keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Paavo Haavikko: Kansakunnan linja, 1977 (tuskainen lukupäiväkirja marraskuulta 2016 toukokuulle 2017)

Ruohonjuuritasolla.
Suomi, rakas Suomeni! Täytät kunnioitettavat sata vuotta tänä vuonna. Itsenäisyyden juhlavuotta juhlitaan monella tavalla ja tietenkin myös kotimainen kirjallisuus nostaa ylpeänä päätään. Saan olla mukana Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektissa, jossa esitellään yksi kotimainen kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta.

Joskus on hyvä poistua mukavuusalueelta. Mutta ihan näin kauas en olisi sieltä tahtonut. Minulle luettavaksi tullut Paavo Haavikon Kansakunnan linja vuodelta 1977 oli totta vie todellinen haaste. Olen kiinnostunut historiasta, mutta nautin historiani mieluiten romaanina tai sitten ihan kuivana oppikirjana. Uusin kirjan lainaa uudestaan, uudestaan ja uudestaan ja lopulta tänään, bloggauksen julkaisun aattopäivänä, sain sen luettua loppuun. Olen kirjoittanut teoksesta lukupäiväkirjaa ja kuten huomaatte, on projekti ollut todella pitkä ja melkoisen tuskainen. Palatkaamme siis vuoteen 2016 ja tarkemmin marraskuun loppuun:

Tiistai 29.11.2016

Kirjassa on kuvia, mikä helpotus. Aloitin saatteeksi-kappaletta. Jouduin googlaamaan, mikä on AKS. Se on Akateeminen Karjala -seura. Haavikko kertoo, että kirjan tarkoitus on Suomen historian kuluvan sadan vuoden kansakunnan yhtenäisen linjan selvittäminen. Loppuen siis kirjan julkaisuvuoteen 1977. Itse olen kymmenen vuotta tätä kirjaa nuorempi, vuosimallia 1987.

"Kirjoittamisen motiivina on ollut todellisuudentajun puute, joka leimaa pääosaa tämän maan eri vaiheiden kuvausta." Haavikko pyytää anteeksi sitä, ettei ole noudattanut eräitä perinnäistapoja. Lopuksi hän toivoo, että hänen kirjoituksessaan on virheitä.

Hyvänen aika miten kuivaa tekstiä. Ja pääsin vasta sivulta 7 sivulle 11. Haavikko pyrkii selvästi olemaan taiteellinen kirjoittaja, mutta se on jotenkin syvästi ristiriidassa tekstin kuivan asiasisällön kanssa. Saa nähdä, mitä tuleman pitää.


Lauantai 31.12.2016

Vuoden viimeinen päivä. Jospa sen kunniaksi lukisi kirjaa vähän eteen päin, kuukausi on näemmä jo kulunut siitä kun aloitin. Ensimmäinen kappale on "Suomalaiset ja karjalaiset idän ja lännen välissä". Mitenköhän kaukaa historiasta tämä alkaa, jo muinaiset suomalaiset?

Maanantai 30.1.2017

Tämä on näemmä jo perinne, että palaan kirjaan kuukauden välein. Viime vuoden viimeisenä päivänä olin päässyt sivulle 16. Siis sivulta 11. Sivu 12 oli tyhjä, sivulla 13 oli otsikko ja sivu 14 oli tyhjä. Mahtava suoritus!

Sivulla 19 on ensimmäinen koko sivun kuva! Rakastan vanhoja kuvia. Ehkä tämä ei lopulta olekaan niin mahdoton projekti. Haavikko antaa muinaisesta Suomenniemestä varsin epäromanttisen kuvan, kaunistelu on siivottu pois. 1500-luku on ollut silkkaa tappiota ja historiankirjoitus on nostanut esiin edes jotakin positiivista, suomen kielen käytön kirkon kielenä.

Parin sivun aikana hypättiin 1500-luvulta 1800-luvulle. Mitään merkittä ei ilmeisesti tapahtunut siinä välissä. Sivulla 23 Haavikko toteaa "Suomi oli hankkinut itselleen pahasti toisenlaisen aseman kuin suuriruhtinaskunnalle oli tarkoitettu 1809." Hyvä Suomi! Hyvä Suomen nouseva selluloosa- ja paperiteollisuus!

Toinen luku on nimeltään "Suuriruhtinaskunnan loppuaika". Nyt alkaa tapahtua. Sortovuodet puhkeavat. Muistan minäkin näemmä jotakin koulun historiantunneilta. Oi voi, kyllä kääntyisi Pena, yläasteen historianopettajani, kantakapakassaan, jos tietäisi, miten paljon entinen kympin oppilas lopulta muistaa opetuksista. Vanhasuomalaiset, nuorsuomalaiset, nyt minä tipuin kärryiltä. Mutta etenin jo sivulle 42.

Torstai 30.3.2017

Hupsista. Kaikki, mitä olen kirjan eteen tehnyt, on ollut sen lainan säännöllinen uusiminen.


Tiistai 18.4.2017

Bobrikov mainittu! Tuttu historian tunneilta ja Hovimäestä. Enää alle kuukausi aikaa lukea kirja. Apua!

Aukkoja tietämyksessäni on monia. Vuoden 1905 lakko kuuluu näemmä niihin. Näistä tapahtumista on vain hetkinen. Enää vain 15 vuotta niin päästään mummuni syntymävuoteen. Olen nähnyt paljon kuvia tuon ajan Turusta, joissa seisoo tuttuja rakennuksia ja maisemia. Miten nämä tapahtumat voivat silti tuntua niin äärettömän kaukaisilta?

Sivulla 60 päästiin vuoteen 1914. Euroopassa puhkeaa sota, mutta Suomi saa "nauttia omituisesta puoluteettomasta asemasta" ja "Suomi saattaa onnitella itseään siitä, ettei se nyt enempää kuin koko 1800-luvun aikana ole lainkaan investoinut puolustukseensa". Melkoisen tietämättömäksi ja kaikenlaisen keinottelun sokaisemiksi Haavikko kuvaa suomalaiset kaikin puolin. Kummallista.

Olen yllättynt siitä, miten paljon Suomi oli tuontiviljan varassa! Ja jälleen kauhistun siitä, eikö historiasta ikinä opita mitään.

Minulle on aina jäänyt hiukan hämäräksi miten ensimmäisen maailmansodan tapahtumat limittyvät Suomen sisällissotaan. Jaaritteleva ja maalaileva Haavikko ei varsinaisesti auta asiaa.

Sivulla 80 itsenäistyvä Suomi on pahasti sekaisin. Voi Suomi. Onneksi et tiedä edessäsi olevia vaikeita aikoja.

Minähän alan melkein innostua tästä kirjasta.


Keskiviikko 3.5.2017

Elämässäni on tapahtunut taas niin suuria, että lukeminen on jäänyt. Nyt on aika kuitenkin ryhdistäytyä, kun aika uhkaa loppua kesken. Palautin kirjan Seinäjoen kirjastoon ja lainasin sen uudestaan Turusta, sivistyksen kehdosta, jossa aloitin eilen työt, palasin pysyvästi kotiin neljän vuoden reissutöiden jälkeen.

Sivulta 82 alkaa luku vuosista 1917-1919. Rankkaa tuleman pitää. Kirjassa on kuva Vaasan kaupungintalon juhlasalista, jossa suojeluskuntalaisia istuu ja seisoo pahnoilla, kristallikruunujen alla. Hyvä tavaton. Minä olin samaisessa salissa pari vuotta sitten kuuntelemassa Vaasan kaupunginorkesterin ja Klamydian punk-sinfoniaa. Kristalli kimmelsi.

Alkoi ärsyttää. Haavikko koittaa selvästi olla dramaattinen.
Ja kirjoittaa yhden lauseen kappaleita.

Taas tuttuja paikkoja, Fellmanin pelto Lahes. Ahdistaa, tämä on liian synkkä osa Suomen historiaa. Omien isoisoisieni aikaa, ihme että kaikki selvisivät, muuten minäkään en olisi koskaan päässyt syntymään jos suku olisi katkennut.

Luku päättyy sanoihin: "Suomen oli pakko ruveta itsenäiseksi. Keinottelijoiden suuri aika oli ohitse." Seuraava osa on nimeltään Tannerin tasavalta. Never heard?

Sunnuntai 7.5.

Sivulla 112 tulee vastaan torpparikysymys. Tämä on tuttu, eikä vähiten isosetäni vuoksi.

En edelleenkään ymmärrä, miten tämä on kirja, jota on myyty joka toiseen suomalaiskotiin. En pysty näkemään kirjan ansioita, minun pitäisi selvästi lukea jotakin tavanomaisempaa historiankirjaa. Ja tulipa tässä mieleen myös se, että aika itsekeskeistä Haavikolta, että kirjassa ei ole lainkaan lähdeluetteloa. Haavikko sanelee Suomen historiaa kuin olisi sen itse keksinyt.

Tiistai 16.5.

Tunnustan! Harpoin. Raivostuttaa tämä Haavikon tapa.

Kirjoittaa vajavaisia lauseita.

Ja yhden virkkeen kappaleita.

Evakkokuvat pysäyttivät. Mieheni isovanhemmat voisivat olla näissä kuvissa.

Yhtäkkiä ollaankin jo vuodessa 1952. Silloin syntyi äitini ja maksettiin viimeiset sotakorvaukset. Suomen historia on samaan aikaan jokaisen suomalaisen historiaa.

Keskiviikko 17.5.

Sivulta 217 alkaa luku Yhden miehen maa. Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen? Enää viikko aikaa saada tämä tuskainen taival tarvottua loppuun.


Lauantai 20.5.

Ette ikinä usko, mitä juuri tajusin! Minun ei tarvitsekaan lukea kirjaa kokonaan. Tämä on nimittäin laajennettu versio, alkuperäinen loppuu vuoteen 1975 ja tämä jatkuu 90-luvulle asti. Teknisestihän olen lukenut siis väärää kirjaa... Ehkä aika noloa, etten ole tämän puolen vuoden aikana kertaakaan katsonut vaikkapa kantta niin tarkkaan, että olisin tajunnut tämän. Heh, kuvastaa tätä projektia melkoisen hyvin. Kuitenkin kirja alkoi vuoden 1977 saatteeksi-tekstillä eli kokemus on täysin autenttinen, kannet vain muuttuneet. Olikohan alkuperäisessä versiossa myös kuvat?

Sunnuntai 21.5.

Ihana kesäviikonloppu. Kirja pääsi tänään ulkoilemaan. Parikymmentä sivua enää lukematta. I can do this! Viime sivuista ei ole mitään sanottavaa, en ole keskittynyt, pakko myöntää. Kirja on saanut aina enenevissä määrin poliittissävytteisiä piirteitä. Ei kiinnosta, sori Haavikko!

(Piti googlata, onko Haavikko vielä elossa. Ei ole. Wikipedia-artikkeli veti hiljaiseksi. Tuottelias ja monipuolinen mies. Ehkä minun pitäisi lukea hänen runojaan, ehkä niissä tämä "olen niin taiteellinen ja hurjan fiksu"-teksti pääsisi paremmin oikeuksiinsa.)


Tiistai 23.5.

Luin kirjan tänään loppuun! Ulkona puistossa! Siel on kesä ny. Muistikuvia viimeisistä jutuista jäi noin nolla. 

Nyt on kuitenkin aika koota johtopäätökset kirjasta:

- Luin väärän kirjan. Hups. Mutta oikeastaan en. Sain skipata loput, joka oli tosi tosi jees.
- Asia kiinnosti, Haavikon kirjoitustapa kuitenkin sai niskakarvat pystyyn.  Hetkellisiä innostumisia lukuun ottamatta kirja oli todella tuskainen.
- En tule enää ikinä koskaan lukemaan Haavikkoa.
- Aion lukea lisää Suomen historiaa käsitteleviä teoksia. Teemu Keskisarjaa ainakin! Ja sellaisia, joissa on lähteetkin mukana. Sellaisia, jotka eivät ole niin olevinaan.

Ja yleiset huomiot:

- Tämä haaste ei olisi voinut tulla huonompaan aikaan. Kuluneet kuukaudet ovat olleet elämäni stressaavimmat. Vaihdoin työpaikkaa, kaupunkia ja ostin tontin. Muun muassa.
- Kun ei osaa arvostaa yleisesti arvostettua kirjailijaa, tuntee itsensä juntiksi. Todella juntiksi.
- Urani tylsien klassikkojen tahkoajana tuotti tulosta. Muuten ei olisi onnistunut tämän kirjan lukeminen. Vaikkakin skimmailin osan, pakko myöntää. Se selittää loppuosan hatarat kommentit.
- Nyt minun osani on tehty ja alkaa se osio, jota olen odottanut hurjasti, pääsen kuulemaan miten muut ovat tämän kirjan kokeneet! Kommenttiboksi on auki, olkaa hyvät!

Kaikki nämä 101 kirjaa löytyvät muuten täältä. Kirjabloggaajien kokemuksia näistä kirjoista (ja hienoja kuvia!) löydät täältä.

Tämän jutun kuvat on otettu toukokuussa yhteiskunnallisesti varsin merkittävässä paikassa eli Turussa.

Ja ettei jäisi huono maku suuhun, lopuksi vielä mäyräkoirakevennys.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Muutamia havaintoja junamatkustamisesta

Elämässäni on tapahtumassa nyt todella suuria. Olen täällä blogissani suoraan ja enemmän tai vähemmän rivien välissä tuonut monesti ilmi sen, että matkustan paljon junalla. Olen turkulainen ja vähän ennen kuin sain maisterin paperit keväällä 2013, onnistuin saamaan työpaikan Vaasasta. Junamatka kesti 4,5 tuntia ja ensimmäisiä noilla matkoilla lukemiani kirjoja olivat muun muassa Bernhard Schlinkin Lukija ja Bret Easton Ellisin Alta Nollan. Pääsin nopeasti sellaiseen yksi kirja per junamatka tahtiin.

Puolen vuoden työpätkä venähti. Syksy 2013 oli yksi elämäni rankimmista vaiheista. Koin että olen tehnyt elämässäni pelkkiä vääriä päätöksiä, kaikki on pilalla. Jälkeen päin voin kuitenkin todeta, että onneksi en luovuttanut, onneksi jaksoin jäädä Pohjanmaalle. Pitkien junamatkojen myötä luin hirveästi, kuusi kirjaa kuukaudessa. Pitkän pitkiä pimeitä matkoja halki neljän maakunnan. Junakirja(useimmiten kirjat) lisäsi rinkan painoa entisestään, mutta onneksi kevensi matkoja henkisesti.



Tuli vuosi 2014 ja sitten vielä 2015. Työtehtävät muuttuivat aina paremmiksi ja päästyäni yli ahdistuksesta, toisinaan nautin myös junamatkoista. Vietin jopa yhden lukumaratonin raiteilla.


Kesän 2015 jälkeen palasin Turkuun, hengähdin ja toivuin. Kunnes muutamaa kuukautta myöhemmin aiemmasta työpaikastani tarjoutui minulle sellainen mahdollisuus, etten voinut siitä kieltäytyä. Siispä keväällä 2016 aloitin työn ylitarkastajana ja samalla taas junamatkustamisen, tällä kertaa tosin vain Seinäjoelle kolmen tunnin päähän ja myös kahden päivän etätyösopimus kevensi matkustamisentuntua paljon. Kirjoja kuitenkin kului (juna on oikeastaan ainut paikka, jossa olen ehtinyt viime vuoden aikana lukemaan) ja niin  kului kahviakin.


Kirjoja ja kirjallisuutta on siis pitkälti kiittäminen siitä, että junamatkat eivät ole koskaan tuntuneet hukkaan heitetyltä ajalta. Kun on hyvä kirja kesken, matkaa voi jopa odottaa. Sillä onhan totta, että joka viikkoinen matkustaminen on tavattoman raskasta, väsyttävää niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lukumatkojen lisäksi vierailla paikkakunnilla asumista helpottivat tietysti myös kirjastot, jotka sekä Vaasassa että Seinäjoella ovat ihan huippuluokkaa. Koen myös että romaaninen lukeminen on vienyt minua juuri siihen suuntaan, jonne olen aina halunnutkin. Saan työkseni lukea kriittisesti ja kirjoittaa virallisesti mutta mahdollisimman ymmärrettävästi. On turha väittää, etteikö lukuharrastukseni olisi auttanut minua työssäni.

Junassa olen myös blogannut paljon. Vaihtelevasti toimiva VR-junaverkko tai oman puhelimeni jaettu netti apunani on syntynyt paljon tekstejä etenkin viimeisen vuoden aikana. Junassa syntyi mm. idea lempibändieni listaamisesta ja junassa olen tehnyt kaikkein aikaa vievimmät juttuni. Sillä missä muualla voi istua kolmeksi tunniksi (no joo, junan vaihto välissä mutta kuitenkin) paikalleen ja keskittyä vain harrastamiseen. Kotimatkojen väsyneen onnellinen fiilis on perinteisesti saanut minut luovaan tilaan. Joskus vielä kirjoitan kirjan, jota olen miettinyt lukemattomilla junamatkoillani.

Olen käynyt myös mukavia ja hämmentäviä kirjallisuuskeskusteluja junassa ja rautatieasemilla. Olen vakoillut muiden lukemia kirjoja ja jäänyt kiinni ja samoin huomannut, että minun kirjaani koitetaan vilkuilla. Lukeva ihminen kiinnittää toisen lukevan ihmisen huomion. Yleisesti ottaen junassa on nykyisin hämmästyttävän vähän lukijoita. Tuntuu että junamatkustamiseni alkutaipaleella heitä oli vielä paljon enemmän.

Olen ärsyyntynyt lukemattomia kertoja seuraavista matkustajatyypeistä:

- Sulloutuja, joka tunkee asemalle pysähtyvään vaunuun, vaikka sieltä pitäisi päästä ensin noin vaunullinen ihmisiä ulos.
- Hermoilija, jonka pitää päästä vaunuun ensimmäisenä (saattaa olla siis tyypiltään myös sulloutuja) ja myös poistua sieltä ensimmäisenä eli jonottaa ovella jo puoli tuntia ennen määräasemaa ja tukkii käytävän.
- Tönijä, joka on yleensä yhdistelmä sulloutujaa ja hermoilijaa. Tönijä luulee, että edessä oleva jono kulkee nopeammin, jos liimautuu edellä olevan rinkkaan kiinni ja tekee pientä tönivää liikettä.
- Roikkuja, jonka mielestä jalkalihasten käyttäminen on yliarvostettua. Roikkuja nappaa edessä istuvan penkistä tiukan otteen (jos mukana on tukkaa, sen parempi) ja vetää itsensä ylös pelkillä käsilihaksilla.
- Juoppo, jonka tavaratelineelle nostetussa kassissa olevat kaljat on hajonneet ja valuvat kanssamatkustajan päälle (true story).
- Laulaja, joka kuuntelee musiikkia (suomipop) kuulokkeilla ja laulaa kovaa mukana (tositarina tämäkin, valitettavasti!)

Olen kerran ollut kolme tuntia myöhässä VR:n takia ja muutaman kerran noin tunnin, mutta oikeasti en voi allekirjoittaa valtion rautateiden kovasti parjattua mainetta. Eräänä keväisenä päivänä tosin olin valmis liittymään kuoroon, kun juna hajosi Laihian asemalle ja juuri samalla viikolla VR oli uutisoinut vähentävänsä kunnossapitoaan paljon. Tosin silloinkin oli kirja mukana, joka pelasti kaiken.



Pikaisten laskutoimitusten perusteella olen viime vuosien aikana matkustanut junalla yhteensä noin 54 vuorokautta. Siis jos nyt jatkaisin tätä junamatkaani yötä päivää, istuisin tässä melkein juhannukseen asti. Hurraa siis kirjoille jälleen kerran! Hurraa sille, että en ole koskaan yksin, kun minulla on kirja, eikä mikään matka ole hukkaan heitettyä aikaa.

Yksi etappi päättyy tänään. Istun nyt junassa matkalla Turusta Seinäjoelle viimeistä kertaa näissä merkeissä. Viikon päästä tiistaina aloitan työt Turussa, kotikaupungissani, jossa olen asunut vuodesta 2006 ja jonne aina kaipaan, jos olen poissa. Saan tehdä siellä unelmatyötäni, eikä minun tarvitse lähteä rakkaitteni luota enää minnekään. Pohjanmaa oli minulle hyvä ja ikävä tulee maailman parasta työtä ja ihmisiä. Junamatkustamista ja jatkuvaa pakkaamista (sitä maakuntien läpi kuskattua kirjojen määrää!) sen sijaan ei tule ikävä. Mutta uskon silti, että kun joskus lähden viikonloppumatkalle vaikkapa Tampereelle, otan kaiken irti junamatkojen lukuhetkistä.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (hyllynlämmittäjä-haasteen 2. kirja)

Pääsiäisen pyhiksi sopi täydellisesti tämä hyllynlämmittäjä, vuosia lukemistaan odotellut, paljon ylistystä osakseen saanut Taivaslaulu. Totta puhuakseni olen vähän vältellyt kirjan lukemista, sillä pelkäsin ahdistuvani sen sisällöstä. Ja niin ahdistuinkin. Mutta onnekseni myös ihastuin.

Taivaslaulu on runollinen kertomus Aleksin ja Viljan, lestadiolaisparin, elämästä. He rakastuvat, kuuluvat yhteen ja toisilleen, mutta uskonnon myötä rakkaudesta seuraa myös eräänlainen vankeus, lisääntykää ja täyttäkää maa. Kun nainen kohtaa toisen naisen, ei katsota ensin silmiin vaan vaivihkaa vatsaan. Väsymyksestä ei saa puhua, perinteitä ei sovi kyseenalaistaa. Taustalla ei välttämättä olekaan uskonnon opetukset vaan sen päälle rakentunut yhteiskuntajärjestys. Neljä lasta ja vatsassa kaksoset, Vilja kokee, että hallinta omaan vartaloon on menetetty:

Oli pakko. Anteeksi. Lupaan lopettaa. Tämä oli jäähyväisjuoksu. Piti tuntea vielä kerran vapaus. Piti hyvästellä oma keho.

Minua ahdisti. Tiukka ja tarkasti säädelty elämäntapa, hartaaseen uskovaisuuteen verhottu vallan käyttö, naisten heikko asema. Miksi elää suuressa ahdistuksessa ja toivoa pääsevänsä joskus taivaaseen, parempaan paikkaan, kun voisi tehdä maanpäällisestä, minun luonnontieteellisen katsomukseni mukaan, ainoasta elämästä mahdollisimman mukavaa, hyvää ja nautittavaa.

Mutta sitten kuitenkin kirjan kieli teki lukukokemuksesta kauniin ja herkän. Taivaslaulu poimii voimansa ja runollisuutensa luonnosta, hengittää samassa rytmissä suomalaisen maiseman kanssa:

Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, miten paljon maailmassa oli kauniita sanoja toiselle ihmiselle kirjoitettavaksi. Oli aamukasta ja timotei, pilvenlonka ja pitkospuut. Oli iltarusko ja puna-apila, nuottakota ja järvenselkä.

Kenties kirjan (ja uskonnon?) kauneus perustuukin sen ristiriitaisuuteen. Tiukkojen sääntöjen ja ahdistavuuden takana on jotakin puhdasta, kaunista ja herkkää. Pidin kirjan luonnonläheisestä kielestä ja siitä, että se yhdisteli erilaisia tekstejä ja näkökulmia. Lopun kaivosvertaus oli toki mieleeni, pohdin googlasiko Rauhala geologisia termejä sitä kirjoittaessaan.

Silti lukukokemus oli niin ahdistava, että kirja ei noussut suosikiksini. Kuitenkin ymmärrän ehdottoman hyvin, miksi teos sai niin paljon huomiota eikä pelkästään sen vuoksi, että se käsitteli rohkeasti lestadiolaisuutta. Tärkeä, kaunis ja ainutlaatuinen kirja.

Helmet-haasteessa täytän itsestään selvästi kohdan 44. 

torstai 20. huhtikuuta 2017

Sata maailmahistorian parasta bändiä, osa 6 (sijat 50.-41)

Paremmalla puoliskolla ollaan, bändilistaus jatkuu ja hehkutus lisääntyy. Osa 5, jossa on myös linkit aiempiin osiin, löytyy  täältä. Juttusarja on ollut kesken niin pitkään, että tässähän alkaa jo ensi kesän festarikeikat lähestyä. Ja olen ehtinyt löytää muutaman uuden suosikkibändin. Niistä lisää sitten viimeisessä osassa.

50. Flogging Molly

 

Flogging Mollya olen kuunnellut vasta pari vuotta. Näin bändin viime kesänä livenä Provinssissa kaatosateessa. Ihmiset pomppivat vesilätäköissä ja lopulta aurinko kurkisti pilvien takaa. Maagista. Yhtye edustaa hyvää tuulta ja pilkettä silmäkulmassa. Bändi oli oikein kunnon bilebändi livenä. Pääsisipä joka kesä heidän keikalleen, mielellään muutoinkin kuin kaatosateessa.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1997-
Paras albumi: Drunken Lullabies (2002)
Poiminta tuotannosta: Drunken lullabies

49. YUP

Kolme sanaa: Jarkko Martikaisen ääni. Ei lisättävää.

Maa: Suomi
Vuodet: 1987-2009
Paras albumi: Normaalien maihinnousu (1999)
Poiminta tuotannosta:Meitä odotellaan mullan alla

48. Mindless Self Indulgence

Mindless Self Indulgence on sinänsä poikkeus listallani, sillä siitä taitaa olla vain noin vuosi, kun löysin bändin sattumalta Spotifystä. Se oli kerrasta poikki. Tie sydämeeni käy häiritsevän oudon musiikin kautta.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1997-
Paras albumi: You'll Rebell To Anything (2005)
Poiminta tuotannosta: Shut me up

47. Apulanta

En ole koskaan ollut kova Apis-fani toisin kuin monet ikäiseni. Uusi Apulanta ei ole mistään kotoisin, mutta vanha on senkin edestä. Apulannasta tulee myös aina mieleen DBTL ja tuskaisen hikinen teltta. Mikä siinäkin on että aina DBTL-viikonloppuna ukkostaa?

Maa: Suomi
Vuodet: 1991-
Paras albumi: Kolme
Poiminta tuotannosta: Mato

46. Smashing Pumpkins

Lista-ohjelma, jälleen minun on palattava siihen. Ava Adore julkaistiin 1998 (piti googlata). Hiukan yli 10-vuotias meikätyttö istui naulittuna telkkarin vieressä, kun tuo häiritsevän kiehtova musiikkivideo pyöri telkkarissa viikosta toiseen. Pakko oli tuijottaa, vaikka vähän jopa pelotti tuo häiriintyneiden kuvien kavalkadi.

Unohdin yhtyeen pitkäksi aikaa, kunnes kerran, ehkä kymmenen vuotta myöhemmin, kaivelimme siskoni kanssa netin syövereistä vanohja musiikkivideoita. Muistin videon, mutta en kappaletta enkä bändiä. Google tuli apuun ja vanha rakkaus elpyi välittömästi uudelleen. Edelleen Ava Adore on paras ja tärkein, mutta Smashing Pumpkins on tehnyt tuhottoman määrän upeaa musiikkia. Ikimuistoinen oli toki myös bändin Simpsonit-vierailu, jossa on yksi lempivitseistäni:



Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1988-2000 ja 2006-
Paras albumi: Mellon Collie and the Infinite Sadness (1995)
Poiminta tuotannosta: Ava Adore

45. Johnny Cash

Pitääkö tätä selittää? Cash oli ihmemies. Sitä osoittaa jo se, että hän on tehnyt maailmahistorian onnistuneimman coverin (Nine Inch Nailsin Hurt-biisistä). Elämää suurempi ääni lohduttaa aina, kun lohdulle on tarvetta. Yksi musiikkihistorian uskomattomimmista albumeista on Cashin San Quentinin vankilassa taltioitu livealbumi.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1955-2003
Paras albumi: At San Quentin
Poiminta tuotannosta: Hurt

44. Pendulum

Pendulum on myös rakkaus Spotify-ajalta. Suuri rakkaus onkin! Pendulum oli kerran DJ-keikalla Turussa Caribiassa ja asuin silloin melkein naapurissa. Pendulum ei ole sellaista "tekee mieli tanssia raivokkaasti koko yö" -musiikkia vaan enemmän silmät kiinni fiilistelyyn sopivaa. Vulture on maailman paras biisi juoksulenkeille.

Maa: Australia/Iso-Britannia
Vuodet: 2002-
Paras albumi: Immersion
Poiminta tuotannosta: The Island, pt 1. Dawn

43. Franz Ferninand

Minulla ei ole lainkaan mielikuvaa siitä, miten tutustuin Franz Ferdinandin musiikkiin. Bändin nimi jäi kuitenkin heti mieleen ja samoin jäi sen omantakeinen tyyli. Franz Ferdinandin yhdistän vuosiin 2005-2006. Kaipa sitä tuli silloin kuultua erityisen paljon.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 2002-
Paras albumi: Franz Ferdinand
Poiminta tuotannosta: Take Me Out

42. Zen Café

Zen cafe oli hurjan iso juttu, kun olin lukioikäinen. Silloin en kuunnellut bändiä sen erityisemmin, mitä nyt radiosoitossa olleilta kappaleilta ei voinut välttyä. Ja Piha ilman sadettajaa pyöri telkkarissa, varmasti upein ikinä Suomessa tehty musiikkivideo!

Yliopistotaipaleeni alkuaikoina bändi ilmestyi soittolistoilleni. Ja iski kovaa. Olin tuohon aikaan hyvin väsynyt, ahdistunut, hukassa ja uupunut. Zen Cafe auttoi siihen mielentilaan. Eipä tiennyt tyttö on yksi suomalaisista suosikeistani, päädyttyäni viime vuosiksi Pohjanmaalle töihin, kauaksi kotoa, sen asema vain voimistui. Putro on nero. Kukaan ei maalaile tuokiokuvia ja perisuomalaisia hahmoja paremmin. Ja tähänkin voisin sanoa ne kolme sanaa: Samuli Putron ääni.

Maa: Suomi
Vuodet: 1992-2008
Paras albumi: Idiootti (1998)
Poiminta tuotannosta: Eipä tiennyt tyttö

41. Marilyn Manson

Kesä 2008. Kesätyö Muumimaailmassa oli hikoilua, hymyilyä, kättelyä ja halailua päivästä toiseen. Kotimatkalla hikisenä ja väsyneenä bussissa laitoin soimaan Marilyn Mansonin Golden Age of Grotesque -levyn valkoisesta yhden gigan mp3-soittimestani ja koitin palautua. (Myös eräs toinen levy oli tuolloin kovassa kuuntelussa, siitä myöhemmin). En ole niinkään innostunut Mansonin hahmosta, mutta hänen musiikkinsa teki vaikutuksen ensikuuntelulla. Kovasti tekisi mieli lähteä Qstockiin katsomaan, miten hullun shown mies pystyy laittamaan pystyyn.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1989-
Paras albumi:  The Golden Age of Grotesque (2003)
Poiminta tuotannosta: Tainted Love


No niin, tältä listalta löytyi jo aika main streamia vai kuinka? Miten on, uppoaako?

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet


Tämän vuoden Helmet-haasteessa minua eniten hirvitti kohta "kirja kertoo Intiasta". Totta puhuakseni Intia ei juuri kiinnosta minua, sen kulttuuri tuntuu liian monimutkaiselta, kadut likaisilta ja Blooywood-meininki ahdistaa. Näin puhtaan ennakkoluuloisesti. Olinkin todella helpottunut, kun kohdan täyttämiseen ilmaantui helppo keino, Elisa Kirjan ilmaiseksi tarjoama humoristinen Delhin kauneimmat kädet.

Keski-ikäinen Göran Borg on kaavoihinsa pahasti kangistunut mies. Hänen suurin paheensa on jalkapallofoorumin selailu, johon kuluu työpäivästä yllättävän pitkä aika. Lisäksi Göran on aina päivälleen selvillä siitä, kuinka monta vuotta, kuukautta ja päivää on kulunut siitä, kun hän erosi vaimostaan Miasta. Elämä on jumittunutta ja hyvin jumissa on myös Göranin tapa tehdä töitä. Siispä pian tuleekin hetki, kun nuorten hallitsema työelämä ajaa Göranista ohi ja Göranille tehdään selväksi, että hänen olisi paras siirtyä muualle, ottaa eroraha ja pakata tavaransa.

Göran on siis vapaa tekemään mitä tahansa ja sattuman kautta hän lähtee lomalle Intiaan. Matkasta tulee (tietenkin...) käännekohta Göranin elämälle. Ensimmäistä kertaa elämässään hän heittäytyy, tekee harkitsemattomia asoita ja ottaa jopa manikyyrin, useamman kerran. Kohta hänellä onkin Delhin kauneimmat kädet.

Kirja oli humoristinen ja helppo, kelpo välipala piristämään arkea. Jotenkin kokemus jäi kuitenkin aika vaisuksi. En erityisemmin pitänyt kirjan henkilöistä tai toivonut heille parasta. Intia ei alkanut tarinan myötä kiinnostaa yhtään enempää vaan ennakkoluuloni vain vahvistuivat. Silti vietin monta ihan mukavaa hetkeä kirjaa kuunnellen. Ja sainpa tosiaan taas yhden Helmet-kohdan yli.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju


Aurinkoista pääsiäislauantaita! Elämässä on taas tapahtunut hurjasti ja lukeminen on ollut vähäistä. Viime bloggaukseni jälkeen on tapahtunut mm. sellaista, että sain työpaikan kotikaupungistani Turusta. Neljän vuoden reissaaminen Pohjanmaan ja Varsinais-Suomen väliä loppuu nyt. Haikea olo siitä, että jätän taakseni mahtavan työpaikan ja ihanat työkaverit, mutta onnellinen olo siitä, että jatkossa saan herätä joka aamu kotoa, ei tarvitse lähteä minnekään perheeni luota. Ja työkin on juuri sitä, mitä haluan tehdä. Taas se nähdään, haaveidensa eteen kannattaa nähdä vaivaa, sillä kun ne lopulta toteutuvat, se tuntuu melkoisen hyvältä.

Yksi harvoista kirjoista, joita olen viime aikoina ehtinyt lukemaan, on Eve Hietamiehen Yösytötön ja Tarhapäivän  jatko-osa Hammaskeiju. Luin kaksi ensimmäistä osaa vuosi sitten ja kaipasin heti lisää. Siksi Hammaskeiju ilmestyikin kuin juuri minua varten tänä keväänä. Ja miten ihana jatko-osa se olikaan!

Antti Pasanen on taas uuden edessä, kun Paavo-poika on kasvanut kouluikäiseksi. Wilma-viestit, iltapäiväkerhot, kouluun lähdöt ja aikatauluongelmat täyttätävät Pasasten päivät. Isä-Pasasen pitäisi jossakin välissä tehdä myös työnsä ja elää aikuisen elämää. Naissuhteetkin aiheuttavat harmaita hiuksia, omat ja veljen.

Hammaskeiju on samaan aikaan järjettömän hauska, hurjan herkkä ja pohjattoman surullinen. Vesi valuu silmistä vähän väliä, eri syistä. Hietamiehen tapa kirjoittaa on ihailtavan suoraviivainen mutta tunteikas. Kirjaan jää pahasti koukkuun ja se tekee mieli ahmia yhdeltä istumalta. Sekä Paavo että Antti ovat vallan ihastuttavia, heidät haluaisi istuttaa kotisohvalleen ja antaa kummallekin kunnon halauksen.

Hammaskeiju nousi ohi Yösyötön ja Tarhapäivän ehdottomaksi sarjan suosikikseni. Harmitti että se loppui niin pian ja jatko-osaa ei ilmeisesti ole tulossa. Onneksi Pasas-ikävää voi vähän lievittää jo syksyllä, kun Yösyöttö-elokuva tulee ensi-iltaan. Odotukseni ovat korkealla etenkin, kun Anttia näyttelee suosikkini (Studio Julmahuvi ja monta sydäntä!) Petteri Summanen.

Tällaisia kirjoja pitäisi olla maailmassa enemmän. Kirja on tehnyt tehtävänsä täydellisesti, kun lukemisen jälkeen olo on lämmin, onnellinen ja ihastunut. Kirjassa käsiteltiin myös kehitysvammaisten oikeuksia kauniilla tavalla, vedänpä siis Helmet-haasteesta yli kohdan 20.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Michel Faber: Lihaa ja verta


Jokainen kirjojen ystävä tietää varmasti sen tunteen, kun on juuri lukenut jotakin, josta piti valtavasti. Tulee voimakas tarve kertoa jollekin kokemastaan, huutaa ääneen, että hei, lukekaa tämä kirja, vau!

Tällainen tunne minulla tuli, kun sain luettua loppuun Michel Faberin Lihaa ja verta. Olin junassa ja siellä huutaminen olisi ollut aika kiusallista. Onpa siis hyvä, että minulla on tämä blogi, jossa voin hehkuttaa ihan niin paljon kuin tahdon. Kirjan lukemisesta on tosin aikaa jo reilusti yli kuukausi, mutta sen aiheuttama innostus ei ole laantunut.

Nyt kun aloitin tekstini näin, on melko ikävää heti seuraavaksi todeta, että kirjasta ei voi kertoa paljoakaan paljastamatta liikaa sen sisältöä. Oikeastaan kirjasta ei voi kertoa yhtään mitään. Siksi suosittelenkin, että lopeta tämän bloggauksen lukeminen tähän ja lisää kirja lukulistallesi!

Siis tähän. Älä lue enää pidemmälle, hus pois täältä ja kirjastoon!

Usko minua, älä lue enää pidemmälle.




Isserley on nainen, joka ajelee ympäri Skotlannin maaseutua etsien kyytiinsä liftarimiehiä. Miehet eivät saa olla liian laihoja tai liian lihavia, heidän pitää olla hyvännäköisiä. Miehet eivät myöskään saa vaikuttaa siltä, että joku kaipaisi heitä tai oikeastaan edes tietäisi näiden olinpaikkaa. Aika varhain lukija alkaa tajuta, että vaikka Isserley kuvataankin viehättäväksi, hänen ulkonäössään on kuitenkin jotakin todella häiritsevää ja kieroutunutta.

Kieroutuneisuus ei perustu ainoastaan ulkonäköön. Isserley ei olekaan nimittäin ihminen! Hän on nelijalkaisen lajin edustaja pakotettuna leikkauksin liikkumaan kuin ihminen. Ja ihmisetkään eivät oikeastaan ole ihmisiä, vaan vodseleita, syötäväksi kelpaavia otuksia, joita Isserley käy keräämässä tien poskista liftaamasta.

Olen tainnut monesti ennenkin kertoa synkästä maustani, siitä miten nautin kaikesta mustasta, kieroutuneesta ja pahaenteisestä. Siksipä tämä kirja iski. Ja myös siksi, että asetelmat heitettiin mukavasti päälaelleen. Lukija tajusi miettivänsä, että kenen puolella sitä oikein onkaan. Ja kertomuksen pystyi helposti rinnastamaan myös lihansyönnin problematiikkaan ja moraalisiin ongelmiin.

Mutta pakkohan se vaan on lopulta myöntää. Tykkäsin kirjasta mahdottomasti siksi, että se oli niin tuhottoman friikki. Ja se sitten taas taitaa kertoa aika paljon minustakin. Onneksi kaikki lopettivat lukemisen varoitukseeni, ettei tämä karmiva totuus paljastunut.

Jälleen kerran löysin 1001-listalta siis oikean helmen, tällä kertaa sellaisen hyvin kieroutuneen ja kummallisen, mutta helmen kuitenkin.

Vedän Helmet-haasteessa yli kohdan 6, sillä Isserleyn liftaajauhrit pääsivät myös ääneen.

Michel Faber, Lihaa ja verta, Tammi 2001. Suom. Juhana Rossi. Alkuperäinen teos Under the Skin (2000). 336 s.