maanantai 27. maaliskuuta 2017

Marko Annala: Värityskirja


Minä olen jo vuosikausia ollut jossakin määrin Mokoma-fani, mutta todellinen fanitus alkoi viime kesänä Seinäjoen Törnävällä, jossa yhtye soitti Kuoleman laulukunnaat -albuminsa alusta loppuun ja vielä muutaman muun hitin päälle. Siitä saakka kaikki Mokoman levyt (paitsi ne akustiset jutut ei niinkään innosta) ovat soineet ahkerasti kuulokkeissani.

Erityisesti sydämeni on vienyt sanoitukset, miten ne voivatkaan olla samaan aikaan niin raadollisia, kauniita, riipiviä ja lohdullisia. Suomen kieltä kunnioittavia ja taitavasti käyttäviä, oivaltavia ja henkilökohtaisesti juuri minua puhuttelevia. Esimerkiksi nyt vaikka "Tahdon pohjoisen taivaan / tahdon alleni graniitin", mitä muuta kotimaataan kovasti rakastava geologi voisi sanoituksilta toivoa?

Oivaltavista sanoituksista esimerkkinä olkoon koko Kuollut, kuolleempi, kuollein, joka on synkkääkin synkempi, mutta silti silmäkulmasta löytyy pieni varsin tarpeellinen ivallinen pilke: "Olen päättänyt viimeinkin kuolla / samapa teenkö sen täällä vai tuolla / Tässä on sentään tuoretta multaa /Ja madoille multa on kalliimpi kultaa".

Kun kuulin, että bändin keulahahmo Marko Annala julkaisee omiin kokemuksiinsa pohjaavan romaanin, tiesin heti, että se pitää lukea. Halusin päästä tuon kiehtovan miehen pään sisään, kurkistaa mitä löytyy minuun kiinni kasvaneiden lyriikoiden takaa. Annala on kertonut julkisuudessa masennuksestaan, eikä sitä joudu kauan kaivelemaan levyjen sanoituksistakaan.

Kirja oli koskettava, mielenkiintoinen ja koukkuunnuttava. Sen teho ei perustunut kielelliseen ainutlaatuisuuteen tai uraauurtavaan kirjoitustapaan vaan arkiseen rehellisyyteen, knausgårdmaiseen pikkutarkkuuteen. Emmin kovasti tuoda Knausgårdia ilmi tässä yhteydessä. Minusta nimittäin tuntui lukiessani, että Annala on myös knasunsa lukenut, mutta en halua, että ajattelisitte minun pitävän sitä pahana asiana. Annalalla on oma ääni, mutta tuo samalla pikkutarkka ja karu arkisuus tuntui varsin tutulta, ainoastaan hyvällä tavalla. Annala sitä paitsi päästää läheisensä huomattavasti vähemmällä kuin Knausgård, onneksi.

Tällainen päiväkirjamainen kirjoitustyyli, jonka päähenkilö on kirjoittaja itse, taitaa kiehtoa minua ennen kaikkea siksi, että toden ja keksityn raja on hämärä, sen voi tietää vain kirjailija itse, mutta toki hän tietää sen, että lukija ottaa lähestulkoon kaiken totena. Kirjailijan valta on suurimmillaan, utelias lukija ei koskaan saa tietää koko totuutta.

Värityskirja oli myös karmaiseva rajujen koulukiusaus- ja masennuskuvausten vuoksi, mutta lopulta olin yllättynyt siitä, miten valoisa se olikaan. Kunnianhimolla, mielettömillä lahjoilla ja puhtaalla sisulla kiusatusta oudosta pojasta koko kansan tuntemaksi rokkitähdeksi; lohdullinen tarina. Samaistun tarinassa moneen asiaan, luontivimmaan, herkkyyteen, erilaisuuden kokemiseen.

Minussa syntyi kova tarve kirjoittaa jotakin samankaltaista, purkaa itseni ja syvät haavani paperille. Tajusin että minulla on myös elämässäni jaksoja, joista en muista mitään. Ne ovat kadonneet, tai oikeammin aivoni ovat kaivaneet ne syvään kuoppaan ja lapioineet metrikaupalla multaa päälle. Mahtavaa oli myös lukea eri levyjen syntyprosesseista ja todeta, miten hyvin levyt heijastavatkaan tapahtumia niiden taustalla.

Uskon että kirja tarjoaa paljon myös heille, jotka eivät ole Mokoma-nimisestä yhtyeestä kuulletkaan, mutta erityisesti meille, jotka ovat imeneet, suorastaan narkanneet, itseemme Annalan lyriikoita vimmaisesti ja koko ajan lisää hamuten.

Ja muuten, vaikka Mokoma (allekirjoittaneen mielestä parhaimmillaan!) muistuttaa kovasti yhtä esikuvaansa Slayeria, löytyy tuotannosta myös sellaista rauhallisempaan makuun sopivaa nautiskeltavaa. Suosittelen siis kokeilemaan kumpaakin, niin Värityskirjaa kuin Mokoman musiikillista tuotantoakin. Oma ikiaikainen Mokoma-suosikkini on syvälle iskevä Itken silmät päästäni, mutta en tahdo jättää tähän kirjoitukseen niin surumielistä loppua. Siispä loppulainauksena saa toimia muutama säe melkoisesti lohdullisemmasta Irti-kappaleesta Elävien kirjoihin -levyltä, siinä ajatusta tähän alkavaan viikkoon:

Joka liitos natisee
Käy höyry korvista
On aika laittaa lauseelle piste

Uusi virke alkakoon
Se soikoon uljaana
Ihmiskunnan uusi alkukaste

Päämääräkö sen määrää
Missä määrässä
Määränpäässä joku päätäni jo määrää

Tehkää tietä sillä olen irti
Enkä väistä enää ketään
Olen päässyt eroon kahleistani
Enkä pelkää enää mitään

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Leo Tolstoi: Sota ja rauha

Kuva kesältä 2015. Yksi niistä kerroista, kun koitin lukea Sotaa ja rauhaa.
Hei pitkästä aikaa! Täällä on tapahtunut jännittäviä asioita, syitä hiljaiseloon on nyt enemmän kuin tekosyitä. Helmikuussa minusta nimittäin tuli tontinomistaja ja maaliskuussa tehtiin talotoimittajan kanssa sopimus. Monta asiaa on vielä selvitettävänä ja tehtävänä ennen kuin olemme omakotiasujia, muun muassa vanha talo pitäisi saada tontilta ennen pois kuin uuden rakentaminen voi alkaa. Mutta siis, elän erittäin jännittäviä, innostavia ja kiireisiä aikoja.

Toinen vähintäänkin yhtä iso asia oli se, että sain lopultakin luettua Sodan ja rauhan loppuun. Klassikko on kummitellut mielessäni teini-ikäisestä saakka ja olen koittanut lukea sen mm. joka ikiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen siinä onnistumatta. Neljä nidettä on kököttänyt kirjahyllyssäni syyttävän näköisenä jo vuosia, eikä projekti ole koskaan edennyt alkua pidemmälle. Erittäin yllättävää oli, että syy miksi lukeminen lopulta alkoi edetä, oli nykyaika ja sen modernit mahdollisuudet. Löysin kirjan Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista ja syksyn huonounisina öinä aloin lukea sitä, kunnes nukahdin uudelleen. Sen verran unettavia kohtia kirjassa oli, että unilääkevaikutus oli mahtava, mutta silti projekti eteni mukavasti, välillä e-kirjana ja välillä perinteisenä. Ja helmikuun lopussa jossakin Parkanon ja Seinäjoen välimaastossa sain lopulta kirjan luettua loppuun.

Lukukokemus oli välillä todella puuduttava ja välillä innostava. Odotin koko ajan, pääsenkö jossakin kohdassa tarinan imuun siten, että kirjan klassikkoasema avautuu kirkkaana ja lukeminen on suuri nautinto. Näin kävi hetkittäin mm. sellaisten klassikoiden kuin Rikos ja rangaistus tai Sadan vuoden yksinäisyys kohdalla. Sota ja rauha oli kuitenkin harmikseni enemmän sellainen tasapaksu kokemus. Kirja oli mielenkiintoinen ja hienosti rakennettu analyyttinen kuvaus sodasta ja Venäjästä, mutta jostakin syystä en päässyt sukeltamaan oikein pintaa syvemmälle.

Kirjassa suuteloitiin ja vääntelehditiin paljon. Nykylukijan silmin vaikuttaa myös kummalliselta se, miten paljon käytettiin aikaa kaunotarten mustien huulihaivenien kuvaukseen tai siihen, miten naiset kovasti kaunistuvat pulskistuessaan. Silti inhimillisyyden, ihmisten arjen ja juhlan, ilojen ja murheiden kuvaus tuntui tutulta, aidolta ja nykyaikaiselta. Ihminen ei lopulta muutu, vaikka ajat muuttuvat. Kirjaa lukiessani mietin taas, miten paljon Suomen kulttuuri on saanut vaikutteita Venäjältä. Kirjan parhainta antia olikin se laaja katsaus Venäjän maahan, jonka teos tarjosi sekä suoraan että rivien väleissä.

Parasta kuitenkin oli teoksen historiallisuus. Omat historiantietoni ovat vajavaiset, niin kuin olen ennenkin todennut ja oli kiehtovaa päästä sukeltamaan Napoleonin ja Aleksanteri I:n saappaisiin. Sodan hirveydestä ja raakuudesta muistan kuulleni historian tunnilla, mutta kirjan sivuilta tarinasta tuli totta, hirvittävää totta. Tolstoi on kirjoitustyyliltään analyyttinen ja perusteellinen. Tämä näkyy niin historiallisten tapahtumien kuin ihmisten välisten suhteidenkin kuvauksessa. Ehkä juuri siksi kirjan hahmoista ei tullut minulle kovinkaan rakkaita. Sama ilmiö kävi muuten myös Anna Kareninan kanssa muinaisina lukiovuosina. Rakastin kirjaa, mutta en sen henkilöitä.

Vaikka kirja ei ollutkaan mikään Kurjien tyylinen huumaava klassikkolukukokemus, olen silti erittäin vaikuttunut kirjasta ja iloinen siitä, että sain sen lopulta luettua. Kirja on ansainnut klassikkoasemansa, ehdottomasti. Viimeistä nidettä lukiessani mielessäni pyöri jatkuvasti ajatus, että Sota ja rauha taitaa olla Venäjälle sama kuin Täällä Pohjantähden alla on Suomelle. Kansien väliin siirretty tarkka ja monipuolinen kuvaus kansasta, sen identiteetistä ja taisteluista.

Helmet-haasteessa  vedän yli kohdan 43, todellakin olen suunnitellut tämän lukemista jo pidempään.

I made it!

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Margaret Drabble: Loistava tulevaisuus



Aika kiitää niin, ettei mukana tahdo pysyä. Päivät ovat jo niin pitkiä, etten meinaa tajuta lähteä töistäkään ajoissa. Aivot väittävät, että jos on vielä valoisaa, kellon on oltava vielä lähellä puoltapäivää. En voi oikeastaan väittää, että olisin ollut niin kiireinen, etten olisi ehtinyt bloggaamaan. Olenhan tässä välissä muun muassa katsonut kaikki kolme Skam-sarjan tuotantokautta Areenasta. Tuo norjalainen nuortensarja on nyt kaikkien huulilla ja vei kyllä minunkin sydämeni ihan totaalisesti. Aitous viehättää tässä ulkokultaisessa instagram-yhteiskunnassa, se taitaa olla syy sarjan suosioon?

Tärkein syy, miksi en ole blogannut on se, että ei ole ollut blogattavaa. Olen kyllä lukenut, mutta lukemani kirja on sen verran pitkä, ettei se ihan heti lopu. Nimittäin! Tähän väliin rummun pärinää. Olen lopultakin loppusuoralla Sodassa ja rauhassa! Ja olen sitä paitsi viihtynyt kirjan seurassa ihan hyvin. Parisataa sivua on enää jäljellä, sitten pääsen kertomaan teillekin, miten onnistuin ja mitä mieltä olen tuosta klassikosta.

Alkuvuodesta aloitin Margaret Drabblen Loistavaa tulevaisuutta, joulun jälkimainingeissa kuten kuvasta näkyy. Satuin törmäämään kirjaan jossakin ja luin, että sen tarina alkaa uudenvuodenjuhlista. Mikäs sen parempi valinta vuodenvaihteen kirjaksi siis.

Kirjan alku olikin lupaava. Tarina alkaa uudenvuodenjuhlista, joissa juhlistetaan 1970-luvun päättymistä ja siirtymistä 80-luvulle. Alussa esitellään päähenkilöt, kolme naista Alix, Esther ja Liz, epävarmuuksineen, neurooseineen, unelmineen kaikkineen.

Kirja alkoi kuitenkin hyvin nopeasti puuduttaa. Kirjan lauseet olivat tarkoituksellisen pitkiä, rasittavia ja välillä myös ärsyttäviä. Mutta sitten kuitenkin kirjalla oli myös hetkensä. Inhimillisyys, ajan kuluminen, ihmisen vanheneminen, menetetyt haaveet ja uudet toivot, kaikki tuo tuntui kuitenkin niin aidolta ja tutulta, että kirjaa luki toisinaan ihan mielellään. Silti oli jo helmikuu, kun sain kirjan lopulta luettua loppuun. Ongelmana taisi lopulta olla se, että kirja tuntui voimakkaasti sukupolviromaanilta. Olen itse syntynyt kirjan kirjoitusvuonna 1987 ja jotenkin varhaiskeski-ikäisten kokema 80-luku ei oikein koskettanut henkilökohtaisella tasolla.

En siis ollut mukavuusalueellani, mutta jonkin verran positiivisen puolelle tämä lukukokemus kuitenkin taisi jäädä. Kirja kertoi tosiaan tavallaan myös ikääntymisestä, siksi kuittaan Helmet-haasteen kohdan 39. Loppuun vielä esimerkki siitä, miksi lukeminen oli puuduttavaa. Sisältö oli ihan kiinnostavaa, mutta rakenne rasittava:

"Juuri näinä vuosina nähtiin mellakoita kaupunkien keskustoissa, rotumellakoita Brixtonissa ja Toxtethissa, lisääntyvää työttömyyttä ja mellakoimatonta synkyyttä; juuri näinä vuosina koettiin pieni sota Falklandin saarilla (melko paljon ihmisiä kuoli) ja Falkland-tekijä politiikassa; juuri näinä vuosina uusi poliittinen puolue julisti rohkeasti yrittävänsä löytää tien ulos luokkaristiriitojen umpikujasta; juuri näinä vuosina oudot resuiset korppikotkamaiset harmaat ja mustat muovinriekaleet alkoivat kerääntyä Britannian puihin; juuri näinä vuosina epämääräisen näköiset ja epämääräisestä aineesta tehdyt kertakäyttöiset pikaruokarasiat alkoivat lisääntyä Britannian kaduilla ja etupuutarhoissa ja alkikuluissa ja pensasaidoissa. Jotkut alkoivat väittää että pikaruuan sisältämät myrkylliset aineet tekivät kansakunnan hulluksi; toiset syyttivät sen synnyttämiä roskia. Hieman vakavampi epidempi nimeltä aids herätti kansakunnassa kauhua, vainoharhaisuutta ja kuolemanpelkoa."

Ja niin edelleen. Tuo kappale jatkuu vielä ainakin kymmenen rivin verran.

Margaret Drabble, Loistava tulevaisuus (The Radiant Way 1987), suom. Eva Siikarla, 434 sivua, lainattu kirjastosta

lauantai 28. tammikuuta 2017

Tove Jansson: Trollvinter (hyllynlämmittäjä-haasteen 1. kirja)


Sivumennen-kirjapodcast lanseerasi tälle vuodelle mahtavan haasteen: tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 hyllynlämmittäjää eli kirjaa, jotka ovat lämmittäneet hyllyä jo ihan liian pitkään pääsemättä kuitenkaan luettaviksi. Omista paisuneista hyllyistäni olisin löytänyt helposti toisenkin tusinan, mutta kokosin ne 12, jotka juuri sillä hetkellä inspiroivat eniten. Oikealla alhaalla on muuten Hugon Notre Damen kellonsoittaja. Katsoin tänään (taas) Kurjat-leffan ja siinä kyyneleitä pyyhkiessäni (minä, joka ei ikinä itke leffoja katsoessaan!) totesin, että taidan ottaa tämän käsittelyyni heti seuraavaksi. Kurjat on nimittäin ehdottomasti paras kirja, jonka olen koskaan lukenut.

Tammikuun luettavaksi sopi erinomaisesti Janssonin Taikatalvi ja "uusi vuosi, uusi elämä" -henkisesti päätin aloittaa nuokkuvan ruotsinkielentaitoni elvyttämisen. Siskollani oli Taikatalvi suomeksi, joten tarina oli hyvin tuttu. Ja rakas. En muistanutkaan, miten paljon kirjasta pidin. Olin myös tavattoman ylpeä itsestäni, miten helpostin sujui ruotsiksi lukeminen. Ehkä en ole unohtanutkaan aivan kaikkea. En näemmä ainakaan sitä, että vieläkin kirvelee ne neljä pistettä, joista ruotsin laudatur jäi kiinni.


Taikatalvi on ihana kirja. Rakastan muumikirjoja (ja ennen kaikkea sarjakuvia) siksi, että ne eivät ole liian kilttejä. Muille pitää olla kiltti ja anteeksi pitää osata pyytää, mutta piilevä kapinahenki ei koskaan ole pahasta. Lisäksi hirveään suruunkin liittyy aina pieni pilkahdus huumoria. Kuolleen oravan hännästä sentään olisi saanut kauniin puuhkan.

Taikatalvi on ihana jo sellaisenaan, jännittävänä, tummasävyisenä ja ihastuttavana satuna. Se kuitenkin kasvaa mittaansa suuremmaksi, kun muumipeikon heräämisen yksin keskellä talvea rinnastaa kauniiksi kasvukertomukseksi itsenäisyyden ensimmäisiä askeleita ottavasta nuoresta miehestä.


Taikatalven kuvitus on tietysti myös omaa luokkaansa. Pyysin ja sain joululahjaksi tämän mukin, kun siinä on Surku, suosikkini. Alkuvuodesta kun nautin etätyöpäivänä kahviani uudesta mukista kiinnitin huomiota siihen, että tuo oma tosielämän surkuni Esko näyttää huomattavasti surkummalta kuin Surku itse. Esko ei tietääkseni kuitenkaan (toivottavasti!) haaveile susilaumaan liittymisestä.

Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, Helmet-haaste siis etenee.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Sata maailmanhistorian parasta bändiä osa 5, sijat 60. - 51.

Bowie ja kitara.
Sarja on saavuttanut puolivälin! Mitä pidemmälle sarja etenee sitä helpompi minun on kirjoittaa näistä bändeistä. Sitä enemmän ne nimittäin ovat sydäntäni lähellä. Aiemmat osat löytyvät täältä: osa 1, osa 2, osa 3 ja osa 4.

60. David Bowie

Bowie oli minulle pitkään vähän sellaista taustamusiikkia, kivaa mutta ei kovin innostavaa. Aloin kuitenkin kuunnella miehen musiikkia toden teolla lukioikäisenä ja silloin kolahti ja kolahti kovaa. Yksi monipuolisimmista, taitavimmista, herkimmistä ja älykkäimmistä artisteista, joita tällä maapallolla on tallannut. Bowien kuolema taisi koskettaa minua enemmän kuin kenenkään muun julkkiksen kuolema tähän asti. Onneksi musiikki elää.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1964-2016
Paras albumi: The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars (1972)
Poiminta tuotannosta: Starman

59. Depeche Mode

Depeche Mode kuuluu myös lukioaikaisiin löytöihini. Enjoy the Silence olisi varmasti kärkipäässä, jos tekisin tällaisen listauksen yksittäisistä biiseistä (ehkä joskus vielä teenkin?). Depeche Mode on täydellistä tiettyihin hetkiin, herkkää, kaunista, surumielestä, silti kokeilevaa ja erilaista. Joskus vielä käyn Tallinnassa siinä baarissa, joka soittaa pelkkää Depeche Modea!

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1980-
Paras albumi: Violatori (1990)
Poiminta tuotannosta: Enjoy the Silence

58. Sex Pistols

Punkia olen kovasti mainostanut jo aiemmissa osissa, mutta nyt on aika nostaa esiin Sex Pistols, kaikkien punk-bändien äiti (isä? paheellinen isoveli?). Sex Pistols oli maailman ensimmäisiä merkittäviä punk-bändejä ja myös minun punk-historiani uranuurtaja. Oli hirvittävän vapauttavaa tajuta, että musiikin ei aina tarvitse olla kaunista, sointuvaa, harmonista. Ei tarvitse pyrkiä aina täydellisyyteen.  Punkin ja erityisesti Sex Pistolsin (tarpeeksi hallittu) raivo, kapinahenki ja Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols -asenne on ollut minulle ehdottomasti tarpeen. Porttiteoria toimii, Sex Pistols johti kohdallani ehdottomasti rajumpaan punk-musiikkikamaan.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1975-2008
Paras albumi: Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols (1977)
Poiminta tuotannosta: Anarchy in the UK

57. Children of Bodom

Bodomia kuunteli kaikki yläasteen pahikset. Minä en ollut yläasteen pahis, enkä siis kuunnellut bändiä tuolloin. Ehkä noista yläastemuistoista johtuen, olen aina pitänyt bändiä vähän teinijuttuna. Bodomia aloin kuunnella enemmän vasta opiskeluaikana ja huomasin, että olinkin ollut turhaan ennakkoluuloinen. Kuitenkin yhtyeen musiikki on makuuni vähän liian tasapaksua kilinää ja örinää (tuntuu jotenkin maanpetturuudelta sanoa näin). Bodomia kuuntelen viikottain, mutta en paljoa kerrallaan. Se on parempaa pienissä annoksissa. Huvittavaa on se, että Bodom on minulle aina örinäbändi, vaikka monia huomattavasti enemmän örinäbändejä en miellä örinäbändeiksi laisinkaan.

Maa: Suomi
Vuodet: 1993-
Paras albumi: Are You Dead Yet? (2005)
Poiminta tuotannosta: Are You Dead Yet?

56. Good Charlotte

Siskollani oli Good Charlotten The Young and the Hopeless -levy ja puhkikulutin sitä melkoista tahtia. Harmitonta, jokseenkin viatonta ja mukavan menevää musiikkia. Ei mikään ihme että levy iski niin hyvin teini-ikäiseen meikäläiseen. Musiikillisesti pidin enemmän bändin uudemmista levyistä, mutta tuo levy tulee aina olemaan rakkain. Bändi pääsee nykyisin aika harvoin Spotifyn virtuaaliselle levylautaselle, mutta se ei yhtään vähennä sitä tosiasiaa, että Good Charlotte on minulle yksi tärkeimmistä bändeistä ja ansainnut paikkansa listalla.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1996
Paras albumi: The Young and the Hopeless
Poiminta tuotannosta: I just wanna live

55. The Ramones

The Ramones on monelle pyhä, se yksi ja ainut punk-bändi. Minä, synkkyysfani ja rosoisuuden rakastaja, pidän bändiä  kuitenkin aika tylsänä. Ramonesin musiikki on puhtoista ja oikeastaan kaunista. Kuitenkin bändille on minulle ehdottomat hetkensä, kun kaipaan jotakin menevää, kuuntelen Ramonesin poikia. Yhdenlaista viihdettä on myös kuunnella Ramonesia ja laulaa päälle bändin biiseistä tehtyjä suomennoksia. Noiduttuun luutarhaan mä vein kissan parhaan...

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1974-1996
Paras albumi: Ramones (1976)
Poiminta tuotannosta: Sheena is a Punk Rocker

54. Eppu Normaali

Eput, kenen suomalaisen listalta tämä bändi muka ei löytyisi? Ihailen sanoituksia ja etsin (ja löydän) niiden taustalta Kirsi Kunnaan vaikutusta. Hyvin harvoin alan varta vasten kuunnella Eppuja, mutta ei taida mennä viikkoakaan ilman yhtyeen musiikkia: sitä kuulee radiosta, telkkarista, sitä on yhden tai kahden biisin verran melkein jokaisella Spotify-soittolistallani ja sitä tulee lauleskeltua. Eput ovat yhden toisen suomalaisen bändin (arvaatte ehkä minkä, siihenkin palaan huomattavasti myöhemmin tässä sarjassa) kanssa Suomen suomalaisen bändi. Hittibiisit ovat tuttuja kaikille ja uppoavat kansaan kuin veitsi voihin. Eikä ihme. Minulle bändin musiikki on kuitenkin jotenkin liian "kilinä-rockia" ollakseen ihan huippusuosikkini, se selittää sijoituksen.

Maa: Suomi
Vuodet: 1976
Paras albumi: Imperiumin vastaisku (1988)
Poiminta tuotannosta: Vihreän joen rannalla (mikä video!)

53. Papa Roach

Cut my life in two pieces, this is my last resort. Kuulostaako tutulta? Aika moni tuntee tämän vuonna 2000 (No NYT tunnen itseni vanhaksi! APUA!) julkaistun kappaleen, vaikka bändi ei muuten olisikaan tuttu. Ja biisihän on yksi rock-historian parhaista, jos minulta kysytään. Papa Roach on niitä bändejä, joita rakastan erityisesti laulajan rosoisen äänen takia. Jostakin syystä bändi tuntuu jääneen pahasti esim. vähän samankaltaisten Linkin Parkin ja Avenged Sevenfoldin varjoon, vaikka yhtyeeltä on tullut melkoinen määrä loistavaa musiikkia. Suosittelen!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1993-
Paras albumi: Getting Away With Murder (2004)
Poiminta tuotannosta: Last Resort

52. Suicidal Tendencies

Suicidal Tendencies on harvinainen bändi tällä listalla: olen kuunnellut sitä vasta pari vuotta. GTA V on tietysti tuonut paljon iloa elämääni noin muutenkin, mutta sitä kautta löysin Channel X:ää kuunnellessani pari uutta suosikkibändiä. Kuka voi oikeasti väittää, että pelaaminen olisi ajanhukkaa? Suicidal Tendencies kuului bändeihin, jotka näin viime toukokuussa ensimmäistä kertaa livenä. Keikka oli mahtava ja oli se nyt vaan hieno hetki kuulla Institutionalized livenä, jokaisen  virkamiehen pitäisi se tehdä.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1983-
Paras albumi: Suicidal Tendencies (1983)
Poiminta tuotannosta: Institutionalized

51. Metallica

Minä rakastan musiikkia ja rakastan puhua siitä. Sen olen kuitenkin oppinut, että ei kannata mennä sanomaan Metallica-fanille, että ei ihan ymmärrä miksi bändi on niin hirveän suosittu. Heh. Tästäkin huolimatta bändi löytyy näin korkealta listaltani. Kyse ei ole siitä, etteikö bändi olisi ihan loistava vaan siitä, että moni bändi on niin paljon parempi (palaan tähän vielä). Odotin Metallican uutta levyä innolla ja uskomatonta mutta totta, sekin oli loistava. Metallican suosio taitaakin perustua siihen, että se on yksi maailman tasalaatuisimmista bändeistä. Kaikki biisit laajassa tuotannossa ovat kuunneltavia, hyviä jopa. Metallica on ehkä jollain tavalla aikuismaisempi kuin monet muut metallibändit, ehkä se on syy miksi bändi ei ole ylempänä listallani...

Pakko on vielä mainita se, että ensimmäinen muistikuvani Metallicasta on, kun Lista-ohjelmassa näytettiin bändin video, jossa on raiskauskohtaus. Siitähän nousi tietenkin valtava kohu, jo tuolloin, ennen kukkahattutätien luvattua aikaa. En saanut traumoja (taisin sitä paitsi siirtyä pois telkkarin vierestä), mutta sen tuo tapaus takasi, että bändi jäi pysyvästi mieleeni jo lapsena.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1981-
Paras albumi: Musta albumi tietty! (Metallica, 1991)
Poiminta tuotannosta: Nothing else matters

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Michel Houellebecq: Oikeus nautintoon


Luin ensimmäisen Houellebecqini joulukuussa 2015. Paljon sai virrata Aurajoessa vettä ennen kuin tartuin seuraavaan, vaikka tuon ensimmäisen kohdalla olen todennut näin: "Jotakin erittäin kieroutuneella tavalla lupaavaa tässä teoksessa oli."

Oikeus nautintoon oli melkoisen ravisutteleva lukukokemus, se ei todellakaan päästänyt minua helpolla. Nelikymppinen Michel (heh, nyt vasta tajusin että päähenkilön nimi oli sama kuin kirjailijan) työskentelee kulttuuriministeriössä ja on jotenkin hukassa elämässään. Hän osallistuu ryhmämatkalle Thaimaahan ja Houllebecqin ollessa kyseessä ei liene vaikea arvata, mitä Michel siellä puuhailee.

Michel tutustuu samalla matkalla kiinnostavaan naiseen nimeltä Valérie, johon hän yllättäen solmii myös henkisen, romanttisen suhteen. Mies saa lopultakin elämälleen sisältöä ja merkitystä, muutakin siis kuin nuo satunnaiset fyysiset suhteet. Mikään kaunis rakkausromaani Oikeus nautintoon ei tietenkään ollut, mutta olin yllättynyt kuitenkin siitä, että toisinaan se oli jopa herkkä tai ainakin herkähkö.

Houellebecq kuvaa seksiä ihan liian tarkasti, pitkästi ja usein. Kirja oli ällöttävä ja siinä käsiteltiin sellaisia teemoja, että en yhtään ihmettele, miksi kirjailija on suututtanut niin monet, mukaan lukien Ranskan muslimit. Silti tässäkin, kuten siinä aiemmin lukemassakin kirjassa, oli kerronnassa jotakin koukuttavaa ja vangitsevaa. Kertakaikkiaan kummallinen ja häiritsevä kirja, joka silti oli pakko ahmia melkoista vauhtia.

Vuoden ensimmäinen kirja avasi myös Helmet-haasteen, vedän yli kohdan 28 (Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan)

Kirjailija: Michel Houellebecq
Kirja: Oikeus nautintoon, suom. Ville Keynäs (Plateform, 2001)
Sivumäärä: 312 sivua
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★

perjantai 6. tammikuuta 2017

Loppiaisen lukumaraton

Piiitkästä aikaa päivä ilman mitään pakollista ohjelmaa! Klassikojen lumoissa -blogi haastoi mukaan lukumaratoomaamaan vuoden ensimmäisellä viikolla ja nyt totesin, että tämä päivä sopii mitä mainioimmin lukemiseen.

Ulkona paukkuu pakkanen ja akkujen lataaminen lepäilemällä tulee ehdottomasti tarpeeseen. Maratonin aion viettää täysin stressittä, ei haittaa vaikka luettuja siuvja kertyisi vähän tai jos kyllästyn kesken kaiken. Kirjojakin on kesken hirveän monta, katson miltä tuntuu. Aloitan siis nyt, kun kello on 12. Ensimmäiseksi alan lukea Margaret Drabblen Loistavaa tulevaisuutta, jossa olen sivulla 56.

Klo 16:14 


Neljä tuntia on kulunut, olen kokannut, syönyt, nukkunut päikkärit ja käynyt pikaisen lenkin Eskon kanssa (kuuntelin Lehtolaisen Oikeuden jalopeuraa). Kohta lähden pumppiin ja sen jälkeen saunaan. Voi olla siis ettei tänään tule enää hirveästi luettua, nyt on sellainen olo että urheilu tekee parempaa kuin sohvalla lukeminen.

Sivuja luettu: 128
Äänikirjaa kuunnteltu: 15 min 

Klo 21:47
Uni alkaa painaa silmiä. Luin saunan jälkeen hiukan lisää Loistavaa tulevaisuutta, mutta alkoi kyllästyttää. Se kerronta on toistelevaa, ei ihme että alkaa väsyttää. Luen siihen asti, että uni lopulta voittaa, mutta vaihdan kirjaa. Scifi houkuttaisi ja siihen nälkään voisi sopia Jonh Wyndhamin Käenpojat. Toinen vaihtoehto voisi olla Houellebecqin oikeus nautintoon, se olisi ehkä tarpeeksi shokeeraava pitämään hereillä. Kuten arvelinkin, tästä maratonista ei tule mikään sivumäärien riemuvoitto. Huomenna kuitenkin jatkuu, pitkien yöunien jälkeen ja aikaa on kello 12 asti. Hyvää yötä!

Sivuja luettu: 150
Äänikirjaa kuunnteltu: 15 min 

Lauantai klo 9:12
Luin 156 sivua eilisen ja tämän aamun aikana Houellebecqia. Onpa taas kirja. Nyt kuitenkin lukeminen loppuu, lähden hikoilemaan spinningiin. Kuuntelen kävelymatkat äänikirjaa eli tulen vielä päivittämään nuo kuunnellut minuutit. Tästä tuli ihan todella tynkämaraton, mutta oli silti kivaa.

Sivuja luettu:315
Äänikirjaa kuunnteltu: 15 min 

Loppuyhteenveto:
Tämä oli säälittävin lukumaraton ikinä! Mutta sopi kaltaiselleni suorittajalle ihan hyvin. Väsyneet lihakset taitavat pakottaa lepäilemään loppuviikonlopun ja taidan lukea loppuun sekä Loistavan tulevaisuuden että Houellebecqin kirjat. Lukeminen siis jatkuu, vaikka maratonaika loppui. Ehdin lukea muutaman sivun Sotaa ja rauhaa e-kirjana eli sivumäärä nousi vielä pikkuisen, samoin kuunnellun äänikirjan minuutit.Varsin vaatimaton tulos, mutta kuten todettu, ei aina tarvitse suorittaa.

Sivuja luettu: 328
Äänikirjaa kuunnteltu: 35 min 

Nyt jatkan lumisesta viikonlopusta nauttimisesta. Ihanaa että Turkuunkin saatiin vihdoin lunta! Eskokin tykkää. Mukavaa viikonloppua kaikille :)