkin, mutta tämä edustaja onkin oikein Eurodancen kuningas. Myös E-Type on kulkenut mukanani jo pari vuosikymmentä, ylä- ja alamäissä. Ihan konkreettisestikin, sillä E-Type on mitä parhainta hölkkämusiikkia. Satuinpa muuten huomaaman, että tämä ruotsalainen herrasmies keikkailee joulukuussa Suomessa. Sanotaan että ysäri on taas muotia. Minä taas mietin, että missä välissä se muka oli pois muodista.

Maa: Ruotsi
Vuodet: 1991-
Paras albumi: Last Man Standing
Poiminta tuotannosta: Angels Crying


67. Pantera

Tiedättehän Walkin riffin? Niinpä, eipä siitä kaikessa voimassaan ja yksinkertaisuudessaan paljon paremmaksi voi pistää. Panteralla on muutamia niin uskomattoman täynnä latausta olevia biisejä, että bändi on yksi suurista suosikeistani, vaikka laajaan tuotantoon mahtuu melkoinen määrä myös ei niin vakuuttavia kappaleita. Aggressiivista, mutta kuitenkin jollain tapaa suoraviivaista ja selkeää. Tykkään kuunnella Panteraa aivan erityisesti salilla.

Panterasta tulee mieleen myös hassu muisto mieheni ja minun seurustelun alkuajoilta, kymmenen vuoden takaa. Paikallisessa yökerhossa piti esiintyä illalla Pandora. Esitys oli pahasti myöhässä, eikä jaksettu jäädä odottamaan. Lopuksi kävi ilmi, että mieheni oli luullut, että esiintyjä olikin Pantera. Voi pojat, sitä minä kyllä olisin jäänyt odottamaan!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1981-2003
Paras albumi: Vulgar Display of Power (1992)
Poiminta tuotannosta: Walk


66. Klamydia

Punk-sinfonian väliajalla napattu kuva. Ensimmäinen ja viimeinen punk-keikkani, jossa oli väliaika!
 
Klamydia oli kova juttu ala-asteella poikien keskuudessa. Kilttinä tyttönä minä en moista hurjannimistä bändiä voinut kuunnella, paitsi tietty salaa Lista-ohjelmassa, josta olen tämän listauksenkin aikana jo monesti maininnut. Oikeastaan rakkaus tähänkin bändiin on syntynyt jo siis parikymmentä vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa näin bändin livenä kuitenkin vasta viime vuonna, kun Klamydia esiintyi Vaasan kaupunginorkesterin kanssa. Ilta oli nimetty osuvasti Punk-sinfoniaksi ja olihan se nyt hyvänen aika mahtavaa. Hiukan tosin jäin kaipaamaan raflaavampia biisejä, oli taidettu ottaa huomioon se, että kohdeyleisö poikkesi vähäsen normaalista punk-keikan yleisöstä. Eivätkä Klamydiaan perehtymättömät vaasalaiset välttämättä olisi kestäneet kuulla olevansa homeperseitä... Puhumattakaan siitä, mitä närpiöläiset olisivat saattaneet joutua kuulemaan.

Itse olen jo 3,5 vuoden ajan seurannut elämää Pohjanmaalla, siitä 2,5 vuotta Vaasassa, ulkopuolisen (turkulaisen) silmin ja täytyy sanoa, että Klamydia onnistuu tiivistämään aika paljon oleellista pohjalaisuutta lyriikoihinsa. Alkaa peellä, loppuu aalla. Plussaa bändi saa lisäksi siitä, että sen jäsenet ovat aivan mahdottoman symppiksen ja huumorintajuisen oloisia.

Maa: Suomi
Vuodet: 1988-
Paras albumi: Tyhmyyden ylistys (2005)
Poiminta tuotannosta: En voi vastustaa kiusausta, Närpiön kansallislaulu!


65. Billy Talent

Billy Talent on jollain tapaa hyvin kaupallinen ja tuotteistettu, mutta kuitenkin aito ja persoonallinen. Laulajan vähän ivallinen ääni, tarttuvat riffit ja sopivalla tavalla kiltti raivokkuus tekevät musiikista nautittavaa. Ei ole mikään ihme, että bändin biisejä on menneinä vuosina kovasti puhkisoitettu radiossa. Minä en kuitenkaan ole kyllästynyt, niin hyviä nuo suuret listahitit aina ja edelleen ovat.

Maa: Kanada
Vuodet: 1993-
Paras albumi: Billy Talent II (2006)
Poiminta tuotannosta: Fallen Leaves


64. Skunk Aansie

Kun mietin yhdistäviä tekijöitä lempibändeissäni, päädyn hyvin nopeasti laulajan persoonalliseen ääneen. Näin on tapaus myös Skunk Anansien kohdalla. Persoonallisuus ei tosin lopu ääneen, Skin on iso persoona muutenkin. Yhtye edustaa minulle 90-luvun lopun musiikillista heräämistäni, varhaisteinin havahtumista kaikkiin maailman mahtaviin bändeihin. Tuon ajan hurahduksista ehdottomasti suurin osa on kulkenut mukanani siitä asti, niin myös Skunk Anansie. Nyt bändin kuuntelu on ollut vähän tauolla, vedin nimittäin yliannostuksen gradua kirjoittaessani syksyllä 2012. Niin kävi muuten myös Lana Del Reyn kanssa, jota en oikein edelleenkään pysty kuuntelemaan ajattelematta kuivuvaa  ja kutistuvaa savea.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1994-2001, 2008-
Paras albumi: Post Orgasmic Chill (1999)
Poiminta tuotannosta: Charlie Big Potato


63. NOFX

Punkia olenkin esitellyt jo monen bändin voimin listauksessani, tässä nyt yksi tärkeimmistä. NOFX on hieno yhteiskunnallinen räyhäyhtye, jolla on ihan valtava tuotanto. Usein kuuntelen punkia vain tunnelman vuoksi, mutta NOFXin kohdalla on pakko kuunnella myös sanoja ja oivalluksia. Yhtyeen musiikki ei ole helpoimmasta päästä, mutta minä nostan bändin hyvin korkealle sarjassaan, enkä suinkaan vähiten sen vuoksi, että bändillä ei ole takanaan suurta levy-yhtiötä. Se sopii melkoisen hyvin punkin henkeen.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1983-
Paras albumi: Punk in drublic (1994)
Poiminta tuotannosta: Linoleum



62. The Cardigans

Lisää ruotsalaisia! My Favorite Game on oikeastaan 1990-luvun lopun soundtrack, niin paljon se soi, aina ja kaikkialla. Minun tietoisuuteeni bändi tuli tietenkin Listan kautta, eikä vähiten kyseisen kappaleen hienon musiikkivideon vuoksi. Fanitan Nina Perssonia edelleen aivan hulluna. Tämäkin bändi on viime vuosina keikkaillut Suomessa, mutta koskaan en ole heitä nähnyt livenä. Jonakin päivänä toivottavasti vielä!

Maa: Ruotsi
Vuodet: 1992-
Paras albumi: Gran Turismo (1998)
Poiminta tuotannosta: My Favorite Game


61. Keane

Keane on tehnyt  kaikkien aikojen tärkeimmän itken silmät päästäni -kappaleen (viittaus Mokomaan ei tahallinen), Bend And Breakin. Sitä en voi kuunnella silmät kuivina, eikä se ole tarkoituskaan, kun motiivina on rypeä. Kappale on julkaistu Hopes and Fears -albumilla vuonna 2004, vuosi isäni kuoleman jälkeen, jolloin elin hyvin vaikeaa aikaa. Keane tarjosi hirveän herkälle, pelokkaalle ja täysin musertuneelle teini-ikäiselle kaikkea sitä, mitä kaipasin. Ja niinpä se tarjoaa edelleenkin. Uskomattoman herkät ja kauniit lyriikat, tarttuvat mutta konstailemattomat sävelkuviot ja rauhallinen tunnelma saavat minut rakastumaan bändiin aina uudelleen. Somewhere Only We Know ansaitsee vielä eritysmaininnan hienosta videostaan.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1995-2014
Paras albumi: Hopes and Fears (2004)
Poiminta tuotannosta: Somewhere Only We Know

Löytyikö tästä osasta teidän suosikkejanne? Koitan palata mahdollisimman pikaisesti seuraavaan osaan, mitä pidemmälle juttusarja etenee, sitä enemmän innostun!