sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Margaret Mazzantini: Älä liiku


Takaisin perusasioiden pariin: pitkästä aikaa kirja 1001-listalta! Olen pitkään jumittanut projektissani paikallani ja havahduin taas siihen, että neljäsosa eli 250 luettua teosta on kovin lähellä. Olisi mahtavaa saada tuo raja saavutettua vielä tämän vuoden puolella.

Tosin tänä vuonna on vielä vähäsen muutakin hommaa, että suuria paineita ei parane ottaa. Ensi perjantaina on talomme elementtien toimituspäivä, sitten tämä yli vuoden jatkunut taloprojekti konkretisoituu, kun talomme pitäisi nousta päivässä tai parissa harjakorkeuteen. Hullulta tuntuu, että puolen vuoden päästä muuttopäivä alkaa olla todella lähellä!

Listaprojektini on tutustuttanut minut upeisiin unohtuneisiin helmiin ja hienoihin klassikoihin, joita en välttämättä olisi muuten lukenut. Toisaalta se on myös saanut aikaan sen, että olen lukenut koko joukon yhdentekeviä, kummallisia, kurjia ja myös inhottavia kirjoja. Älä liiku kuului lukukokemuksena valitettavasti noiden inhottavien kirjojen joukkoon.

Älä liiku on tarina Timoteosta, joka työskentelee kirurgina. Hänellä on 15-vuotias tytär Angela, joka tuodaan Timoteon sairaalaan pahasti skootterionnettomuudessa loukkaantuneena. Timoteo alkaa kertoa loukkaantuneelle ja tajuttomalle tyttärelleen elämänsä tarinaa ja samalla Angelan vanhempien tarinaa. Timoteo kertoo että hänellä on ollut rakastajatar, Italia-niminen nainen, jonka Timoteo on ensi tapaamisella raiskannut. Timoteo on menneisyydessään tasapainoillut Italian ja vaimonsa Elsan välissä ja selviää, että mikäli Angela ei olisi ilmestynyt Timoteon elämään, olisi päätös voinut olla toisenlainen.

Kirja sai minut voimaan pahoin. Loukkaantuneiden aivojen kuvailu ja Timoteon seikkailut sikailut olivat inhottavan fyysinen yhdistelmä ihmiselämän synkkiä puolia. Elegia kertoo, että alkoi pitää Timoteosta tämän moraalittomista puuhista huolimatta. Mari A  taas totesi, että teki mieli potkia jahkailevaa miestä persauksille. Minä taas inhosin miestä alusta loppuun ja on pakko allekirjoittaa tämä jälkimmäinen näkemys siitä, että Timoteo olisi kaivannut kunnon ravistelua.

Tiedän toki, että ei Mazzantinin kirja turhaan tälle listalle ole päätynyt. Hänen kirjoitustyylinsä on kaunis ja maalaileva, jollakin tavalla poikkeuksellinen fyysinen myös muilta kuin noilta ihmisen fyysisyyteen liittyviltä osin. Taas kuitenkin huomasin sen, että olen lukijana varsin vaativa. Jos en pidä tarinasta ja henkilöistä, on aivan sama, miten kauniisti kirja on kirjoitettu. Ällötti alusta loppuun.

Älä liiku liittyy osaksi inhokkiryhmääni, yhden tähden kirjoja, jotka löytyvät blogistani täältä. Näistä taitaa löytyä jo selvä kaava, ainakin Älä liiku käsitteli melkoisesti samoja teemoja kuin vaikkapa Kureishin Lähtö tai Jelinekin Pianonsoittaja. Ei todellakaan minun juttuni. Väkisinkin mietin, montako tällaista kirjaa mahtuu vielä noihin lukemattomiin 762 kirjaan. Ehkä on parempi, etten tiedä. Onneksi minulla on nyt meneillään myös yksi todellinen helmi, jonka löysin listalta sattumalta, siitä lisää sitten hieman myöhemmin.

Helmet-haasteessa  laitan kirjan kohtaan "käännöskirja".

Kirjailija: Margaret Mazzantini
Luettu kirja: Älä liiku (WSOY 2004, suom. Helinä Kangas)
Alkuperäinen kirja (Non ti muovere, 2001)
Sivumäärä: 329
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

BookBeat-äänikirjoja kesältä

Engelin kädenjälkeä Turussa
Sorruin kesällä taas BookBeatiin. Ensin mokomat tarjosivat kuukauden kahdella eurolla ja sen jälkeen maksoin vielä yhden täyshintaisen kuukauden. Osaavat kyllä koukuttamisen taidon. Ehdin kuitenkin saada rahoilleni oikein mukavasti vastinetta. Tässä lyhyesti kuluneen kesän äänikirjoista. Myönnettävä se kai on, kesä meni jo ja nyt on syksy. Näiden lisäksi kuuntelin BookBeatista Jukka Parkkisen Osku-kirjat, joista kirjoitin jo aiemmin.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Kuva Gummerus
Viime vuoden Finlandia-voittaja ei jotenkin jaksanut kiinnostaa minua siinä määrin, että olisin hankkinut sitä aiemmin luettavakseni. Äänikirja olikin juuri pätevä vaihtoehto tähän sivistysaukon paikkaamiseen.

Kirja olikin hieno, niin kuin nyt vain Finlandia-voittajalta odottaa voi, mutta eipä se jättänyt kuitenkaan kovin syvää muistojälkeä, huomaan nyt. Kertojanääni on Engelin ja se luo romaaniin mielenkiintoisen näkökulman. Taiteellinen elämänkatsomus yhdistyy synkkään ja ankeaan Helsinkiin, jota Engel on palkattu kaunistamaan. Teksti oli kuitenkin lopulta liian runollista minulle, olen arkisemman proosan ystävä.

Mukava äänikirjatuttavuus silti ja seuraavaksi kun käyn Helsingissä, aion vaellella enemmän Engelin kaupungissa. Yläasteen historianopettajamme oli muuten selvästi Engel-fani, meidän piti opetella kaikki ne Senaatintorin rakennukset ulkoa.

Helmet-haasteessa yli kohta 35, kirjan nimessä on erisnimi.


Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Kuva Tammi
Olen ollut täysin rakastunut Maria Kallio -sarjaan. Siksipä otin tämän uutuuden riemusta kiljuen kuunteluun heti (Tämä juuri on se BookBeatin hieno puoli, uutuuksia poksahtelee sinne kuin sieniä sateella. Ja sitten taas tämä on myös syy sille, miksi kaltaiseni klassikkolukija ei tunne tuota palvelua täysin omakseen, toivoisin jatkuvaa täydennystä myös vanhempien kirjojen puolella).

Odotin siis tältäkin uutuudelta paljon, mutta harmikseni petyin. Kirjaa vaivasi hätäisyyden tuntu, kuin osa kirjasarjan sydäntä olisi tipahtanut jonnekin matkan varrelle. Kirjassa juuri vankilasta vapautunut seksuaalirikollinen löytyy tapettuna ja Maria Kallio joukkoineen alkaa selvittää tapausta. Kallio toimii uuden lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osaston pomona ja tapaus päätyy heille, sillä uhri on nainen, joka on tuomittu alaikäisiin poikiin sekaantumisesta. Teemat ovat ahdistavia ja jotenkin Lehtolainen ei pääse samalle tasolle, ytimiin pureutuvaan kerrontaan, kuin monissa aiemmissa osissa. Lisäksi minua haittasi Viattomuuden lopun nuorten hahmojen epäuskottavuus, teinien ääni kalskahti oudolta.

Huomaan miettineeni, joko Maria Kallio olisi aika pistää eläkkeelle. Silti toivon sarjalle jatkoa, ehkä Viattomuuden loppu oli heikompi lenkki vahvassa sarjassa ja vielä on odotettavissa parempaa.

Kirja on tämän vuoden uutuuskirja, jossa ratkaistaan rikos, eli kaksi kohtaa täyttyy Helmet-haasteessa, kohta 47 yli. 

Jo Nesbø: Lepakkomies

Kuva Like
Tutustuin (kaikkien huulilla jatkuvasti olevaan) Harry Holeen silputessani oksia kesällä. Kun ajattelen Lepakkomiestä, ajattelenkin samalla loputonta oksien merta ja silppurin pärinää. Dekkari oli vetävä mutta jotenkin sen maailma oli liian raaka minulle enkä kokenut riittävästi sympatiaa sen hahmoja kohtaan ollakseni ihastunut ja koukussa.

Australia oli miljöönä mielenkiintoinen ja Nesbø on selvästi tehnyt taustatyönsä. En usko että tulen aivan heti tarttumaan sarjan jatko-osiin, mutta koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Oksiakin tulee silputtavaksi vielä tulevina vuosina...

Kirjassa selvitetään rikos, Helmet-haasteessa yli kohta 24.

Amu Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo

Kuva BookBeat
BookBeatin viime hetkillä kuuntelin vielä Amy Schumerin itsensä lukemana hänen esikoisteoksensa The Girl Wit the Lower Back Tattoon. Fanitan naista (katso Inside Amy Schumer Yle Areenasta!) ja siksi olin hyvin kiinnostunut kuulemaan, mitä kirjalla on tarjottavana. Odotin enemmän, kirja on heppoinen ja hattaramainen.

En oikein ymmärtänyt mikä Amyn pointti oli, näpistely- ja seksikokemusten jakamista jatkuvalla muistutuksella, että mitään en kadu, mutta älkää te tehkö näin. Todella rankkojakin juttuja Amy jakoi kuulijoilleen. Sympatia ja myötähäpeä vaihtelivat, ihan kuin Schumerin sarjaa katsoessa. Amyn ääntä oli kuitenkin ihan mukava kuunnella arkiaskareiden lomassa, vaikka ei tämä mitään kirjallista ilotulitusta ollutkaan. Schumer on mielenkiintoinen persoona, jonka tarinaa tämä teos valotti paljon.

Helmet-haaste, kohta 42 (esikoisteos).

Lisää Engelin kädenjälkeä. Tuomiokirkon torni katselee rakasta Turkuani.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Jukka Parkkinen: Osku- ja Suvi Kinos -sarjat


Rakastan Jukka Parkkista, olen rakastanut jo neljännesvuosisadan. Lapsuudessani kirjastosta kannettiin kotiin aina uudelleen Suvi Kinoksia ja Korppeja niin kasetteina kuin kirjoinakin. Teininä Kalle Yrjänä ja Viekas mies tuli taloon ihastuttivat, samoin Parkkisen ainoa aikuistenromaani Vaivautunut seikkailija. Sittemmin Karhukirjeet ovat vieneet sydämeni tyystin, niitä olen hihitellyt moneen otteeseen.

Olen kuitenkin jostakin syystä sivuuttanut tämän parkkis-historiani aikana Osku-kirjat kokonaan. Muistan katselleeni niitä usein kirjaston nuortenkirjahyllyssä, mutta ajatelleeni että ne ovat jotenkin "poikakirjoja". Mielikuvani on, että ymmärsin jotenkin väärin, että kirjat kertovat nuoresta jalkapalloilijapojasta Oskusta, eikä se kuulostanut yhtään kiinnostavalta. Miten väärässä olinkaan ja mikä menetys, etten ollut näitä lukenut aiemmin. Kuuntelin kirjat nimittäin tänä kesänä BookBeatista ja ne olivat taattua Parkkista. Kesällä tulin lukeneeksi myös vuosien tauon jälkeen uudelleen Suvi Kinokset. Parkkis-pitoinen kesä siis.

Oskua ei tosiaan voi luonnehtia jalkapalloilijapojaksi, hah mikä erehdys. Hän on miehenalku, joka vähät välittää sovinnaisuuden ja tavanomaisuuden säännöistä. Hän pukeutuu pukuun arkena, jos siltä tuntuu, käyttää sivistyssanoja ja viihtyy erinomaisesti itseään huomattavasti vanhempien ihmisten kanssa. Toisaalta hän on hyvä ja lojaali ystävä, neuvokas ja vauhdikas tyyppi, joka saa paljon hyvää aikaan.

Osku-kirjojen maailma on ihanan idyllinen. Ensimmäisessä osassa (Osakkeet nousussa, Osku) Osku viettää kesää maaseudulla isäpuolensa äidin hoivissa ja myöhemmin hän on muuttanut maalle pysyvästi. Parkkisen kuvaama maaseutu on romanttinen, elävä, aito ja juuri sellainen, millaiseksi miellän oman lapsuuteni kasvuympäristön.

Parkkinen on ennen kaikkea nerokas ihmiskuvaaja. Vieläkin naurattaa kuvaus maalaistalon isännästä ja emännästä, jotka keskustelevat kiivaaseen sävyyn siitä, että minäs vuonna se ja se juttu tapahtuikaan ja mikäs sen hevosen nimi olikaan  ("No ei varmana ole niin kuin sinä muistat vaan näin!") vieraasta vähät välittämättä. Ihan kuin minun sukuni, voi että! Aino Koistinen, Oskun mummopuoli, on myös mitä mainioin tyyppi. Hän karruttaa eläkekassaansa pajatsoa pelaamalla eikä sylje lasiin, suora esikuva Karhukirjeiden Amalia-tädille kaikessa mainiossa elämänmyönteisyydessään.

Osku-kirjat olivat niin erinomaista viihdettä, että oikein harmittaa, miksi en ole näitä lukenut aiemmin. Ne kuitenkin todistavat taas sen, että Parkkinen on mitä täydellisin kirjailja myös sen suhteen, että hänen kirjansa sopivat kaikenikäisille. Lapsena olisin keskittynyt eri asioihin, mutta nyt nautin niistä varmasti yhtä paljon.

Tämä erilainen lukukokemus eri ikäisenä tuli todettua Suvi Kinosten uudelleenluvun kohdalla. Mielikuvani kirjoista oli se, että ne ovat valtavan hauskoja, hulvattomia ja iloisia. Olinkin aika järkyttynyt, millaisen määrän synkkyyttä ne kätkivät sisälleen. Masennusta, alkoholismia, kuolemaa, riitoja ja myös nykylukijan silmin vähän liian rasistiselta kalskahtavia juttuja. Mutta silti, aivan hirveän hasukojahan ne olivat edelleen. Lisäksi kiinnitin erityistä huomiota enojen tutkimusaloihin, nykyisin itsekin korkeastikoulutettuna luonnontieteilijänä yliopistomaailman kuvaus oli hauskaa luettavaa.

Tästäkin olen vaahdonnut monesti ennenkin, mutta en edelleenkään käsitä, miten Jukka Parkkisen kirjoihin on onnistuttu hankkimaan niin hirvittävän rumat kannet. Olen ihan varma, että nämä kammotukset ovat karsineet Parkkiselta paljon lukijoita (niin kuin minä karsin ennakkoluuloistani johtuen Oskut pois lukulistaltani lapsena) ja sen vuoksi kirjailijan maine ei ole niin suuri kuin sen ehdottomasti pitäisi olla. Sillä onhan se nyt selvä, että Jukka Parkkisen luomat hahmot ja ikimuistoiset maailmat, ovat ehdottomasti suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historian parhaimmistoa. Ja edelleen mikä parasta, ne ovat relevantteja lukijan iästä riippumatta. Jos osaa samaan aikaan naurattaa ja itkettää sekä lasta että aikuista, on käsissä jotakin ainutlaatuista.

Osku-kirjat kuuntelin BookBeatista. Suvi Kinos -kirjat lainasin äidiltäni, jolle olen hankkinut ne lahjaksi. Trilogian olen lukenut monesti ennenkin, mutta bonusosan isoisän salatusta elämästä luin nyt ensimmäistä kertaa.

Osakkeet nousussa, Osku (1989)
Voittoa kotiin, Osku (1989)
Suku on pahin, Osku (1990)

Suvi Kinoksen seitsemän enoa (1995) (Helmet-haaste kohta 18) 
Suvi Kinos ja puuttuva rengas (1998)
Suvi Kinos ja elämän eväät (1999)
Suvi Kinos ja isoisän salattu elämä (2006)

tiistai 5. syyskuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas


Muistan miten muutama kuukausi sitten huokailimme ystäväni kanssa, miten ihanaa olisi lukea pitkästä aikaa sellainen oikein hyvä kirja. Tiedättehän, kirja joka saa kaiken muun unohtumaan, johon uppoutua täysillä ja rakastua. Kun ostin pari viikkoa sitten tämän Kjell Westön uutukaisen omakseni, minulla oli pieni aavistus, että se saattaisi olla juuri tuollainen kaipaamani teos, en kuitenkaan uskaltanut toivoa liikaa. Mutta voi veljet, Rikinkeltainen taivas oli Oikein Hyvä Kirja. En muista koska olisin ahminut kirjaa läpi yön malttamatta nukkua, mutta nyt kävi niin. Menin ja rakastuin.

Ihastuin Rikinkeltaisen taivaan henkilöihin välittömästi, kun Westö esitteli heidät minulle. He olivat kärsimättömiä, itsekkäitä, kauniita ja rumia, omituisia ja tylsimyksiä. Ennen kaikkea he tuntuivat ihmisiltä, oikeilta ihmisiltä, joihin kiintyy ja joita alkaa rakastaa heidän virheistään huolimatta. Kun pääsin heidän nahkojensa sisään, aloin ymmärtää heitä aina vain paremmin. He olivat läsnä ajatuksissani jatkuvasti, myös silloin kun en lukenut kirjaa ja myös pitkään lukukokemuksen päätyttyä. Samaan aikaan paloin halusta lukea tarinaa eteen päin mutta pelkäsin enemmän kuin mitään myös sitä, että jokaisen sanan jälkeen matkani noiden hahmojen kanssa olisi aina entistä lyhyempi ja lopulta päättyisi. Pelkäsin millaisiksi kirjan henkilöiden elämä muodostuu, miten he kestävät tulevat iskut.

Aiempien kirjojen tapaan Westö kuljettaa hahmonsa menneisyydestä (1960-luvun lopulta) nykypäivään. Ja niin kuin Älä käy yöhön yksin -teoksessa myös Rikinkeltaisessa taivaassa minä pääsin tavallani mukaan tarinaan, kun mukaan astui seuraava sukupolvi, lama-ajan lapset. Jotakin uskomattoman kiehtovaa tässä Westön kerrontatavassa on, hän imaisee lukijansa mukaan rivien väleihin, eikä päästä sieltä pois. Kun Westö kuvaa ajan kulumista, hän muistuttaa meitä samalla ihmiselämän suurimmasta tragediasta, siitä että yhtään elettyä päivää emme tule koskaan saamaan takaisin. Kaikki me vanhenemme ja lopulta katoamme. Tragedian kääntöpuolella kiiltelee kuitenkin se kaunis ajatus, että elämämme jättää tänne merkkejä. Olemme osa suurta ihmissuhteiden verkkoa, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Elämän valinnat voivat kantaa pitkälle ja osa noista ihmissuhteista tulee osoittautumaan ikuisiksi, tavalla tai toisella.

Ehkä suurin syy sille, miksi koen Westön tekstin niin omakseni on se, miten hän liittää tapahtumansa voimakkaasti paikkaan, luo teoksilleen tarkan muistokartan, johon liittyy värejä, ääniä ja tuoksuja. Se saa aikaan sen, että myös lukijan alitajunnassa alkaa kuplia ja poreilla. Sieltä nousee mieleen muistoja lapsuuden ja nuoruuden tärkeistä paikoista, rakkautta kotiseutuun ja omiin juuriin. Siihen eri aistein kyllästettyyn keittoon kun Westö yhdistää vielä musiikin, on sekoitus täydellinen.

Erityisen mieltä kiehtovaa on myös se, että Rikinkeltaisen taivaan päähenkilö on kirjailija, jonka teoksista on vedettävissä yhtymäkohtia Westön omaan tuotantoon. Tämäkin on tyylikeino, jonka olen monesti ennenkin todennut uppoavan minuun erittäin hyvin. Utelias mieleni vetelee johtopäätöksiään, jää askartelemaan kirjan kertoman tarinan pariin, miettimään toden ja tarun rajanvetoa, eikä anna rauhaa.

Rikinkeltainen taivas oli minulle unelmieni kirja. Siinä oli kasassa juuri ne ainesosat, joita yhdistelemällä syntyy minulle täydellinen kirja. Loppuun tosin petyin hieman - en pidä siitä, miten kaiken tarvitsee limittyä tähän nykyaikaan, terrorismiin ja pakolaiskriisiin. Loppu tuntui liian äkilliseltä ja erilliseltä. Kirja oli kuitenkin yksinkertaisesti pakahduttavan hieno lukukokemus, loppupettymyksestä huolimatta.

Minun on todella vaikea ravistella itseni hereille ja ulos Ramsvikista, pois Alexin, Stellan ja muiden luota. Pois siitä huikentelevaisesta, ahneesta ja hormonihuuruisesta, mutta toisaalta kauniista ja aistien täytteisestä maailmasta, johon Westö minut tutustutti. Ehkä en tee sitä vielä, vaan jään hetkeksi katselemaan Ramsvikin rikinkeltaista taivasta ja päivittelemään, kuinka kaunista ja katkeransuloista elämä voikaan olla. Miten täynnä yllätyksiä, pieniä hetkiä ja kohtaamisia, jotka lopulta voivatkin olla ne kaikista merkityksellisimmät.

Onnea minulle tuottaa myös se ajatus, että Rikinkeltaista taivasta on kuvattu Leijat Helsingin yllä -kirjan rinnakkaisteokseksi ja nuo leijat odottelevat minua vielä kirjahyllyssä. Säästän niitä pahan päivän varalle hetkeen, kun kaipaan jälleen jotakin täydellistä ja mieltähellivää luettavaa.

Turun kirjamessuihin on aikaa enää kuukausi. Selailin ohjelmaa ja huomasin, että Westö on sunnuntaina mukana useammassakin ohjelmassa (kääntämiskeskustelu, lukupiiri ja haastattelu). Pitääpä mennä koittamaan onneaan, jos saisi vaikka nimmarin.

Kirjaa on luettu (tietenkin) paljon ja siitä löytyy jo runsaasti bloggauksia. Tässä niistä muutama:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
Jokken kirjanurkka
Kirjasähkökäyrä

Kirjan kansi, kuten koko kirjakin, on kaunis, Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 10.

Kirjailija: Kjell Westö
Luettu kirja: Rikinkeltainen taivas (käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck)
Alkuperäinen kirja: Den svavelgula himlen (2017)
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 459
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★★

torstai 31. elokuuta 2017

Sata maailmanhistorian parasta bändiä, osa 8 (sijat 30. - 21.)

Münchenin olympiapuisto, siellä näin kesällä 2016 ensimmäistä kertaa monta elämäni tärkeää bändiä.
Biisilistaus lähenee huippua, kolmanneksiviimeinen osa on luvassa nyt. Aiemmat osat ovat täällä:
Osa seitsemän
Osa kuusi
Osa viisi
Osa neljä
Osa kolme
Osa kaksi
Osa yksi

Saatanpa ehtiä kirjoittelemaan nuo loputkin jutut valmiiksi lähitulevaisuudessa. Elämä on nimittäin täynnä yllätyksiä. Tähän liittyen menin sen verran kurjaan kuntoon, että viime perjantaina menin suoraan töistä päivystykseen ja päädyinkin sitten ensimmäistä kertaa elämässäni sairaalahoitoon.

Kaikki on ihan hyvin nyt (hemoglobiinikin palautumassa luokasta "kuollut ja kuopattu" luokkaan "täyszombi") mutta lääkärin määräyksestä keskityn kaksi viikkoa paranemiseen ja siihen, etten löydä hetken päästä itseäni uudestaan TYKSistä. Koitan vaientaa sisäisen suorittajani ja antaa kovia kokeneelle kropalleni toipumismahdollisuuden. Kirjoja, lepoa ja ehkäpä tosiaan myös blogin päivittämistä, jos jaksan. No se paksusuoliparastani, asiaan eli musiikkiin.

30. Alanis Morrissette

Ääni, taas pääsemme tähän. Morrissetten ääni pureutui ensikuulemalta tajuntaani ja on kulkenut siellä siitä asti. Kun Jagged Little Pill julkaistiin, olin kahdeksanvuotias. You Oughta Know, Ironic ja All I Really Want tekivät pieneen tyttöön suuren vaikutuksen. Jo silloin tiesin, että Spice Girlsin glitterinen girl power ei ole mitään verrattuna tällaisiin oikeiden naisten oikeaan voimaan.

Maa: Kanada
Vuodet: 1987-
Paras albumi: Jagged Little Pill (1995)
Poiminta tuotannosta: You Oughta Know
 
29. Rage Against the Machine

Tämä yhtye  (jota mieheni kutsuu lempinimellä Raimo vastaan konetta) yhdistyy mielessäni vahvasti virkamiesurani alkutaipaleeseen ja aivan erityisesti vuoteen 2014.  Silloin asustelin Vaasassa meren rannalla ja kävelin työmatkojani halki hiljaisen kaupungin keskustan. Korvissa soi "fuck you, I don't do what you tell me" ja sen jälkeen menin kiltisti työhuoneeseeni ja aloitin jälleen yhden työpäivän osana valtion virkamieskoneistoa.

Heh, kuulostaapa kovin dramaattiselta. Pitänee selventää, että tykkään kovasti olla virkamies, mutta pieni anarkianpoikanen on kai aina hyvä säilyttää sielussa. Musiikin raivokkuus ja kapinallisuus ihastuttavat ja rakastan yhtyeen omalaatuista, eri tyylilajeja yhdistelevää soundia. Tätä bändiä ei voi korvata millään muulla, sen verran omassa sarjassaan se painii. Hyvä Raimo!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1991-2000, 2007- 
Paras albumi: Rage Against the Machine (1992)
Poiminta tuotannosta: Killing in the Name

28. Waltari

Oi Waltari, lempiaiheeni! Suomen aliarvostetuin yhtye, näin väitän aina ja kaikkialla.Waltari nauttii vakaata suosiota ulkomailla, etenkin Saksassa bändi vaikuttaa keikkailevan ahkerasti, mutta Suomessa se tuntuu hautautuneen jotenkin unohduksiin. Käsittämätöntä. Sitäkin väitän aina ja kaikkialla, että Kärtsy Hatakka on yksi Suomen lahjakkaimmista ja monipuolisimmista muusikoista. Käsitykseni saa toki kyseenalaistaa mutta olen valmis puolustamaan niitä innokkaasti.

En rehellisesti muista, miten olen tutustunut ensimmäistä kertaa Waltarin musiikkiin, mutta Kärtsyn ääneen tiedän rakastuneeni ensi kuuntelulta. Yhtyeen tuotantoon kuuluu musiikkia laidasta laitaan sekä suomeksi että englanniksi sanoitettuna. Moni pitää sitä varmasti epätasaisuutena, minä taas pidän sitä mielenkiintoisena. Jotakin yhtyeen ja Kärtsyn taidoista kertoo myös poikkeuksellisen onnistunut cover-levy Covers All (2011). Etenkin levyn avausraidalle (SOAD-cover P.L.U.C.K, tulen myöhemmin palaamaan vielä siihen, mitä tämän yhtyeen musiikki minulle merkitsee ja miten siis suhtaudun myös coverointiin) suuri kumarrus.

Maa: Suomi
Vuodet:1986-
Paras albumi: Rare Species (2004)
Poiminta tuotannosta: Helsinki

27. Garbage

Rockavaria 2016. Vieläkin harmittaa, kun ei ollut kunnon kameraa mukana.
Toistan itseäni, mutta taas se on pakko mainita: Lista. Sieltä löytyy myös rakkauteni alkulähteet Garbagea kohtaan. Push It -musiikkivideo vuodelta 1998, kaboom, se iski! Joku juttu minulla on näihin vahvoihin, vähän ivallisiin lauluääniin (kts. mm. kohdat 30. ja 28.). Yksi elämäni haaveista täyttyi, kun näin Garbagen livenä viime vuonna Münchenissä ja olipahan kuulkaa hieno keikka. Garbagen biiseissä on poikkeuksellinen lataus ja sähköinen fiilis. Ne ovat usein näennäisen keveitä, mutta lopulta syvempiä ja pahaenteisiäkin.

Maa:Yhdysvallat
Vuodet: 1994-
Paras albumi: Version 2.0
Poiminta tuotannosta: Push it

26. The Prodigy

Ensimmäinen muistikuvani Prodigystä on, kun serkkuni ihmetteli, että enkö oikeasti ole kuullut Prodigystä. Tämä tapahtui luultavimmin joskus vuosien 1995-1996 tienoilla, kun olin alle kymmenvuotias. Olinhan minä taatusti prodigyni kuullut, mutta en vaan ollut noteerannut sitä sen kummemmin. Neljä vuotta vanhemman serkkuni kommentti sai kuitenkin aikaan sen, että kun The Fat of The Land -levy alkoi näkyä ja kuulua joka puolella, minusta tuli kertaheitolla fani. Tuo fanitus on kestänyt parikymmentä vuotta eikä loppua näy. Prodigyn näin muutama vuosi sitten Ruissalossa ja olipahan sekin kyllä menoa ja meininkiä, huh huh.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1990-
Paras albumi: The Fat of the Land (1997)
Poiminta tuotannosta: Omen

25. Anthrax

Rockavaria Münchenissä 2016. Anhtraxin aikana tuli myrskyvaroitus.
Anthrax pitäisi oikeastaan käsitellä seuraavan kohdan (Slayer) kanssa yhdessä. Meillä on ollut kotona vähän vääntöä, kumpi näistä thrash-klassikoista on kovempi. Minä olin pitkään Anthraxin kannalla, mutta mieheni liputti tiukasti Slayerin nimeen.  Tämä vääntö tuli päätökseen, kun viime vuonna Münchenissä näimme nämä kaksi yhtyettä peräjälkeen ja peli oli sillä selvä (huom. järjestys tässä jutussa, hävisin väittelyn). En osaa sanoa muuta kuin että kun homma toimii, se vaan toimii.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1981-
Paras albumi: Among the Living (1987)
Poiminta tuotannosta: Got the Time

24. Slayer

Slayer alkoi soittaa ja taivas repesi.
Niin. Toimii. Slayer sopii lähestulkoon joka hetkeen ja tilanteeseen. Yksi paikka johon se ei sovi, on puhelimen herätysääni. Tämäkin on tullut koettua viattomana kanssaherääjänä. Slayeriin liittyy myös yksi tärkeä muisto elokuulta 2011. Hääpäivämme oli kääntynyt iltaan ja kuskimme, ystävämme, lähti viemään meitä takaisin Turkuun. Sattumalta hääpaikan lähellä oli syttynyt hakekasa pikkupoikien leikeistä. Ja toinen sattuma oli se, että tuolloin 20.8.2011 oli Radio Rockilla Slayer-ilta. Pysähdyimme pimeälle maalaistielle, katselimme tulipaloa (paloautot olivat jo saapumassa) ja kuuntelimme Slayeria. Toimii!

Maa:Yhdysvallat
Vuodet: 1981-
Paras albumi: Reign in Blood (1986)
Poiminta tuotannosta: Raining Blood

23. Pää Kii

Provinssi 2016. Keikan lopuksi bändi ilmoitti että hajoaa/lopettaa/jotakin, en ole ihan varma bändin nykytilasta.
Yksi levyllinen pariminuuttisia biisejä, medialle haistattelua ja Emma-pysti. Pää Kii on suomalaisen musiikkimaailman kummajainen, toki punk-maailmassa aika normimeininkiä. Tämä yksi Teemu Bergmanin projekteista menestyi mukavasti ja ihastutti toki minutkin. Jos olisin kuunnellut Pää Kii -levyä levysoittimella, olisi levy ja varmaan koko soitinkin kulunut puhki. Maanisuutta lähentelevää tehosoittoa siis.

Kumartelematon mutta kuitenkin suht siivo meininki saa aikaan sen, että Pää Kii löytyy listaltani näin korkealta. Livevetojakin olen nähnyt useamman ja se energian määrä on jotakin aivan hullua. Tämä musiikki tekee niin hyvää herkälle, stressaavalle ja kontrollifriikille sielulleni. Älä liikaa mieti asioita, mehän ollaan vaan tyhmiä apinoita. Jotakin hirvittävän suloista on myös siinä, kun punkkari laulaa "mä lähdin menee, kun jätskit alko sulamaan". Skipataan kahvit onkin ollut puhelimeni soittoäänenä jo ties miten pitkään. Ihan puhdasta rakkautta tämä bändi.

Maa: Suomi
Vuodet: ? 
Paras albumi: Pää Kii
Poiminta tuotannosta: Nyt skipataan kahvit

22. Disco Ensemble

Tämä kuva taitaa olla Qstockista pari vuotta sitten. Faneilleen omistautuva bändi <3
Disco Ensemble on niitä bändejä, joka on soinut aina ja kaikkialla läpi nuoruuteni. Rakkaus yhtyeeseen syntyi lopullisesti vasta, kun näin sen ensimmäistä kertaa livenä. Insinöörismäiset miehet vetivät valtavalla energialla vimmaista musiikkia ja olin myyty. Sen jälkeen olen nähnyt bändin livenä melkoisen monta kertaa ja himoitsen aina vaan lisää. Kuuntelin yhtyettä erityisen paljon opiskelu-urani loppuvaiheessa ja muistan monta graduntäyteistä yötä, seuranani läppärin näytön kelmeä valo ja kuulokkeissa Disco Ensemblen lohduttavuus ja villi energia. Päivinä jolloin mikään ei tunnu miltään ja mikään musiikkikaan ei innosta, laitan soimaan Disco Ensembleä, tuttua ja turvallista, energisoivaa musiikkia.

Maa: Suomi
Vuodet:1996-
Paras albumi: First Aid Kit (2005)
Poiminta tuotannosta: We might fall apart
 
21. Infected Mushroom

Energisoivasta puheenollen... Infected Mushroom kiihdyttää nollasta sataan nanosekunnissa. Israelilaisvaikutteet puskevat musiikista läpi ja meno on mukavan psykedeelistä. Elämäni tärkeimpiä bändejä yhdistää se, että niiden tuotantoa jaksan kuunnella aina, elämäntilanteesta ja fiiliksistä riippuvatta. Tällainen on myös Infected Mushroom. Huonoina päivinä se piristää ja auttaa jaksamaan ja hyvinä nostattaa fiiliksen lopullisesti katosta läpi. Erityisen hyvää lenkkeily- tai spinning-musiikkia myös!

Maa: Israel
Vuodet: 1996-
Paras albumi: Army of Mushrooms (2012)
Poiminta tuotannosta: Becoming Insane



No niin, löytyikö tästä osasta suosikkeja, inhokkeja, ylläreitä tai järkytyksiä?

tiistai 22. elokuuta 2017

Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist, Leevi and the Leavingsin dynamo

Suomipopin helmiä, vasemmalla ja oikealla.
Olen viime aikoina kirjoittanut paljon musiikista juttusarjani myötä. En varmaan yllätä, kun kerron, että myös Leevi and the Leavings tulee olemaan osana juttusarjaa, hyvin korkeilla sijoilla vieläpä. Leevit on luultavasti bändi, joka on pisimpään ollut osana elämääni. Tai siis aika varmasti on näin, ensimmäiset musiikkimuistoni kun liittyvät bändiin.

Olen syntynyt vuonna 1987 eli lapsuuteni elin juuri Leevi and the Leavingsin kulta-aikaan. Elämänmenoa muistan kuulleeni radiosta hyvin hyvin pienenä tyttönä ja isälläni oli tapana lauleskella (ihastuttavan epävireisesti) Elina mitä mä teen, koska neljä vuotta vanhempi isosiskoni on Elina. Urheiluruudun tunnusmusiikkina soi Tuhannen markan seteli. Näin jälkeen päin ajateltuna Leevien biisit antavat täydellisen soundtrackin noilla vuosille, jolloin elettiin syvää lamaa mutta minä vietin onnellisia lapsuusvuosiani.

Myöhemmin kuuntelin legendaarisen Radiomafian legendaarista Koe-eläinpuistoa, vaikka taisinkin olla hiukan liian nuori sitä täysin ymmärtämään (muistattehan: Mahtava meno, tiukka etukeno jne.). Lainasin Leevejä kirjastosta ja loputkin kappaleet kävivät tutuiksi radiosoitossa olleiden hittibiisien lisäksi. Lista-ohjelmassa Leevit soivat jatkuvasti, kun kokoelmalevy keikkui huippusijoilla viikosta toiseen. Leevit lohduttivat myös elämäni vaikeimpina hetkinä vuonna 2003, kun isäni menehtyi liikenneonnettomuudessa (tosin Teuvoa en ole sen koommin pystynyt kuuntelemaan ahdistumatta). Gösta Sundqvistin kuolema meni minulta ohi juuri siitä syystä, että samainen vuosi 2003 oli minulle henkilökohtaisesti niin raskas ja epämääräinen.

Kun muutin opiskelemaan Turkuun, ostin oman kitaran ja lainasin nuottikirjoja ja Leevien kappaleet tulivat vielä aiempaa läheisemmiksi oman soittelun kautta. Nykyisin yhtye on jatkuvasti Spotifyssäni kuunnelluimpien joukossa. Leevi and the Leavings on oikeastaan ainut bändi, jolta löytyy kaltaiselleni fiiliskuuntelijalle jokaiseen mielentilaan oikea biisi. Herään jopa aamuisin Leevi and the Leavingsin tahtiin, puhelimeni herätysääneksi olen nimittäin valinnut Tuhannen markan setelin.

Siitä ei oikeasti ole kuin ehkä puoli vuotta, kun googlailin ja ihmettelin, että eikö Gösta Sundqvistista ole kirjoitettu kunnon elämäkertaa tai muisteluteosta. Hihkuin siis riemusta, kun huomasin tämän Timo Kalevi Forssin teoksen. Minulla oli se jo varauksessa kirjastostakin kuukausikaupalla, mutta ilmestymisajankohdan lähestyessä peruin varaukseni ja juoksin kirjakaupassa katsomassa, joko sitä saisi hyllystä. Viime syksynä rakastuin toisen ihailemani suomalaisen muusikon Juice Leskisen elämäkertaan ja odotin jotakin vähänsamankaltaista tästä Gösta-kirjasta.

Kirja koostuu pitkälti Göstan tunteneiden ihmisten näkemyksistä ja muistoista sekä lainauksista Göstan haastatteluista (ajalta, jolloin hän vielä niitä antoi). Mukavaa rytmiä kirjaan antavat levyjen esittelyt, oikeastaan levyarviot, jotka etenevät kronologisesti muun tekstin ohella. Pidin paljon siitä, että kirja keskittyi niin puhtaasti musiikkiin ja Göstaa persoonanakin käsiteltiin enimäkseen musiikillisista lähtökohdista. Vastaavaa yksityiskohtaista muusikon elämänvaiheiden läpikäyntiä kuin Juice-kirjassa ei tästä löytynyt, mutta tosiaan ihan hyvä niin.

Göstasta piirtyvä kuva on mielenkiintoinen. Hän oli ennen kaikkea muusikko, kenties suomalaisen musiikkihistorian tärkein hahmo. Monipuolisen musiikin lisäksi hän osasi brändätä itsensä, olla sopivan rohkea ja jopa röyhkeä. Yksi kirjan kappaleista on otsikoitu "Vittumainen jätkä" ja se lienee ihan perusteltua. Olen harmitellut sitä, että bändi ei keikkaillut jonka vuoksi live-vedoista ei jäänyt todisteita jälkipolville, mutta nyt tajusin, että vastapuolella on valtava monipuolinen tuotanto, josta olisi varmasti jäänyt puuttumaan isoja osia, jos aika olisi kulunut keikkabusseissa. Bändi ja Gösta keskittyivät siihen mikä oli oleellista, musiikkiin.

Tuota monipuolisuutta olen päivitellyt monesti. Millään muulla yhtyeellä ei ole niin laajaa skaalaa eri tyylilajeja olevia kappaleita varsinkin siten, että yhteinen linja on silti kuuluvissa läpi tuotannon. Tätäkin kirja valotti ja oli mielenkiintoista kuulla esimerkiksi siitä, että italialaisvaikutteet ovat peräisin Göstan lapsuudesta, hänen äidillään oli tapana kuunnella italialaista musiikkia. Gösta on suoraan kertonut "varastavansa" muista kappaleista ja senkin olen aiemmin huomannut, samoin Jethro Tull -vaikutteet.

Kiehtovaa oli lukea myös bändin levytystavoista. Nyt vasta tajusin, miten täysinäisiä yhtyeen kappaleet ovat, raitoja raitojen päällä. Kirjassa kerrotaan Göstan todenneen, että vaikka raitoja olisi tuhat, hän voisi silti täyttää ne kaikki. Melkoinen taito tehdä niin runsasta musiikkia siten, että se kuulostaa kuitenkin pakottamattomalta ja aidolta. Puhtaina soivat stemmat, mielenkiintoiset rytmit, yllättävät soittimet ja harmoninen runsaus, siitä on Leevi and the Leavings tehty.

Parasta Leevien lauluissa taitaa lopulta kuitenkin olla sanoitukset. Nuo Göstan hauskat, riipaisevat, oivaltavat, rivot, herkät ja ikimuistoiset sanat. Niidenkään monipuolisuutta en lakkaa ikinä hämmästelemästä. Mikko Kurenniemi (Leevien levyjen kansitaiteilija) on todennut hyvin: "Jotenkin tuntuu, että Göstalla oli reitti auki jonnekin alitajunnan alueelle, joka yleensä pidetään suljettuna."

Göstan sanoitukset ovat kasvaneet minuun (ja moneen muuhunkin suomalaiseen) kiinni, taidan osata 90 prosenttisesti kaikkien biisien sanat ulkoa. Omat ikisuosikkini tuotannosta ovat Turkmenialainen tyttöystävä, Kööpenhamina, Sininen koira, Vakosamettihousuinen mies, Keltainen huivi, Amalia ja Pohjoisen taivaan alla. Tunnelmia laidasta laitaan. Göstan elämä loppui liian aikaisin, mutta onneksi hänen sanansa ja sävelensä jäävät elämään. Göstan melkoisen itsevarmat sanat Soundin haastattelussa vuodelta 1991 taitaa olla pakko uskoa hymädyksen kera todeksi (lainaus sivulta 229):

"Kaikenlaiset Värttinät ja vinkuintiaanit väittävät soittavansa kansanmusiikkia jouhikkoineen ja hilipata-meininkeineen, mutta nehän väsäävät vain tekotaiteellista paskaa, jolla ei ole mitään tekemistä oikean kansan kanssa. Kahdensadan vuoden kuluttua huomataan, että minähän se teinkin aikanaan kansanmusiikkia."

Harva on yhtä hyvin käsitellyt kappaleissaan kansan syvien rivien tuntoja, harva jättänyt taakseen niin suuren perinnön. Ahmin kirjan lähes kertalukaisulla ja olen iloinen, että se on omassa hyllyssäni. Lukukokemus syvensi musiikkikokemusta ja toi uusia kaikuja tutuille kappaleille. Suosittelen siis! Ja nyt, kommenttiboksi on auki, mikä on sinun Leevi and the Leavings -lempparisi?

Kirjailija: Timo Kalevi Forss
Kirja: Gösta Sundqvist, Leevi and the Leavingsin dynamo
Kustantaja ja vuosi: Into, 2017
Sivumäärä: 368
Mistä hankittu: Oma ostos (synttärilahjakortilla)
Helmet-haaste: 36. Elämäkerta tai muistelmateos
Arvostelu: ★★★★

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär


Olen tunnustautunut monesti Enni Mustosen (Kirsti Mannisen) Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan faniksi. Tämän uusimman kirjan kanssa tiesin aika pitkälti mitä odottaa, sillä kuuntelin kirjamessulla Mannisen haastattelun ja hän kertoi, että seuraavassa työn alla olevassa kirjassa kertoja vaihtuu Idasta tämän tyttäreen Kirstiin ja että kirjassa tullaan käymään myös ulkomailla, Pariisissa.

Ruokarouvan tytär oli taattua laatua, mutta jotenkin kertojan vaihdos jäi kuitenkin hiukan harmittamaan. Kirjasarjan luonne vaihtui syrjästä katsomisesta aktiiviseksi tekemiseksi. Kirsti on nimittäin menevä, itsevarma ja hyvin osallistuva nuori nainen, jolle tapahtuu paljon asioita hänen oman aktiivisuutensa vuoksi. Suuri osa teoksesta kierrellään ympäri Suomea Karjala-Seuran näytelmäkiertueen mukana ja lopulta Kirsti tosiaan pääsee Pariisiin asti.

1920-luvun kuvaus oli totta kai ihastuttavaa ja Mustosen kerronta on mukaansatempaavaa ja historiaa elävoittävää. Jotenkin minusta kuitenkin tuntui, että luin eri kirjasarjaa. Lisäksi alkoi jo huvittaa se, että tietenkin Pariisissakin törmätään kaikkiin sen ajan julkkiksiin jotakin kautta.

Pienestä kyllästymisentunteesta huolimatta kun kirja loppui, minusta tuntui siltä, että seuraavan osan odottaminen on liian tuskaista. Haluan heti tietää lisää Kirstin elämästä! Koukkussa siis olen, edelleen.

Enni Mustonen on Kirsti Manninen, Helmet-haasteessa yli siis kohta seiska.

Kirjailija: Enni Mustonen
Kirja: Ruokarouvan tytär (Otava, 2017)
Mistä hankittu: Äidille ostettu lahjaksi ja saatu sittemmin lainaksi
Sivumäärä: 496